Vanhenemisesta runokirjan julkaissut kirjailija Pia Perkiö: ”Alkaa olla se vaihe, että lopettelen”

Oli virhe luopua kaunokirjoituksen harjoittelusta kouluopetuksessa, sanoo Pia Perkiö, 80. Pöytään on katettu kauniisti suolaista ja makeaa. Keskustelu polveilee käden hienomotoriikan ja ajattelun välisestä yhteydestä lapsuuteen ja nuoruuteen Hämeenlinnassa. Matti-puoliso kertoo viihdyttäviä juttuja opiskeluajoiltaan.

Perkiö on tunnettu laulujen sanoittajana, runoilijana ja kirjailijana. Hän on toiminut myös diakonina ja toimittajana. Monen suomalaisen lempivirsi Kosketa minua, Henki (numero 125) on Perkiön käsialaa.

– Lasten runot ovat aina olleet minulle rakkain alue. Se on sellainen niitty, jossa on aina kukkia, Perkiö sanoo.

– Niissä pitää olla jotakin yllättävää sekä oma tasonsa, josta aikuinenkin saa jotakin. Ne ovat tarkoitettuja aikuisen ja lapsen yhteisiin hetkiin.

”Runoista moni sanoo, ettei lue niitä, koska ei ymmärrä. Minun näkemykseni on, että runon pitää olla ymmärrettävä jollakin tavalla jo ensi lukemalta. Toisella ja kolmannella lukemisella löytää jotakin muuta, ja runo syvenee”, Pia Perkiö sanoo.

Vertaistueksi kirjoitettu

Tänä syksynä julkaistu runokirja Ikänäkö (Avain) kertoo ikääntymisen tuomista tunteista. Se on sisarkirja vuonna 2023 ilmestyneelle Tässä iässä -runoteokselle.

– Lapset rakastavat riimejä. Mietin, että mikseivät aikuisetkin. Huumori istuu hyvin riimeihin, sillä jo muoto on hauska ja riimeillä saa luotua erilaisia tasoja.

Runoissaan Perkiö ottaa myös kantaa vanhusten asioihin ja kertoo kirjoittaneensa teoksen vertaistueksi.

– Eikä kaikki ole kurjaa. Vanhenemisessa on paljon kivoja asioita ja syvyyttä. Ikänäköä on sekin, että näkee, mikä elämässä on keskeistä.

Perkiö toteaa, että Ikänäkö on mitä todennäköisimmin hänen viimeinen kirjansa. Suomen Lähetysseuran perinteiseen adventtikalenteriin hän on tänä vuonna kirjoittanut viimeisen luukuista avautuvan jatkokertomuksensa.

– On tullut viimeisten kertojen aika, mutta säveltäjien kanssa haluaisin vielä tehdä jotakin. Rakastan tehdä yhteistyötä muiden alojen taiteilijoiden kanssa, Perkiö sanoo.

Oikea runoilija

Perkiö ei ole koskaan halunnut kirjoittaa pöytälaatikkoon, vaan aina esitettäväksi ja jaettavaksi. Hän nauraa, ettei häntä myöskään ole vaivannut itsetunnon puute esittäjänä.

– Varhaisnuorena esitin pateettisia hengellisiä runojani syvässä synnintunnossa – ja mummot itkivät. Ne olivat syvän päädyn juttuja, joissa Golgatan veri virtasi. Olin myös varma, että minusta ei voi tulla oikeaa runoilijaa, jollen sairastu keuhkotautiin tai kuole nuorena niin kuin ihailemani Saima Harmaja ja Isa Asp.

Varhaisnuorena esitin pateettisia hengellisiä runojani syvässä synnintunnossa – ja mummot itkivät.

Perkiön ensimmäinen runovihko eteni julkaisuun Anna-Maija Raittilan suosituksella 1970-luvulla. Raittila oli Perkiön mentori, jonka kanssa hän pohti omia tekstejään ja uraansa.

– Anna-Maijaa saan kiittää myös yhteistyöstä säveltäjien kanssa. Hän ei ehtinyt tehdä yhtä Lähetysseuran tilaustyötä ja usutti tilaamaan sen minulta. Ahti Kuorikosken säveltämästä ja Safari-kuoron esittämästä teoksesta tuli pieni kohukin, sillä sanoitin siihen myös lähetystyöntekijöiden kipuilua lähetyskutsua vastaan. Siihen aikaan sellaisesta ei sopinut puhua.

Huomattavimmat Perkiön libretot ovat Ilkka Kuusiston kanssa tehdyt Lotta-oopperaksikin kutsuttu Isänmaan tyttäret (1998) Ilmajoen musiikkijuhlille ja Topeliuksen Koivu ja tähti -satuun perustuva Kohti kotia (2009) Vaasan suurkuorolle sekä Olli Kortekankaan säveltämä Isonkyrön vanhan kirkon seinämaalauksiin liittyvä Elämänkuvat kirkko -ooppera (2019) Vaasan Oopperalle.

Yhteistyö Kortekankaan kanssa on myös meditatiivinen kamarimusiikkiteos Vähän ennen yötä, joka kantaesitettiin toissa vuonna Helsingin Musiikkitalon Organo-salissa. Teoksen kuorosovitus esitetään Konserttisalissa uusilla uruilla 26. lokakuuta.

– Teos on henkinen ja avaran hengellinen. Haluaisin tehdä vielä jonkin vesperin, kristillisen iltamusiikkiteoksen.

Perkiö korostaa, että hyvä laulu ei ole ajatus sinne ja ajatus tuonne. Laulun pitää olla ehyt.

– Haluan aina lauluja kirjoittaessani vetää lankoja ja ajatusten päitä yhteen. Kytkeä mukaan jonkin isomman ajatuksen. Virsikirjan lisävihkon virteen 942 Aurinko tanssii, halleluja! ujutin vanhan uskontunnustuksen sanat, hän kertoo.

– Nämä asiat tekevät tekstiin syvyyden. Ne ovat löydettävissä, mutta eivät rautalangasta väännettyjä, niin että ihmiset voivat itse saada ahaa-elämyksiä tekstin kanssa. En voi tietää, mitä kukin löytää, mutta etsimiselle täytyy jättää tilaa.

Pitkiä testiviestejä

Perkiö esittelee nuorimmalle, pian 18 vuotta täyttävälle lapsenlapselleen tekemäänsä paksua muistikirjaa, jonne hän on liimannut runoja, kirjeitä ja valokuvia sekä muistoja arkisista sattumuksista tämän elämän varrelta.

– Olen antanut kaikille lapsenlapsilleni tällaiset, kun heistä on tullut täysi-ikäisiä. Loppuun kirjoitan jonkin runon tai kirjeen, jossa muistutan pitämään Jumalan mielessä.

Kun tarvitaan apua vaikkapa autolla liikkumiseen, ei kukaan sano, että joko taas.

Perkiöllä ja hänen puolisollaan on kaksi poikaa, joilla kummallakin on kaksi poikaa. Molemmat perheet asuvat Helsingissä. Neljä lapsenlasta ovat syntyneet vuoden välein, ja serkukset ovat hitsautuneet yhteen. Mummo ja ukki ovat olleet paljon mukana heidän elämässään.

– Kun tarvitaan apua vaikkapa autolla liikkumiseen, ei kukaan sano, että joko taas. Olen kiitollinen tästä Jumalan lahjasta. Muistamme kuitenkin, että kaikille pitää olla se tila, mitä kukin elämäänsä tarvitsee.

Perkiö levittää tarinankerronnan ilosanomaa. Se on myös iso osa hänen isovanhemmuuttaan. Rakkautta on satujen lukeminen, lapsille kirjoittaminen, lasten oman kirjoittamisen tukeminen ja kirjeenvaihto, vaikka se tapahtuisi sitten tekstiviestein.

– Mummolle pitää lähettää pitkiä viestejä, he sanovat, Pia Perkiö nauraa.

– Kun vanhin lapsenlapsi oli armeijassa, kirjoitin talteen tekstiviestimme. Annan kirjeenvaihdon hänelle muistoksi siitä, miten hän tuon ajan koki.