Pääkirjoitus | Katso silmiin

Sana 5–6/1945 kertoi melko tarkkaan 80 vuotta sitten, että ”eräälle paikkakunnalla oli suunniteltu evankeliointipäiviä. Ne peruuntuivat kuitenkin siitä syystä, että joulukiireet tulivat esteeksi.”

Paavo Kiuru jatkoi pääkirjoitustaan: ”monessa tapauksessa voi käydä niinkin, että varsinainen joulun aihe jää kokonaan huomaamatta sen touhun ja rihkaman alle, jota haalitaan tämän juhlien juhlan viettämiseksi.”

Kiuru oli pappi ja yksi Kansan Raamattuseuran perustajajäsenistä. Hänen kynästään lähti 80 vuotta sitten sanoma, joka vaikuttaa toistuvan joka vuosi: joulun sanoma hautautuu kaupallisuuden ja suorittamisen alle.

Joskus tuntuu, että ainut jäljellä oleva pala yhtenäiskulttuuria on kuluttamisen kulttuuri.

Tuomasyhteisön toiminnanjohtaja Kati Pirttimaa sanoo Sanan uuden joulunumeron haastattelussa, että messu on yhteisön sydän, ja kertoo kokevansa, että alkuperäinen idea on himmennyt monissa seurakunnissa: jumalanpalveluksesta on tullut yksi työmuoto toisten joukossa.

Molemmat näkemykset ovat varmasti perusteltuja, ja joskus tuntuu, että ainut jäljellä oleva pala yhtenäiskulttuuria on kuluttamisen kulttuuri.

Mutta tämä tunne ei ehkä pidä paikkaansa. Ihmiset vaeltavat jouluna kirkkoihin ympäri Suomen. Penkit täyttyvät ensin kauneimpien joululaulujen laulajista ja sen jälkeen aattohartauteen osallistujista, ja tunnelma on iloinen, harras, tai mitä missäkin. Jouluinen se ainakin on.

Vaikka joulukirkko on monille penkeillä istuville kenties vuoden ainoa jumalanpalvelus, on syytä iloita, että ihmiset kokoontuvat Jumalan sanan ääreen.

Moni varmasti miettii joulukirkon penkissä uunissa olevaa kinkkua tai muuta, mikä vielä pitäisi saada valmiiksi. Sekin on sallittua.

Samaan aikaan voidaan miettiä, miten heidät saisi tulemaan kirkkoon myös tammikuussa. Pitäisikö ovella lähtiessä jakaa pipari ja esite, joka kutsuu tammikuussa konserttiin, lepää kirkossa -tapahtumaan tai Alfa-kurssille? Tai peräti messuun?

Olennaista lienee ainakin rakkaus. Se, että toimimme toisillemme Jumalan rakkauden välineinä katsomalla silmiin, tervehtimällä, hymyilemällä, hyvän joulun toivotuksin.

Ensimmäisenä jouluna saimme Jeesuksen keskuuteemme. Jumala tuli ihmiseksi. Sadat tuhannet suomalaiset kokoontuvat kohta kirkkoihin juhlimaan tätä. Se ei ole ihan pieni juttu.

Moni varmasti miettii joulukirkon penkissä uunissa olevaa kinkkua tai muuta, mikä vielä pitäisi saada valmiiksi. Sekin on sallittua. Hyvä kuitenkin, jos voi päästää irti, hellittää ja hengittää. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin katsoa silmiin. Katsoa puolisoa, lasta, naapuria, suntiota ja kanttoria. Pastoriakin. Kohdata ihmisiä ja katsoa heitä kuin Jeesus katsoisi. Rakastaen.