Pääkirjoitus | Kiitollisuus on kristityn tapa nähdä todellisuus

Turkoosia vettä, onnellisia lapsia, iloisia aikuisia, joita eivät huolet paina. Taustalla näkyy eksoottisia puita, ehkä vuoria.

Elämme aikaa, jossa meille muistutetaan jatkuvasti siitä, mitä meiltä puuttuu. Mainokset kertovat, että pitäisi mennä lomalle tai että tarvitsisimme uuden puhelimen. Sosiaalinen media näyttää muiden onnistumiset. Uutiset muistuttavat kriiseistä. Jalkapallokilpailuissa jätetään viheltämättä, vaikka naapurimaan poikaa pidetään kaksin käsin kiinni rangaistusalueella. Politiikassa korostuvat epäkohdat.

Tyytymättömyys on talouden käyttövoima. Meille halutaan kertoa, mitä meiltä puuttuu, koska jos ihmiset olisivat aidosti tyytyväisiä, moni liiketoiminta kärsisi. Siksi meille kerrotaan jatkuvasti, että voisimme näyttää paremmilta, ansaita enemmän, matkustaa kauemmas tai elää tehokkaammin.

Kiitollisuus voi olla tekniikka, jonka tarkoituksena on parantaa kiittäjän vointia, eikä se ole väärin.

”Siunaa Jeesus ruokamme, ole aina luonamme. Auta meitä muistamaan, että sulta kaiken saamme.”

Perinteinen ruokarukous on varmasti monelle tuttu. Siinä sanotaan, että ”sulta kaiken saamme” erittelemättä, onko kyse hyvästä vai pahasta, ruoasta, keskuslämmityksestä, ehjästä katosta, puhtaasta juomavedestä, murtuneesta jalasta tai syövästä.

Kiitollisuutta on viime vuosina nostettu esiin yhtenä mielenterveyden kulmakivistä ja kehotettu esimerkiksi pitämään kiitollisuuspäiväkirjaa. Tutkimusten mukaan tapa toimii: kiitollisuutta harjoittavat nukkuvat paremmin, stressaavat vähemmän ja ovat tyytyväisempiä elämäänsä.

Kiitollisuus voi olla tekniikka, jonka tarkoituksena on parantaa kiittäjän vointia, eikä se ole väärin. Kiitos on kuitenkin voimakkaampi, kun se osoitetaan jollekulle.

Kristillisessä uskossa kiitollisuus ei ole ensisijaisesti harjoitus vaan tapa nähdä todellisuus. Mikään ei ole itsestäänselvyyttä: ei elämä, ei terveys, eivät läheiset ihmiset, ei tämä aamu. Kaikki on saatu. Kiitollinen ihminen ei katso maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi vaan näkee sen sellaisena kuin se on, lahjana.

Kristillisen kiitollisuuden syvin kuva on ehtoollinen.

Kiitollisuuden vastakohta ei olekaan kiittämättömyys vaan sokeus. Silmät tottuvat hyvään niin, ettei sitä enää huomaa. Pinnallisen onnellisuuskuvaston keskellä harva meistä muistaa kiittää siitä, että hanasta tulee puhdasta vettä ja katto pitää sateen ulkona.

Entä kärsimys? Entä se syöpä? Eikö puhe kiitollisuudesta ole kohtuutonta sille, joka kohtaa epäoikeudenmukaisuutta tai parantumattoman sairauden?

Kristillisen kiitollisuuden syvin kuva on ehtoollinen. Sen toinen nimi eukaristia tarkoittaa kiitosta. Jeesus asetti sen yönä, jona hänet kavallettiin. Hän otti leivän, kiitti ja mursi. Kiitos lausuttiin keskellä pimeintä yötä.

Siksi kiitos Jumalalle ei kiellä surua, jopa katkeruuttakaan eikä selitä kärsimystä pois. Se muistuttaa, että pimeimmässäkin hetkessä olemme saaneet enemmän kuin olemme ansainneet, eikä antaja ole kadonnut mihinkään.