Pääkirjoitus | Maailma tarvitsee uskoa, joka ei tuomitse vaan kantaa

Usko on luottamusta Jumalaan, joka on armollinen ja hyvä, vaikka emme häntä näe. Monelle meistä usko on ennen kaikkea sisäinen, yksityinenkin asia. Samalla nousee kysymys: täytyykö uskon näkyä myös ulospäin – sanoina, valintoina ja tekoina?

Raamatussa puhutaan uskon hedelmistä hyvin suoraan. Jaakobin kirjeen toisessa luvussa sanotaan: ”Niin kuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin on uskokin kuollut ilman tekoja.”

Usko ilman tekoja on siis kuollut. Sanoista ja siitä, vaikuttavatko teot pelastukseen, on keskusteltu ja kiistelty kristikunnan piirissä paljon.

Vuorisaarnassa, Matteuksen evankeliumin luvussa 5, Jeesus sanoo: ”Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.”

Galatalaiskirjeessä puolestaan Paavali sanoo: ”Kristuksessa Jeesuksessa on yhdentekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ei. Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.”

Vahvasta armon ulottuvuudesta huolimatta uskon tarkoitus on myös synnyttää hedelmää.

Pelastus on yksin Jumalan armoa, lahjaa, jota emme voi ansaita. Tämä tulee konkreettisesti esiin muun muassa Jeesuksen ristillä ryövärille osoittamissa sanoissa: ”Totisesti, jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.”

Vahvasta armon ulottuvuudesta huolimatta uskon tarkoitus on myös synnyttää hedelmää. Niin kuin puu, joka saa ravintonsa hyvästä maasta. Uskosta nousevat teot eivät olekaan vaatimuksia, vaan luonnollinen seuraus siitä, että ihminen on kohdannut Jumalan rakkauden. Uskon hedelmiä ovat esimerkiksi kuunteleminen, kannustaminen, auttaminen ja esirukoukset.

Tavoitteena on, että emme tee hyvää pelastuaksemme tai saadaksemme joltakulta hyväksyntää, vaan siksi, että meidät on hyväksytty. Kun Jumalan armo koskettaa sydäntä, se muuttaa katseen: emme enää elä vain itsellemme, vaan myös lähimmäistä varten. Silloin usko saa käsien ja jalkojen muodon – palvelemisena, anteeksiantamisena, oikeuden etsimisenä, rakkauden tekoina siellä, missä elämme.

On kuitenkin tärkeää muistaa, ettei uskon näkyminen ole kilpailu tai mittari hengelliselle menestykselle. Me emme aina näe hedelmää omasta elämästämme, emmekä voi arvioida toisen uskon syvyyttä tekojen perusteella. Jumala yksin näkee sydämeen.

Juuri nyt maailma tarvitsee näkyvää uskoa: ei päälle liimattua hurskautta, vaan todeksi elettyä rakkautta. Uskoa, joka ei tuomitse ja vihaa, vaan kantaa ja rakastaa.

Tarkoitus ei myöskään ole uupua velvollisuuksien alle tai antaa toisten käyttää hyväksi omaa hyväntahtoisuutta.

Silti voimme kysyä itseltämme, miten usko muuttaa minua?

Juuri nyt maailma tarvitsee näkyvää uskoa: ei päälle liimattua hurskautta, vaan todeksi elettyä rakkautta. Uskoa, joka ei tuomitse ja vihaa, vaan kantaa ja rakastaa.

Jokainen ystävällinen katse, jokainen anteeksianto ja jokainen rukous on paitsi hyvää hedelmää, myös muutos meissä itsessämme, kurottamista meille lahjaksi annettuun, loputtomaan Jumalan rakkauden lähteeseen.