Pääkirjoitus | Voima, valta ja tehokkuus

Elämme ajassa, joka ihailee voimaa, valtaa, tehokkuutta ja oman tahdon läpiviemistä. Suurvallat tavoittelevat etuaan häikäilemättä, johtajat rakentavat vaikutusvaltaansa ja yksilöt yrittävät hallita elämäänsä itseään toteuttaen. Menestystä mitataan näkyvyydessä, rahassa, asemassa ja siinä, kuinka hyvin onnistumme rakentamaan itsestämme oikeanlaisen kuvan. Työelämä vaatii tehokkuutta, some siloteltua elämää, ja jokaisen nurkan takana tuntuu väijyvän ajatus siitä, että ihmisen pitäisi pärjätä, selvitä ja pysyä vahvana.

Jeesus kulki kohti hylkäämistä, kärsimystä ja ristiä. Jumala suostui heikkouteen, uhrautumiseen ja käymään läpi kuoleman.

Kristinusko asettaakin haasteen ajallemme ja väittää jotakin, mikä kuulostaa nykyihmisestä yhtä aikaa kohti käyvältä ja lohdulliselta. Ihminen ei riitä. Ihminen ei riitä edes itselleen. Se herättää kysymyksen, minkä varaan elämä todella rakentuu. Uskallammeko myöntää, että emme voi hallita edes kaikkea omaan elämäämme liittyvää?

Me emme kykene poistamaan syyllisyyttä, voittamaan kuolemaa emmekä rakentamaan pysyvää turvaa omin käsin. Vaikka kuinka tavoittelemme hyväksyntää, kuolemattomuutta tai täydellistä vapautta toteuttaa itseämme, jotakin jää aina saavuttamatta.

Maailmassa, jossa korostuvat kovuus, hyöty ja oman edun tavoittelu, tarvitaan enemmän kuin koskaan sanoma siitä, että elämä ei lopulta kanna niiden varassa. Ihminen ei tarvitse lisää hallintaa ja vahvana pysymistä. Hän tarvitsee rakkautta, armoa ja toivoa.

Jeesus ei tullut tuomaan pelastusta voimaa käyttäen ja kunniasta nautiskellen. Sen sijaan hän alistui kärsimykseen ja siihen, että hänen ystävänsä hylkäsivät hänet.

Silti hän antoi anteeksi.

Kristinusko on vastakulttuuria.

Kristinusko on vastakulttuuria. Ei siksi, että se haluaisi erottua erottumisen vuoksi, vaan siksi, että sen kuva ihmisestä, pelastuksesta ja toivosta on toisenlainen kuin ympäröivän kulttuurin. Elämä ei lepää voiman, vallan eikä mammonan varassa.

Meidän aarteessamme on kyse toivosta, joka ei lepää olosuhteiden varassa. Kristinusko on kertomus siitä, ettei kärsimys, pahuus eikä kuolema saa viimeistä sanaa.

Siitä huolimatta ja niin kauniita sanoja kuin rakkaus, toivo ja armo ovatkin, emme voi vain jäädä ihailemaan niitä, vaan elää niitä todeksi arjessa. Se merkitsee rohkeutta rakastaa aikana, joka palkitsee kovuuden. Kykyä antaa anteeksi aikana, joka houkuttaa uhriutumaan. Toivoa aikana, joka näkee kaikkialla uhkia.

Kristus kantoi syntimme ja nousi kuolleista. Jos voimme rippusenkin hänen osoittamastaan rakkaudesta kantaa lähimmäiselle, olemme tehneet maailmasta paremman paikan.