Uusi tutkimus paljastaa, paljonko Stalin murhasi suomalaisia 1930-luvulla: ”Neuvostoliittolaisen väkivallan julmin ajanjakso”

Kansallisarkiston viisivuotisessa tutkimushankkeessa on koottu laaja ja yksityiskohtainen Kohtalona Neuvostoliitto -tietokanta suomalaisista, jotka elivät Neuvostoliitossa vuosina 1917–1964. Hankkeessa käytiin läpi kaikki Suomen kansalaiset ja entiset kansalaiset, joiden tiedetään saaneen tuomion suuren terrorin vuosina 1937–1938.

– Vuodet 1937–1938 ovat neuvostoliittolaisen väkivallan kaikkein brutaalein ja julmin ajanjakso. Kysymys oli jääkylmästä ja järjestelmällisestä tappamiseen tähtäävästä tuhoamispolitiikasta, kertoo johtava tutkija, Suomen historian dosentti Aleksi Mainio.

– Moskovasta määrättiin kiintiöt, kuinka paljon miltäkin alueelta pidätetään ja tapetaan ihmisiä. Neuvostoliiton sisäministeriö NKVD otti ihmiset kiinni, teki heille tuomiopaperit ja vei jonnekin kangasmetsään, jossa heidät yksitellen ammuttiin.

Väkivaltaa oli eniten Uralin alueella, jonne rakennettiin raskasta teollisuutta 1930-luvulla sekä Leningradin ja Karjalan alueilla. Näissä tehtiin yli 80 prosenttia teloituksista.

Aleksi Mainio pitää juuri päättyneen hankkeen suurimpana saavutuksena sitä, että se on syventänyt ja kirkastanut kokonaiskuvaa eri suomalaisryhmien vaiheista Neuvostoliitossa Stalinin vainojen aikaan; keitä he olivat ja kuinka paljon heitä kuoli. Arviot kuolleista ovat vaihdelleet viiden ja kolmenkymmenenviiden tuhannen välillä.

Vapaaehtoiset läpikävivät ja taulukoivat kymmeniä tuhansia käsin kirjoitettuja nimiä ja henkilötietoja.

– 1930-luvun Neuvostoliitossa oli likimain 30 000 suomalaista, eikä kaikkia suinkaan tapettu. Tietokannassa on noin 6 200 suuressa terrorissa tuomittua Suomen kansalaista tai entistä kansalaista. Heistä reilu 4 700 sai kuolemantuomion, eli valtaosa. Tästä meillä on mustaa valkoisella, ja arviot täydentävät lukua 1 000–2 000 suomalaisella. Jos mukaan lasketaan vielä inkerinsuomalaiset, nousee suuren terrorin aikana tuomittujen suomalaisten kokonaismäärä jopa 11 000–12 000:een, kertoo Mainio.

Dosentti Aleksi Mainio on johtanut hanketta. Kuva Laura Malmivaara

Liikettä rajalla

Ensimmäinen suuri liikehdintä Suomesta Neuvostoliittoon tapahtui sisällissodan jälkeen, kun punaisia pakeni tappion alta itään. Punapakolaiset uskoivat löytävänsä turvan vallankumouksen maasta.

Seuraava aalto tapahtui 1930-luvulla, kun lama syvensi köyhyyttä Suomessa ja maailmassa.

– Samaan aikaan Neuvostoliitto rummutti viestiä: täällä rakennetaan suurta, ammattityöläisiä ei ole tarpeeksi. Aatteen palo, Lapuan liikkeen varjo, mutta erityisesti toivo työstä ja paremmasta elämästä saivat monet ylittämään rajan salaa, Mainio kuvailee.

Vähintään 15 000 suomalaista loikkasi Neuvosto-Venäjälle. Amerikasta ja Kanadasta saapui suomalaisia, joita agitaattorit kävivät värväämässä.

Kaiken aikaa Neuvostoliitossa kasvoi hirmuinen koneisto, joka imi ihmisiä sisuksiinsa.

Totuus paljastuu

Aleksi Mainio kertoo, että loikkareiden toiveet ja odotukset kokivat vastaiskun usein jo rajalla.

– Heitä olivat vastassa Neuvostoliiton sisäasiainministeriön NKVD:n viranomaiset. Heitä kuulusteltiin viikkokausia, ja epäily vakoilusta saattoi viedä kolmeksi vuodeksi pakkotyöhön. Täyteen ahdetut junat kuljettivat vankeja rakennustyömaille, hakkuisiin, kaivoksiin, yhä kauemmas itään.

Työleirit olivat osa Neuvostoliiton koko valtakunnan alueelle ulottuvaa Gulag-vankileirijärjestelmää, joka pidettiin poissa julkisuudesta. Muiden viranomaisten valta ei ulottunut siihen.

Gulagin rakentamista, ylläpitoa ja leiriverkoston laajennusprojekteja ohjattiin Moskovasta. Vankileirien saaristo alkoi syntyä jo 1920-luvulla, heti vallankumouksen jälkeen. Gulag oli laajimmillaan 1939–1953.

Jotkut leirit olivat olemassa vain sen aikaa, kun jokin rakennushanke, kuten rautatie, saatiin valmiiksi. Vankileireistä muodostui Neuvostoliiton teollistumisen orjajärjestelmä ja luonnonvaroja hyödyntävien raaka-aineiden tuotantokoneisto, joka jauhoi ihmisiä rautateiden ja kaivosten tarpeisiin. Tämän lihamyllyn läpi kulki arvioiden mukaan 18 miljoonaa ihmistä, joista lähes kolmasosa kuoli.

Edvard Gyllingin vaimo Fanny lapsineen vuonna 1921 Tukholman satamassa astumassa laivaan ja muuttamassa Neuvosto-Venäjälle. Kuva RGASPI

Ei paluuta

Terrori oli alkanut jo heti vallankumouksen jälkeen vuonna 1918. Salainen poliisi Tšeka suoritti joukkopidätyksiä ja joukkokarkotuksia. Siinä työskenteli myös suomalaisia punapakolaisia, joita oli rekrytoitu Neuvostoliiton armeijaan 1920-luvulla.

– 1930-luvulla lähellä rajaa työskentelevät suomalaiset tulkittiin nopeasti mahdollisiksi vakoojiksi, ulkomaisiksi tai fasistikapinallisten agenteiksi, Mainio kertoo.

Rajaa on ylitetty myös toiseen suuntaan, ja osa onnistui palaamaan ennen pahimpia terrorin vuosia.

Suurin osa ei ollut poliittisesti aktiivisia, vaan rajaseutujen ja köyhempien alueiden ihmisiä, jotka halusivat vain saada työtä ja elantoa.

Suomalaisen virkavallan ja valtiollisen poliisin suhtautuminen oli Mainion mukaan kuitenkin hyvin kylmää siinä vaiheessa, kun loikkarit olisivat halunneet palata takaisin Suomeen.

– Asenne oli monesti sellainen, että ”itse lähtivät, siinäpähän oppivat”. ”Punikkeja” ei tarvinnut auttaa, mikä oli loikkareiden tapauksessa sikälikin epäreilua, että suurin osa ei ollut poliittisesti aktiivisia, vaan rajaseutujen ja köyhempien alueiden ihmisiä, jotka halusivat vain saada työtä ja elantoa, Mainio kertoo.

– Neuvostoliitolle taas olisi ollut iso propagandatappio, että olisi päästetty tuhansia loikkareita palaamaan Suomeen käveleviksi todisteiksi epäonnistumisesta.

Stalinin vainoharha syveni, ja hän alkoi puhua syöpäläisistä ja rikkaruohoista, jotka oli kitkettävä. Vuonna 1937 hän hyväksyi kiduttamisen. Vankeja seisotettiin vuorokausia, estettiin nukkumasta. Samana vuonna alkoi ”kansallisuuksien operaatio”, jonka kohteeksi uhkasi joutua jokainen, joka puhui vierasta kieltä ja jolla oli yhteyksiä ulkomaille.

Stalinin tarkasti valvoma suuri terrori alkoi kesällä 1937 ja päättyi marraskuussa 1938. Sen aikana pidätettiin 1,6 miljoonaa ihmistä. Useimmat heistä katosivat. 700 000 tuomittiin ammuttaviksi tekaistuilla tuomioilla. Oikeudenkäynti saattoi kestää vain muutamia minuutteja.

Matti Pentikäinen ja Emil Kekki tuntemattomassa paikassa 1930-luvun alkupuoliskon Neuvostoliitossa. Kuva Kansallisarkisto, EK-Valpo

Kadonneiden jäljillä

Tutkijat erikoistuivat alueisiin, joilla suomalaisia asui: Leningrad, Petroskoi, Kuolan niemimaa, Moskova, Ural ja Kazakstan.

Pandemia ja Ukrainan sota estivät pääsyn Venäjällä oleviin arkistoihin. Sen sijaan aineistoja on saatu entisistä neuvostotasavalloista sekä läntisestä Euroopasta ja Amerikasta. Ukrainan turvallisuuspoliisin SBU:n Kiovan-arkisto lahjoitti Suomeen yhteensä lähes 2 500 sivua digitoitua aineistoa suomalaisista, jotka joutuivat Stalinin ja Neuvostoliiton turvallisuus­viranomaisten terrorin kohteeksi.

Etsivä keskuspoliisi tarkkaili loikkareita. Kirjeet luettiin, sensuroitiin, kopioitiin ja arkistoitiin.

– Vapaaehtoiset läpikävivät ja taulukoivat kymmeniä tuhansia käsin kirjoitettuja nimiä ja henkilötietoja muun muassa Pietarin passiviraston arkistosta ja Suomen ulkoministeriön evakuointilistoilta. Tietoja tutkimushanke julkaisi verkosta löytyvässä Kohtalona Neuvostoliitto -tietokannassa, jossa on 38 000 suomalaista, kertoo Mainio.

Suojelupoliisin edeltäjän eli etsivän keskuspoliisin kuulustelupöytäkirjat ja kirjeenvaihtoarkisto tarjosivat runsaan aineiston.

– Etsivä keskuspoliisi tarkkaili loikkareita. Kirjeet luettiin, sensuroitiin, kopioitiin ja arkistoitiin.

Lisäksi hanke sai yli 2 000 yhteydenottoa kansalaisilta, jotka luovuttivat arvokkaita henkilöhistoriallisia aineistoja: kirjeitä, päiväkirjoja, muistelmia ja valokuvia.

Stalin ja Putin

Venäjällä ja sen arkistoissa paljon työskennellyt Mainio sanoo, että venäläiset tuntevat suuren terrorin historian kohtuullisen hyvin.

– 30 vuoden ajan siellä elettiin hyvin erilaista ja avoimempaa aikaa, vaikka nyt pikkuisen jälkiviisaasti kerrotaan muuta. Ihmiset olivat perillä Stalinin teoista ja omista suvuistaan. Ei ollut kiellettyä tietää. Uutta sukupolvea on kuitenkin kasvatettu patrioottisessa hengessä.

Mainio näkee Putinin retoriikassa äänekkäitä kaikuja Stalinilta, joka myös puhui ulkomaisista agenteista, kansanvihollisista ja torakoista.

– Totuutta ollaan järjestelmällisesti hävittämässä ja Stalinia palauttamassa kaapin päälle: hän ei olekaan hirveä pyöveli eikä terrorista puhuminenkaan ole enää niin oleellista. Tämä kehityskulku on todella huolestuttava.

”Eläköön punainen Neuvosto-Suomi”, lukee Suomen Kommunistisen Puolueen kaupunginosakonferenssin yhteiskuvassa vuodelta 1927. Kuva RGASPI

Ihmisten tarinat

Aleksi Mainio kertoo yksityisten kansalaisten ja sukujen lahjoittamilla aineistoilla ja sukuselvityksillä olleen iso merkitys. Kiinnostus on ollut laajaa.

– Meillä on myös tuhansia sähköpostikeskusteluja ihmisten kanssa, jotka ovat kysyneet, onko meillä tietoja heidän sukulaisistaan. Yllättävän usein olemme pystyneet auttamaan, tutkija toteaa.

Neuvostoliittoon siirtyneiden suomalaisten taustat vaihtelivat suuresti. Amerikansuomalaiset on ryhmä, joka vaatii Mainion mukaan vielä lisää tutkimusta. Maahan tulleesta 7 000 amerikansuomalaisesta noin puolet onnistui lähtemään maasta, mutta jäljelle jääneet kärsivät raskaasti terrorin vuosina.

Lasten kohtaloita on Mainion mukaan vaikeinta todentaa. Suuri osa kuoli kuljetuksissa ja leireillä tauteihin ja nälkään.

– Orvoiksi jääneitä sijoitettiin lastenkoteihin, osa venäläistettiin, jolloin tieto suomalaisesta alkuperästä hävisi. Osa palasi vanhuksina lastensa kanssa inkeriläisten paluumuuton yhteydessä 1980-luvulla Suomeen.

Ymmärsin, että nuo asiakirjat olivat hänelle henkivakuutus ja osa hänen identiteettiään.

Mainio muistaa kohtaamisen venäläisittäin suomea puhuvan miehen kanssa. Tämä toi tutkittavaksi paksun kansion isänsä keräämiä asiakirjoja. Isä oli joutunut lastenkotiin viisivuotiaana, mutta ymmärsi ja muisti historiansa. Kun 1990-luvulla perhe palasi Suomeen, isä todisti keräämiensä asiakirjojen turvin heidän oikeutensa.

– Laitoin kansion paloturvakaappiin palatakseni aineistoon myöhemmin. Mies kuitenkin soitti seuraavana päivänä ja halusi sen takaisin. Kopioimme nopeasti osia ja annoimme mapin hänelle. Ymmärsin, että nuo asiakirjat olivat hänelle henkivakuutus ja osa hänen identiteettiään.

– Niin suurten asioiden kanssa tässä on painittu.

Tutkijaryhmä on kokenut, että vaikutukset ovat ulottuneet laajalle ja moneen sukuun.

Ihmisten kohtaloihin on liittynyt poliittisia jännitteitä sekä epäonnistumisen, torjunnan ja hylkäämisen kokemuksia.

– Suvussa joku on lähtenyt ja jäänyt rajan taakse, mutta siitä ei olla juuri puhuttu. On ehkä koettu nolona, että sinne se lähti lippu liehuen ja huonosti kävi, Mainio muotoilee.

– Mutta nyt nämä vaietut tarinat kiinnostavat uudella tavalla. Aika on tehnyt tehtävänsä, ja se isoeno tai isotäti voidaan vihdoin sitoa osaksi suvun historiaa.

Artikkelikuvassa suomalaisia naisia Svirstroin työleirillä vuonna 1934. Kuva Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran muistitietokeruusta Stalinin vainojen muistot, jonka kanssa Kansallisarkisto teki yhteistyötä. SKS KRA

Lue teatteriarvostelu Kansallisteatterin Muistopäivä-näytelmästä, joka perustuu hankkeessa luodun Kohtalona Neuvostoliitto -tietokannan aineistoon.