”Luovutin ja kaaduin Jumalan syliin” – diakoni Antti Kulmala kävi läpi uskonkriisin, kunnes sai vastauksen fransiskaanisuudesta

Kymmenen vuotta takaperin Antti Kulmala koki olevansa hengellisesti loppuun kulunut ja pohti, oliko hänen omaksumallaan kristillisyydellä enää tulevaisuutta.

– Niihin aikoihin purin menneisyyttäni aika lailla atomeiksi, hän kertoo.

Kulmalan oma tausta on helluntailaisuudessa ja hänen vanhempansa kuuluvat edelleen helluntaiseurakuntaan.

Kirjastosta lainatut ja lapsuudentalon räsymatolla makoillen kuunnellut Raamatun c-kasettisarjat herättävät Kulmalassa nykyään lämpimiä muistoja. Samoin tekee äidin salliva suhde päästää lapsensa enempää pakottamatta Jumalan sanan äärelle. Oman jumalasuhteensa syntymisen hän kokee palautuvan juuri Raamatun kirjoitusten kuulemiseen päiväkoti-ikäisenä lapsena.

Nuorena aikuisena Kulmala oli kuitenkin omien sanojensa mukaan omaksunut varsin konservatiivisen ja mustavalkoisen hengellisen ajatusmaailman. Noin kolmenkymmenen ikävuoden kynnyksellä tapahtui murros, jota hän kuvaa teini-ikään verrattavaksi itsenäistymiseksi.

Sisälläni alkoi kasvaa kiukku. Koin, ettei mitään jää jäljelle – koko uskoni menee kuin lapsi pesuveden mukana.

– Jouduin uudelleenarvioimaan sen, missä määrin oma uskonnollisuuteni ja hengellisyyteni oli ulkoapäin iskostettua. Oliko kyse omaehtoisesta valinnasta – uskonko vai onko kyse ulkopuolelta minuun asetetusta identiteetistä? hän kertoo kyselleensä itseltään.

Kulmalan hengellistä elämää ravistelleet kysymykset eivät jättäneet häntä rauhaan. Samalla hän huomasi kirjahyllynsä alkavan täyttyä uusateististen luonnontieteen popularisoijien teoksista. Hän myös etsiytyi aktiivisesti seuraamaan keskenään taistelevien maailmankuvien välisiä debatteja.

– Huomasin katselevani kaikkia niitä kohtaamisia, joissa ateistit veivaavat kreationistien kanssa ja syöväni popcorneja niiden taistelevien ateistien puolesta, Kulmala sanoittaa.

– Sisälläni alkoi kasvaa kiukku. Koin, ettei mitään jää jäljelle – koko uskoni menee kuin lapsi pesuveden mukana.

Antti Kulmala muistaa jo lapsena viipyilleensä Jumalan seurassa ja rukoilleensa itsekseen pitkin päivää leikkien lomassa.

Uskonkriisi

Kulmala työskenteli jo tuolloin Tampereella diakonina. Kirkon työntekijänä hän päätyi pohtimaan jopa uranvaihtoa, vaikka viihtyi työssään erittäin hyvin. Uskonkriisistään Kulmala puhui myös esihenkilönsä kanssa.

– Minulla oli isoja kysymyksiä. Kipuilin, että en oikein usko enää tähän mihinkään.

Kulmala päätti ottaa itselleen aikalisän ja hakeutui kysymystensä kanssa hengelliseen ohjaukseen. Hän alkoi käydä keskusteluja paikallisen papin, Jussi Holopaisen, kanssa.

– Muistan, miten ensimmäisellä kerralla istuin tuoliin ja totesin, että en tiedä uskonko enää oikein, Kulmala sanoo.

Pysähdyttiin katselemaan kaikkia pieniä mikrokosmoksia ja isompiakin maisemia, ja vähitellen jotain minusta alkoi kuin sulaa.

– Jussi tarttui siihen sanaan ”oikein” ja kysyi: ”Mitä se semmoinen oikein uskominen on?”, hän naurahtaa.

Hengellistä ohjausta jatkui puolitoista vuotta. Tapaamisten aikana miehet tekivät myös useita pieniä pyhiinvaelluksia ympäri Tamperetta, lähtivät ulos toimistosta ja köpöttelivät pitkin järvien rantoja.

– Pysähdyttiin katselemaan kaikkia pieniä mikrokosmoksia ja isompiakin maisemia, ja vähitellen jotain minusta alkoi kuin sulaa. Aloin sulamaan Jumalalle. Tähän samaan väliin tuli sitten se retriitti.

”Sinä tulit”

Vuonna 2017 Kulmala löysi itsensä hiljaisuuden retriitistä syksyisestä Ikaalisista. Viikonlopun pituinen irtiotto arjesta päätyi avaamaan uuden suunnan hänen koko hengelliselle elämälleen.

– Olin jotenkin ajatellut, että kun pääsen sinne retriittiin, niin minulla on koko viikonloppu aikaa ratkaista kaikki ongelmani, Kulmala kertoo jälkikäteen huvittuneena.

Retriitissä Kulmalaa ja muita vasta-alkajia oli vastassa erilaiset ohjeet.

– Heti alkuun haluttiin tehdä kaikille selväksi, että älkää yrittäkö ratkaista täällä yhtään mitään. Tämä hiljaisuus hoitaa teitä, jos on hoitaakseen, ja Jumala puhuu tässä hiljaisuudessa, jos on puhuakseen. Älkää ottako siitäkään mitään paineita, levätkää vain, Kulmala summaa ohjeistusta.

– Hauskaa on, että nämä retriitin saatesanat lausui rovasti Olavi Heino, joka on tänä päivänä oma fransiskaaniohjaajani, hän hymyilee.

Luovuttaminen voi kuulostaa kielteiseltä… mutta kyllä minä luovutin.

Retriitti oli jo lopuillaan, kun viimeisen päivän aamuna Kulmala istui yksin suuressa salissa loimottavan takkatulen ääressä. Siellä hän odottamatta koki jotakin.

– Koin, että siihen huoneeseen astui joku ja muistan ajatelleeni hiljaa mielessäni nämä sanat läpi: ”Sinä tulit.”

Tuossa hetkessä jokin Kulmalan sisimmässä muuttui. Se hyvinkin järkiperäinen maailma, missä hän oli yrittänyt selittää Jumalaa ja ymmärtää uskon merkitystä, alkoi purkautua.

– Uskoni solahti pään alueella käytävästä järkipelistä enemmänkin kokemukselliseksi asiaksi sydänalaan, hän avaa.

Samalla Kulmala luovutti taistelun omaa hengellisyyttään vastaan.

– Luovuttaminen voi kuulostaa kielteiseltä… mutta kyllä minä luovutin, hän pohtii hiljaisena.

– Luovutin ja kaaduin. Ja kun kaaduin, kaaduin Jumalan syliin.

Retriitissä koettu mystinen kokemus muutti perustavalla tavalla Antti Kulmalan jumalakäsitystä.

Mies, joka istutti puita

Retriitin päätyttyä Kulmala ei vielä tiennyt edessä siintävästä fransiskaanisen hengellisyyden polusta. Hän kuitenkin huomasi elävänsä uudenlaista luontoheräämistä – olihan retriittiviikonlopun laajempana teemana ollut puut ja puiden elämä. Aihe puhutteli, sillä Kulmala oli jo ennestään kokenut erityistä rakkautta tammipuita kohtaan.

– Olen jo vuosia tunkenut syksyisin taskuni täyteen tammenterhoja ja kulkiessani tökkinyt niitä tuonne ojien varsiin ja minne ikinä. Tampereen Kissanmaalla on sellaiset tammimetsät tuloillaan, että huh huh! Kulmala nauraa.Nyt hän kuitenkin huomasi koluavansa uudenlaisella innolla läpi Tampereen luonnonkauniita nuotiopaikkoja, hakeutuvansa rantakallioille perheensä ja ystäviensä seurassa ja vähitellen myös huomasi, miten luomakuntayhteys alkoi hoitaa häntä.

– Unohduin erilaisiin pieniin luonnon mikromaisemiin. Katselin hajoavaa kannonnokkaa missä kasvaa jotakin maailman kauneinta pientä sammalta ja siinä köpöttelee jokin pieni elävä. Tämä luonnon ihanuus ja kauneus alkoi hoitamalla hoitaa minua, Kulmala kertoo.

Kaikelle sille, mitä olin itse pohtinut, se otsikko olikin fransiskaanisuus.

Retriitti- ja luontokokemustensa innoittamana Kulmala ilmoittautui puolen vuoden päässä odottavaan uuteen retriittiin, jonka teemana oli ”Franciscuksen jalanjäljissä” ja ohjaajina edelliseltä kerralta tuttu Olavi Heino puolisoineen. Retriitin myötä Kulmala pääsi tutustumaan Franciscus Assisilaisen (1181–1226) edustamaan hengellisyyteen ja elämäntapaan, jonka avainsanoja ovat esimerkiksi luonnonrakkaus, nöyryys, rukous ja yksinkertaisuus.

– Retriitti oikeastaan alkaa jo siitä hetkestä, kun ilmoittaudut sinne, Kulmala kertoo.

– Sen puolen vuoden aikana huomasin, että elämäni täyttyi kaikenlaisilla asioilla, mihin siinä viikonlopun retriitissä ikään kuin isosti, otsikkotasolla, palattiin. Huomasin, että kaikelle sille, mitä olin itse pohtinut, se otsikko olikin fransiskaanisuus.

Maallikkofransiskaani

Koronavuosien jälkilöylyissä keväällä 2023 Kulmala hakeutui Suomen luterilaisen kirkon yhteydessä toimivaan fransiskaaniseen kolmanteen sääntökuntaan. Yhteisö on avoin kaikille sukupuolille, hengellisen työn tekijöille ja maallikoille sekä avioituneille tai yksin eläville, jotka haluavat omistautua seuraamaan Jeesusta Kristusta fransiskaanisen elämäntavan viitoittamassa hengessä omassa arjessaan.

Jäsenet lupaavat esimerkiksi asettaa ehtoollisen keskeiselle paikalle elämässään, irtautua ego-keskeisestä omaisuuden, maineen tai kunnian tavoittelusta, omistaa päivittäin vähintään 15 minuuttia rukoukselle ja hiljentymiselle sekä sitoutua yksinkertaisen elämän viettämiseen tavalla, joka palvelee Jumalaa ja lähimmäisiä.

Elinikäisten lupausten antamista edeltää pitkä harkinta-aika. Kulmala on itse juuri päättämässä postulanttiaikansa ja valmistautuu tänä syksynä aloittamaan vähintään kaksi vuotta kestävän polkunsa yhteisön noviisina.

Tämän säännöllisyyden myötä olen huomannut, että hyvänen aika, elämä onkin kehällistä.

– Olen tällainen haihattelija ja innostuja. On ollut ihanaa voida antaa itselleen aikaa katsoa, missä määrin ja kuinka pitkään tämä into kantaa – intolähtöisyyden sijaan antaa itsensä kasvaa tälle polulle, hän sanoo.

Fransiskaanisen hengellisyyden tuoma säännöllisyys, esimerkiksi päivittäisine rukoushetkineen, on tuonut haihattelijan arkeen myös uudenlaista järjestystä. Tämä on muuttanut myös Kulmalan käsitystä ajasta.

– Aiemmin olen elänyt lineaarista pötköä, sukkulajuoksua kohti edessä odottavia tavoitteita. Tämän säännöllisyyden myötä olen huomannut, että hyvänen aika, elämä onkin kehällistä. Kaikki itse asiassa kiertää! hän kertoo innostuneena.

Kulmalan elämään mahtuu yhä erilaisia hengellisiä kipuja, mutta nykyään hän ei käy uskonsa kanssa samanlaista kamppailua kuin aiemmin.

Pyhiä kehiä

Itselleen erityisen tärkeään ”pyhään kehään” Kulmala osallistuu käytännössä viikoittain alttaripöydän ääressä. Samalla hänelle on auennut diakonin työnsä alttarilähtöisyys.

– Ehtoollisella Kristus itse vahvistaa ja varustaa meitä. Kun messu sitten päättyy saatesanoihin: ”Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten”, niin meidät saatetaan arkeen kantamaan taas uusin eväin toistemme kuormia – tekemään diakoniaa, kulkemaan toistemme rinnalla, tekemään rakkauden tekoja ja palvelemaan toisiamme niin kuin Jeesus meitä kehottaa.

– Arjesta palataan taas alttarille seurakuntana. Siellä huudamme Jumalalle sitä toistemme hätää, omaa hätäämme, luomakunnan hätää, ja jätämme nämä huolemme, murheemme ja taakkamme alttarille. Siellä on itse Kristus: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon”. Tämä on viikon pyhän kehä, Kulmala avaa ja piirtää sormellaan ilmaan pientä ympyrää.

Vastaavia kehiä Kulmala löytää myös laajemmin kirkkovuoden sekä vuodenaikojen kierrosta – sekä säännöllisesti toistuvien hengellisten harjoitusten myötä myös itsestään.

Minun ei tarvitse kerryttää tavaran paljoutta kotiini tai leikkiä kummallisia statuspelejä – kehien myötä tällainen alkaa tuntua aivan jonninjoutavuuksilta.

– Luulen, että tämä kehä tapahtuu minussa siten, että kun elän tätä fransiskaanista tietä, niin joka kierroksella minussa tapahtuu jotakin. Viikon kierroksella, kuukauden, vuoden, vuosien – jotain aina putoaa pois, hän kuvailee.

– Kun olen Jumalan lähellä, ehtoollisyhteydessä, seurakunnan ja oman fransiskaanisen alueryhmäni kanssa, niin tämä säännöllisyys ja fransiskaaniset hyveet alkavat väistämättä yksinkertaistaa ja pienentää minua.

Fransiskaaninen yksinkertainen elämä onkin alkanut tarkoittaa Kulmalalle irtautumista meihin iskostetuista uskomuksista siitä, miten tätä elämää pitäisi elää.

– Minun ei tarvitse kerryttää tavaran paljoutta kotiini tai leikkiä kummallisia statuspelejä – kehien myötä tällainen alkaa tuntua aivan jonninjoutavuuksilta, hän ajattelee.

– Tässä elämässä on kyse jostain aivan muusta. Huomio kääntyy sukkulapelistä siihen, että ”Vapauteen Kristus meidät vapautti.” Samalla katse kääntyy ulospäin – kyse ei ole minusta. Jumala on kutsunut meidät elämään, palvelemaan ja rakastamaan.