Pääkirjoitus | Anteeksi, jos loukkaannuit

Hiekkalaatikon laidalla käydään yksi ihmiskunnan vanhimmista neuvotteluista. Aikuinen taluttaa lapsen toisen eteen ja kehottaa pyytämään anteeksi. Lapsi mutisee anteeksipyynnön maata tuijottaen, eikä kukaan paikallaolijoista ole aivan varma, tarkoittaako hän sillä mitään. Silti rituaalia toistetaan, koska siinä harjoitellaan taitoa, jonka oppiminen kestää koko elämän. Olen itse ollut useamman kerran vastaavassa tilanteessa ja kokenut sen molemmat puolet.

Kaikki eivät milloinkaan ehdi oppia anteeksipyytämisen tärkeää taitoa, vaikka pääsisivät elämässä pitkälle.

Julkisuudessa pyydetään nykyään anteeksi tiuhaan. Harvoin kuitenkaan oikeasti. Yleisin muoto kuuluu suunnilleen näin: olen pahoillani, jos joku on loukkaantunut.

Lause näyttää anteeksipyynnöltä, mutta ”jos” ratkaisee. Se siirtää vastuun loukatulle. Vika ei ollutkaan sanoissa tai teoissa vaan puheen tai teon kohteen toimissa tai herkkänahkaisuudessa. Samaa sukua ovat passiivimuodot, joilla kerrotaan, että virheitä tehtiin ja viestinnässä epäonnistuttiin. Ikään kuin virheet olisivat tehneet itse itsensä.

Kun anteeksiantoa ei ole tarjolla, rehellinen tunnustus voi käydä liian kalliiksi.

Vaikka monen perusluonteeseen kuuluu vahva tarve olla oikeassa ja vaikeus myöntää virheitään, en usko, että kyse on pelkästä laskelmoinnista. Kun anteeksiantoa ei ole tarjolla, rehellinen tunnustus voi käydä liian kalliiksi. Vesitetty anteeksipyyntö on selviytymisstrategia maailmassa, jossa virheen myöntäminen voi maksaa maineen ja työpaikan. On nimittäin helpompi antaa potkut sille, joka myöntää virheensä kuin tarkastella kriittisesti koko organisaation kulttuuria.

Toinen puoli samasta asiasta on tahallinen uhriutuminen, jota myös näkee poliittisessa pelissä hyvin paljon. Joskus jopa vaikuttaa siltä, että vähän tökitään toista, jotta voidaan sitten itse esittää uhria, kun tämä sanoo takaisin.

Totuus on kuitenkin se, että joka ikinen meistä tekee virheitä. Jokainen tekee elämänsä aikana vääryyttä toista ihmistä, Jumalaa ja itseään kohtaan, vaikka kuinka pyrkisi sitä välttämään. Synnintunnustuksessa ei sanota ”jos”. Siinä sanotaan: minä olen tehnyt syntiä ajatuksin, sanoin ja teoin. Tämä tunnustus tosin tehdään Jeesuksen rakastavan katseen alla, ei julkisesti vaikkapa torilla.

Anteeksianto tarkoittaa, että pyritään katsomaan tulevaisuuteen, jota paha teko ei enää määrittele.

Sama toimii myös toisinpäin. Anteeksiantaminen ei ole heikkoutta eikä unohtamista, eikä se tarkoita teon hyväksymistä. Se tarkoittaa, että pyritään katsomaan tulevaisuuteen, jota paha teko ei enää määrittele.

Pietari kielsi Jeesuksen kolme kertaa, ja juuri hänelle annettiin tehtäväksi kaitsea seurakuntaa. Evankeliumien Jumala ei etsi ihmisiä, joilla ei olisi mitään tunnustettavaa, koska sellaisia ei ole.

Hiekkalaatikon lapsi mutisee anteeksipyyntönsä ja palaa leikkiin. Ehkä hän ymmärtää asiasta enemmän kuin me aikuiset. Anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen eivät ole nöyryytystä eivätkä suoritus. Ne ovat tapa, jolla leikki voi jatkua.