Yhteisöpappi Jenni Tuulensuu löytää päihdetyön ytimestä ristin: ”Pimeys ja sinne meneminen ovat luonnollinen osa tätä sanomaa”

– Tässä maailmassa perimmäiset kysymykset kohdataan aika alastomina ja ahdistettuina, kertoo päihderiippuvaisten parissa työskentelevä yhteisöpappi Jenni Tuulensuu.

– Ihan kirjaimellisesti p****t housussa ja silmä mustana.

Tuulensuu työskentelee Sininauhasäätiö-konsernissa, joka on kristilliseltä, diakoniselta arvopohjalta toimiva asunnottomuus- ja päihdetyön asiantuntijajärjestö. Erityisenä kohderyhmänä ovat asunnottomuutta kokevat tai asunnottomuusuhan alla olevat ihmiset, joilla on tämän lisäksi myös päihderiippuvuus.

– Joku on joskus sanonut, että tämä on ”kovan ytimen työtä”, joka vie päihdetyön syvään päätyyn, Tuulensuu kertoo.

On niin paljon näkymättömissä olevaa ja tukahdutettua vihaa, surua ja pelkoa.

Päihdemaailmassa elävien ihmisten yhteisöpappina hän näkee työnsä asiakaspinnan koostuvan laajemman yhteiskunnan silmissä vieroksutuista ja ohikatsotuista ihmisistä, joihin kohdistuu monia negatiivisia ennakkoluuloja ”pahnanpohjimmaisina”. Päihteiden käyttäjien kohtaamaa laajaa vieroksuntaa Tuulensuu näkee yhtä lailla myös hengellisissä yhteyksissä ja kirkossa.

– Joskus kuulee, että ”miksi heitä pitäisi auttaa, itsepä käyttävät”. Tämä on lyhytnäköistä, hän harmittelee.

Tuulensuu kertoo häpeäleimojen johtavan välillä jopa siihen, ettei päihteisiin menehtyneen kuolinsyytä kerrota edes sukulaisille.

– On niin paljon näkymättömissä olevaa ja tukahdutettua vihaa, surua ja pelkoa. Minusta näitä pitäisi voida tuoda jotenkin päivänvaloon, hän pohtii.

Jenni Tuulensuu kokee kokemustensa päihdetyössä muuttaneen ja muokanneen myös häntä itseään.

Kutsu dialogiin

Tuulensuu kokee työnsä pakottaneen hänet kohtaamaan ja näkemään ”ytimeen vieviä tuskallisia asioita”.

– On esimerkiksi heitä, joiden vanhempi ei enää avaa ovea, jota oma lapsi ryskyttää. Jokainen voi miettiä, millaista on oven kummallakin puolen.

Tuulensuu muistelee myös äitiä, jonka poika lopulta menehtyi päihdekäytön seurauksena.

– Pojan elämäntavan tietäen äiti oli sanonut tälle, että jos joudut varastamaan, älä varasta sellaiselta, joka on jo heikoilla, vaan joltain, jolla on enemmän. Tämän äidin puheista tavoitin, että ihmiset eivät halua kuulla tällaisia juttuja – edes ammattilaiset.

Todellisuus ja toinen ihminen kutsuvat meitä aina dialogiin, jossa tulee eteen myös vaikeita, epämiellyttäviä ja ei-toivottuja ajatuksia ja tunteita.

Tuulensuu tähdentää, että myös äärimmäisen raskaita ja vaikeita elämänkokemuksia kantavat ihmiset kaipaavat tulla kuulluiksi ja hyväksytyiksi omine kokemuksineen, sellaisinaan. Hän ajattelee, että ihmisen saadessa tilan kertoa elämästään ja kokemuksistaan omilla sanoillaan, voi tämä jo itsessään kuntouttaa häntä.

– Todellisuus ja toinen ihminen kutsuvat meitä aina dialogiin, jossa tulee eteen myös vaikeita, epämiellyttäviä ja ei-toivottuja ajatuksia ja tunteita. Näissä yhteyksissä on ratkaisevaa, kuinka olemme kohtaamisissa tutut myös eri puolten kanssa itsessämme, jotta seurauksena ei olisi vaikeiden tunteiden torjumista, Tuulensuu selittää.

– Onko toisen ihmisen tarina, vaikka se sisältäisi kuinka rankkoja asioita, meille uhka? hän kysyy ja kertoo näkevänsä oman toimenkuvansa ensisijaisesti työnä turvallisemmaksi koettavan elämän eteen.

”Tämän sanoman ytimessä on risti, joka ei ole vain symboli, vaan Jeesuksen kohdalla kuolemaan johtava tosiasia. Pimeys ja sinne meneminen ovat luonnollinen osa tätä sanomaa. Samalla luvataan, että vaivoissa ja vaivattuina meille on olemassa myös vapautus”, Jenni Tuulensuu sanoo.

Ytimessä on risti

Mutta mikä on se ”ydin”, jota kohti Tuulensuu kokee päihdemaailmassa todistamiensa tuskallisten asioiden yhteydessä ottavansa askelia?

– Oma kokemukseni on se, että henkilökohtaisesti kovimmissa ja arimmissa paikoissa me olemme syvällisesti ja salatusti tekemisissä Jumalan kanssa, hän kertoo.

Tuulensuu siteeraa Sininauhasäätiön yhteistä slogania: ”Menemme sinne, minne muut eivät mene”, ja ajattelee kristityn olevan vastaavalla tavalla kutsuttu menemään sinne pimeyteen, missä valoa ei ole.

– Tämän sanoman ytimessä on risti, joka ei ole vain symboli, vaan Jeesuksen kohdalla kuolemaan johtava tosiasia. Pimeys ja sinne meneminen ovat luonnollinen osa tätä sanomaa. Samalla luvataan, että vaivoissa ja vaivattuina meille on olemassa myös vapautus, hän avaa.

Tuulensuu tulkitsee, että ristinkuoleman ydintapahtumassa on kyse sellaisesta todellisuuden kestämisestä ja sietämisestä, jota ei voida jäädä tarkastelemaan turvallisen välimatkan päästä. Sanoman vakavasti ottaminen ja sisäistäminen ei tyhjenny esimerkiksi sanallisesti tapahtuvaan uskon varmuuden vakuutteluun. Kristityt kutsutaan osallistumaan murenemiseen, johon Jumala itse syvällisesti sitoutuu.

Tämä maailma näyttää ihmisenä elämisen osan ja ehdot usein aika julmilla tavoilla, eikä näiltä voida sulkea silmiä.

Päihdemaailmassa elävien ihmisten omassa elinympäristössä Tuulensuu kokee kohtaavansa elämän epävarmuuden ja todellisuuden, jonka kuvaamiseen sanat eivät ylipäätään riitä.

– Mitä syvemmälle mennään, yhä vähemmän voi turvautua mihinkään. Usein sanat eivät riitä myöskään lohduttamaan. Tämä maailma näyttää ihmisenä elämisen osan ja ehdot usein aika julmilla tavoilla, eikä näiltä voida sulkea silmiä.

Kärsimys tulee Tuulensuun mukaan kohdata yhdessä – mennä intohimolla asioita päin ja antaa toisen ihmisen viedä meidät aina osin tuntemattomaan. Haasteelliselta kuulostavan tehtävän edessä Tuulensuu muistuttaa, ettei Jeesuksenkaan oleminen helppoa ollut.

– Miksi kristitynkään olisi, jos häntä vakavissaan seuraa? Itse en näe, että omakohtaisesti papin työ voi olla liian mukavaa ja kädenlämpöistä. Jos on, huolestun, hän toteaa.

”Ajattelen, että toiset ihmiset tekevät meidät, emme me itse. Nämä ihmiset kertovat sanoillaan ja olemuksellaan myös minulle, kuka minä olen siinä heidän kanssaan”, Jenni Tuulensuu sanoo.

Avonaisen taivaan alla

Raskaiden ja painavien puheenvuorojen keskellä Tuulensuu huomauttaa, ettei pimeyden ja monin tavoin vaikeiden tilanteiden kohtaaminen tarkoita hänen kohdallaan synkkää maailmankuvaa tai pessimismiä. Lopulta ohjaavana voimana on rakkaus ja murenemisen kohteena rakkaudettomuus.

– Jos ajatellaan, että ihminen rakastaa Jumalaa ja sitä, mitä Jumala rakastaa, niin kyllä minä ajattelen Jumalan rakastavan juuri sitä, mitä olemme paljaimmillamme, hän sanoittaa.

Toimiessaan omien sanojensa mukaan ”avonaisen taivaan alla”, päihdemaailmassa elävien ihmisten omassa elinympäristössä, kokee Tuulensuu todistavansa juuri ihmisyyden paljautta ja heikkoutta, joka herättää tarpeita keskinäiselle tarvitsevuudelle sekä rakkauden varassa tapahtuvalle kohtaamiselle ja dialogille.

– Voi kuulostaa hirveän naiivilta mennä näihin tilanteisiin sen rakkauden varassa, mutta loppujen lopuksi tavallaan menetelmänä tai olemisen tapana, tämä on todella yksinkertaista.

Tuulensuu kertoo ajattelevansa, että kristillisen rakkauden työn tulisi aina lähteä samasta luottamuksesta, jolla Jumala lähestyy ihmistä.

– Haluan luottaa ihmiseen, ajatella hänestä hyvää ja olla siinä hänen vierellään tarpeeksi pitkään, osata sietää näissä tilanteissa myös sitä omaa epävarmuuttani – silläkin uhalla, että tämä koetaan naiiviksi, hän kertoo.

Juuri kriittisyys saattaa estää meitä suhtautumasta kanssaihmisiin välittävästi ja välittömästi. Etäisyys asettaa aina valtasuhteita. Ja rakkaudettomuutta on jo joka paikka täynnä!

Yhtenä aikamme ongelmakohdista Tuulensuu näkeekin sen, miten korkealle yhteiskunnassa on opetettu arvostamaan omien rajojen suojelua ja lähtökohtaisesti kriittistä tai epäilevää suhtautumista muihin. Potilas- ja asiakastyössä tämä näkyy usein puheena ammatillisesta etäisyydestä.

– Mutta entä ammatillinen läheisyys? Tuulensuu kysyy.

– Juuri kriittisyys saattaa estää meitä suhtautumasta kanssaihmisiin välittävästi ja välittömästi. Etäisyys asettaa aina valtasuhteita. Ja rakkaudettomuutta on jo joka paikka täynnä!

Rakkaudettomuuden työmaa

Lopulta Tuulensuu vaikuttaa puhuvan yhteiskunnallisesta uudistumisesta, joka kokonaisvaltaisesti toteutuessaan mullistaisi kaiken – ei yksinomaan vallitsevaa suhdetta päihderiippuvaisiin. Hän toivoisi oman mukavuutemme rajat ylittävää asennoitumista suhteissamme kaikkiin ihmisiin – erityisesti heihin, jotka eivät tunnu sopivan omaksumiimme käsityksiin hyvästä ja toivottavasta.

– On melkein vaarallista olettaa, että olisi edes olemassa minkäänlaista keskivertotodellisuutta, jonka olemassaololle sitten haemme vahvistusta samanmielisten porukoissa pyörimällä, Tuulensuu sanoo.

– Todellisuus on aina yhdessä rakentuvaa ja ihminen tulee aina ihmiseksi suhteessa. Suhteessa oleminen mahdollistaa myös itsessämme sen epämukavuuden sietämisen, että emme jäisi ajattelemaan: ”Hyi kauheata, ei tuollaista saa olla!”, vaan tulisimme tutuiksi myös tämän asian kanssa.

Vääränlaiselta tuntuvan ihmisen väistäminen ei ole oikein.

Onko siis lähtökohtaisesti väärin, jos ihminen väistää toista huomatessaan esimerkiksi tämän ulkoisen olemuksen herättävän itsessään epäluuloja tai pelkoja?

– On ehdottomasti! Tuulensuu vastaa alleviivaten samalla, ettei pelon tai minkään muunkaan tunteen tuntemisessa sinänsä ole mitään väärää.

– Mutta vääränlaiselta tuntuvan ihmisen väistäminen ei ole oikein. Pääsemme aivan liian helpolla, jos emme suostu kokoruumiilliseen elämään toistemme kanssa. Jos emme altistu ja joskus hämmenny, emme myöskään opi, hän ajattelee ja korostaa, että muutosta tarvitaan niin kansalaisten arkielämässä kuin myös yhteiskunnan rakenteissa.

Tuulensuu sanoittaa, ettei rakkaudettomuuden suurin työmaa ole toinen ihminen, vaan minä itse ja omat varjoni, jolloin ainoa toimiva lääke on oppia olemaan väistämättä epämukavuutta.

– Hakeutuminen aitoon dialogiin on aina rakkaudellista tai rakkautta. Tässä voi tapahtua samalla eheytymistä ja myös syntymistä uudelleen, puolin ja toisin, hän ajattelee.

–  Tätä uudistumista tapahtuu vääjäämättä, jos ottaa Jumalan yleensä vakavasti. Me olemme ihmisten kanssa tekemisissä tässä, todellisessa maailmassa, emmekä jossakin päiväunessa paremmasta, Tuulensuu korostaa ja palaa alleviivaamaan todellisuuden sietämisen merkitystä yli omien toiveidemme.

”Kaikki eivät ole selviytymistarinoita, vaan elämä päättyy kaiken sen helvetin keskellä. Silti varjelus koskee myös niitä, jotka eivät selviä”, Jenni Tuulensuu sanoo.

”Kiva kun sinä hoidat!”

Kuluvan vuoden alussa, tammikuussa 2025, Tuulensuu vastaanotti arkkipiispa Tapio Luoman luovuttamana Kirkon tasa-arvo ja yhdenvertaisuuspalkinnon työstään erityisen haavoittuvassa asemassa olevien ihmisarvon puolustajana.

Tuulensuu kertoo palkinnon tulleen yllätyksenä. Itse hän ei ollut osannut ajatella työnsä menevään mihinkään tiettyyn kategoriaan.

–  Hienoa, että järjestöissä tehtävä työ on nähty! hän kiittää.

Päihdetyö herättää yhä edelleen kirkonkin sisällä monenlaisia ajatuksia ja ennakkoluuloja.

Tuulensuu sanoittaa olleensa liikuttunut ja iloinen, mutta samalla myös vähän hämmentynyt. Kirkon hän ei näe olleen yhteisö, joka häntä olisi varsinaisesti työssään tukenut. Hän kokee, että esimerkiksi seurakuntapappina päihdetyötä voisi olla tällä hetkellä vaikeampi tehdä.

–  Päihdetyö herättää yhä edelleen kirkonkin sisällä monenlaisia ajatuksia ja ennakkoluuloja, hän ajattelee.

Jonkinlaisen lasikaton Tuulensuu muistaa kohdanneensa jo 17 vuotta sitten toimiessaan Sininauhaliiton palveluksessa teologipohjalta. Tällöin yhdeksi tavoitteeksi nousi pappisvihkimyksen saaminen päihdetyön tekemiseen.

– Eipä auennut, en päässyt käymään tästä silloin edes keskustelua piispan kanssa, hän kertoo.

Tuulensuu toivoisi, ettei palkitsemisen tuoman tunnustuksen jälkeenkään vallitsevaksi asenteeksi jäisi: ”Kiva kun sinä hoidat!”

–  Tällaista asennetta välillä kuulee. Edelleen ajattelen, että mitäs jos me tekisimme tätä yhdessä. Aletaan kuunnella näitä tarinoita ja ollaan kiinnostuneita siitä, mitä nämä ihmisille itselleen tarkoittavat, hän esittää.

Jumalan syli

Tuulensuu kertoo miettivänsä, opettaako kirkko ylipäätään riittävän konkreettisesti siitä keskinäisestä rakkaudesta ja sovusta, jota tulisi tavoitella – tai siitä suuresta rauhasta, jonka hän näkee olevan kristillisen uskon ytimessä. Toinen kysymys on, ymmärretäänkö, miten radikaalia tämä on.

–  Kirkko puhuu haavoista sujuvasti, mutta entä kun puhe loppuu ja mennään elämään? Tuulensuu pohtii.

Hän kokee huolestuttavana, jos esimerkiksi papin puheille hakeutunut ja rankan päihdetaustan omaava ihminen käännytetään pois kirkon ovilta siitä syystä, ettei tältä vielä löydy psykiatrista kontaktia tilanteensa hoitamiseen.

–  Jumalan sylistä tulee käsitteellinen abstraktio, jos ihmiselle seurakunnassa puhutaan sylistä, mutta ei olla valmiita konkreettisesti syleilemään – fyysisesti, henkisesti, emotionaalisesti, hän sanoittaa.

–  Minusta tämä on huolestuttavaa ja kirkon ydinolemuksen kanssa ristiriidassa.