Pääkirjoitus | Sylissä tulevaisuus

Tänä aamuna, ennen kuin aloin kirjoittaa tätä pääkirjoitusta, luin Helsingin Sanomista artikkelin, jossa hahmoteltiin skenaario Venäjän hyökkäyksestä Eurooppaan vuonna 2029.

Oma äitini oli syntynyt vuonna 1939 Karjalan Kannaksella Räisälässä. Hän joutui jättämään kotinsa kahteen kertaan Neuvostoliiton hyökkäyksen vuoksi, ensin vauvana vuonna 1939 ja uudelleen pikkutyttönä vuonna 1944.

Sota jätti jälkensä kaikkiin sen kokeneisiin, ja varmasti omanlaisensa jäljet se jätti evakkolapsiin, jotka ihan pienenä joutuivat lähtemään vaivalloiselle matkalle kohti länttä. Omassa äidissäni tämä näkyi ainakin siten, että hän halusi omille lapsilleen mahdollisimman turvallisen lapsuuden. Joskus tämä piirre ärsytti minua, mutta varsinkin nyt aikuisena ja isänä ymmärrän häntä oikein hyvin. Saatan itsekin muistuttaa teini-ikäistä pitkistä kalsareista.

Jokainen äiti kantaa sylissään tulevaisuutta. Pieni lapsi tuo näkyviin jotakin olennaista ihmisestä: me emme tule maailmaan vahvoina, valmiina ja omillamme pärjäävinä. Me tulemme tänne avuttomina. Alussa jokainen meistä on täysin toisten varassa.

Juuri siksi lapsi tekee tulevaisuudesta henkilökohtaisen. Kun maailmaa katsoo lapsen kautta, sota, väkivalta ja turvattomuus eivät ole enää vain uutisotsikoita tai geopoliittista analyysia. Niistä tulee kysymyksiä, jotka tulevat lähelle. Millaisen maailman tämä lapsi saa? Joutuuko hän joskus näkemään sellaista, mitä kenenkään lapsen ei pitäisi nähdä?

Luulen, että moni äiti ja moni isä kantaa nyt tämänkaltaista huolta. Se ei ole heikkoutta tai pessimismiä. Se on rakkautta. Kun rakastaa jotakuta syvästi, alkaa väistämättä myös pelätä hänen puolestaan.

Jokainen meistä on ensin ollut toisen varassa.

Onneksi äitiys tai vanhemmuus ylipäätään ei ole ainoastaan huolta. Jos pysähtyisimme pelkoon, näkisimme vain puolet totuudesta. Lapsi ei muistuta ainoastaan siitä, kuinka hauras maailma on. Hän muistuttaa myös siitä, että elämä on lahja, joka annetaan meille yhä uudelleen.

Myös Jumala syntyi maanpäälle lapseksi. Ihmiselämän arvo ei olekaan voimassa ja pärjäämisessä vaan hauraudessa ja siinä, että meitä kaikkia on rakastettu jo ennen kuin osaamme tehdä yhtään mitään. Kaikki me olemme vähintäänkin Jumalan rakastamia.

Ehkä juuri siksi lapsessa on jotakin pyhää. Hän muistuttaa meitä ihmisyyden perustasta. Jokainen meistä on ensin ollut toisen varassa. Jokainen meistä on saanut elämän lahjana. Ja jokainen meistä tarvitsee enemmän armoa kuin yleensä haluaisi myöntää.

Vaikka juuri nyt elämme epävarmuudessa, asiat tulevat jossain vaiheessa muuttumaan myös parempaan suuntaan. Kaikki sodat päättyvät joskus, ja jokainen diktaattori kaatuu aikanaan.

Ja jokainen lapsi on merkki siitä, ettei tulevaisuutta ole vielä kirjoitettu. Jokainen äitinsä sylissään kantama lapsi on toivon siemen.