Martti Rautanen lähti lähetystyöhön vuonna 1868 ja koki muuttuneensa afrikkalaiseksi: ”Minulla on kaksi isänmaata, taivas ja Ambomaa”

Namibian pohjoisosaan, Omandongo-nimiseen paikkaan, pystytettiin huhtikuussa 2019 Martti Rautasen patsas. Sen jalustaan on kaiverrettu Rautasen lisäksi seitsemän muun suomalaisen nimet ja elinvuodet. He olivat lähetyssaarnaajia, jotka tapasivat 9. heinäkuuta 1870 Ondongan heimokuninkaan Shikongon. Tämän patsaan juurella oli tarkoitus viettää Namibian ja Suomen välisten suhteiden 150-vuotisjuhlaa 9. heinäkuuta 2020, mutta epidemia esti sen.

Suomen Lähetysseura perustettiin 1859, ja se lähetti 1868 ensimmäiset lähetyssaarnaajat Ambomaalle. Sadan vuoden aikana suomalaiset loivat kirjakielen, perustivat kirjapainon, opettivat kansan lukemaan, rakensivat sairaalan ja kehittivät koululaitoksen. Ensimmäiset ambopapit vihittiin 1925 ja kirkko – nykyiseltä nimeltään Evangelical Lutheran Church in Namibia – itsenäistyi 1954.

Menestystarinan sankari on Martti Rautanen. Hän ei ollut ensimmäisen ryhmän johtaja, mutta hän jäi maahan ja pysyi siellä kuolemaansa saakka vuoteen 1926. Hän käänsi Raamatun, keräsi kansanlauluja, arvoituksia ja sananlaskuja, kasveja ja kansatieteellistä esineistöä. Hänen laajat päiväkirjansa kertovat paitsi lähetystyöstä myös kansan tavoista ja historiasta.

Kun saksalainen siirtomaavalta tunkeutui Lounais-Afrikkaan, Rautanen onnistui pitämään ambokuninkaat syrjässä vastarinnasta, joka johti eteläisempien heimojen kansanmurhaan 1904.

Martti Rautanen oli aikansa kosmopoliitti: suomea puhuva inkeriläinen, joka teki työuransa Afrikassa ja meni naimisiin Afrikassa syntyneen saksalaisen naisen kanssa.  Perheen kotikieli oli saksa.

Soitellen sotaan

Ensimmäiset lähetyssaarnaajat tulivat kansan parista. Martti Rautasen isä oli inkeriläinen maaorja. Pietari Kurvisen koti oli ilomantsilainen maalaistalo. Kaarle Tolonen oli kajaanilainen räätälinpoika, ja Aleksanteri Malmströmin isä oli porvoolainen teurastaja.

Myös muut tulivat maalta ja kaupunkien pikkuporvaristosta. He olivat käyneet kuusivuotisen lähetyskoulun. Se oli sisäoppilaitos, jossa opetettiin uskontoa, saksaa, englantia, maantietoa, laskentoa, piirustusta, laulua ja soittoa.

Ensimmäiset lähetit astuivat laivaan Helsingin satamassa juhannusaattona 1868. Torvet soivat ja laulettiin Lutherin virttä Jumala ompi linnamme. Miesten keski-ikä oli 26 vuotta. Heillä ei, eikä lähetyskoulun opettajillakaan, ollut Afrikasta muuta kuin lähetyslehtien ja matkakertomusten antamaa tietoa. He näkivät ensimmäisen mustaihoisen ihmisen menomatkalla Lontoossa. Mutta into oli palava ja usko vahva.

”Eurooppalaiset ovat sellaisia lehmiä, joita on lypsettävä mielin määrin,” kerrotaan erään kongolaispäällikön sanoneen.

Suomalaiset matkasivat Afrikkaan kokeneiden saksalaisten lähetyssaarnaajien mukana. He viettivät runsaan vuoden saksalaisella lähetysasemalla Namibian keskiosassa. Vastaanotto Ambomaalla 9. heinäkuuta 1870 oli suopea. Ondongan kuningas Kambonde tuli tervehtimään, ja Pietari Kurvinen piti puheen:

”Ollessamme vielä kotimaassamme kaukana täältä merien takana kuulimme, että te haluatte lähetyssaarnaajia. Siksi me jätimme rakkaat omaisemme, isänmaamme ja ystävämme ja kiiruhdimme tänne. Jumala auttoi meitä mahtavalla merellä, ja nyt on ilomme olla teidän tykönänne. Me kysymme, onko tämä teidänkin ilonne. Me emme etsi maallisia, vaan sitä, että teidän sielunne tulisivat autuaiksi, sillä älkää luulko, että sielut häviäisivät ihmisten kuollessa. Ei, vaan ne, joihin Jumala on mielistynyt, tulevat hänen luokseen ikuiseen iloon. ’Sanasi ovat hyvät’, kuningas vastasi. ’Kaikki mitä sanotte, tahdomme tehdä’”.

Muutamaa vuotta myöhemmin saksalainen lähetyslehti kommentoi ensikohtaamista: ”Tämä pieni musta hallitsija ei tietenkään ole kiinnostunut Jumalan sanasta, vaan ennen kaikkea aseista ja asetarvikkeista, joiden avulla hän voi laajentaa valtaansa ja tehdä ryöstöretkiä. Hän toivottaisi tervetulleeksi ennemmin kiväärit ja ruutitehtaat kuin kirkot ja Raamatut.”

Lehden arvio perustui pitkään kokemukseen. Samaan aikaan Kongossa toimineet lähetyssaarnaajat kertoivat, kuinka heimopäälliköt odottivat uuden lähetysaseman avaavan heille ehtymättömän lähteen, josta riittäisi vaatteita, veitsiä, peilejä, ruutia ja tuliaseita. Oli kunnia-asia pitää valkoisia opettajia luonaan, hyödystä puhumatta. ”Eurooppalaiset ovat sellaisia lehmiä, joita on lypsettävä mielin määrin,” kerrotaan erään kongolaispäällikön sanoneen.

Epäonnistuminen

Ensimmäiset lähetit eivät huomanneet kuulijoissaan mitään kiinnostusta Jumalan sanaa kohtaan. Syy oli selvä. Rautanen muisteli alkuaikojen saarnoja: ”Me saarnasimme innolla puhuen tulisesta helvetistä ja ihanasta taivaasta sekä Jeesuksesta Kristuksesta, kaikkien ihmisten lunastajasta, miten hän kärsi ja kuoli edestämme. Tämä oli heille käsittämätöntä puhetta. He sanoivat, että opettajat meitä haukkuvat ja toivottavat hirveätä onnettomuutta tulessa.”

Koulu ei menestynyt. Aakkosten tankkaaminen ei kiinnostanut, kun ei alussa ollut mitä lukea omalla kielellä.

Tuli muitakin ongelmia. Lähetysseuran johtokunnalla ei ollut realistista käsitystä siitä, millaista työ kentällä oli eikä siitä, mitä se maksoi. Se oli laskenut kustannukset väärin, uskonut maan hedelmällisyyteen ja kuninkaiden anteliaisuuteen ja lähettänyt tuntemattomalle kentälle liian suuren joukon.

Heidän oli kerjättävä heimopäälliköiltä viljaa ylläpidokseen.

Lähettien mukanaan tuomat vaihtotavarat loppuivat pian eikä uusiin ollut rahaa. Lähetysseuran työ oli jäsenmaksujen, kolehtien ja vapaaehtoisten lahjoitusten varassa. ”Emme me voi antaa teille enempää kuin Jumala meille antaa”, johtokunta kirjoitti läheteille.

Tämä ei ollut johtokunnalle miellyttävä totuus, mutta kentällä olevat veljet saivat tuntea sen omissa nahoissaan. Heidän oli kerjättävä heimopäälliköiltä viljaa ylläpidokseen. ”Ei siis ihme, jos vähän ajan perästä rupesi kuulumaan, että me nälän tähden olemme jättäneet oman maamme ja tulleet tänne ruokaa hakemaan. Ja onhan se luonnollistakin, että ahne pakana niin ajattelee ja puhuu, kun näkee valkoisen ihmisen olevan hänelle jokapäiväiseksi rasitukseksi.” Näin eräs lähetti muisteli alkuaikoja. Myös ambolaiset pettyivät, sillä läheteiltä ei ollut mitään lypsettävissä. Kun työ ei edistynyt, lähetit turhautuivat ja palasivat kotiin.

Martti Rautasen perhe. Yhdeksästä lapsesta kolme eli täysi-ikäiseksi.

Frieda ja Martti

Martti Rautanen jäi Ondongan kuningaskuntaan. Hän merkitsi päiväkirjaansa juhannusaattona 1888: ”Kaksikymmentä vuotta tästä päivästä jätin hyvästit rakkaalle äidilleni, sisarelleni ja useille rakkaille ystävilleni Helsingin satamassa. Kaikki työtoverini ovat jälleen Suomessa. Ainoastaan minulle on Herra osoittanut sanomatonta armoaan, että saan olla täällä.” Hänestä oli tullut afrikkalainen, ja hänen osakseen tuli opettaa myöhemmin tulleille lähetyssaarnaajille Afrikassa vaadittavaa kärsivällisyyttä.

Useimmat ensimmäisistä läheteistä olivat jo kihloissa, mutta ajan tavan mukaan heidän piti odottaa pari vuotta lähetyskentällä elämäntoveriaan. Pari kihlausta purkautui, kun vanhemmat eivät päästäneet tyttäriään pimeään Afrikkaan villipetojen syötäväksi.

Rautasella ei ollut kotimaassa morsianta, mutta asia oli korjattavissa. Otjimbinguen saksalaisella lähetysasemalla hänet sijoitettiin asumaan lähetyssaarnaaja Heinrich Kleinschmidtin lesken Johannan talouteen. Kaksi päivää hänen tulonsa jälkeen vietettiin Johannan nuorimman tyttären Friedan 15-vuotissyntymäpäivää. Kaksi kuukautta myöhemmin, 23. kesäkuuta 1869 tuleva lähetyssaarnaaja kirjoitti päiväkirjaansa: ”Olen kosinut vihreässä laaksossa.” Kolme vuotta myöhemmin heidät vihittiin.

Saksasta kotikieli

Frieda oli lähetyssaarnaajasukua. Hänen isovanhempansa olivat Lontoon Lähetysseuran pioneerilähetti Johann Heinrich Schmelen ja tämän alkuperäiskansaan kuulunut vaimo Zara. Heidän tyttärensä Johanna avioitui Reinin lähetysseuran Heinrich Kleinschmidtin kanssa. Frieda oli afrikkalainen, syntynyt ja kasvanut Afrikassa. Hän osasi äidinkielensä lisäksi hollantia ja englantia, hereroa ja Ondongan kieltä ndongaa.

Nuoret seurustelivat saksaksi. Saksasta tuli heidän kotikielensä, ja lapset saivat saksalaiset nimet. Rautanen hallitsi kielen täydellisesti ja kirjoitti laajat päiväkirjansa saksaksi. Frieda ei koskaan opetellut suomea.

Äidinkielellä ja kansallisuudella ei ajan lähetystyössä ollut suurta merkitystä. Martti Rautasen äidinkieli oli suomi, mutta hän oli syntynyt ja kasvanut Inkerinmaalla Venäjällä ja piti itseään venäläisenä. Tultuaan Helsinkiin lähetyskouluun hän joutui vaihtamaan venäläiset vaatteensa suomalaisiksi, ”joka aluksi oli minulle outoa, vaan pian siihen totuin”.

Mieluummin kuumuutta

Oltuaan kolme kuukautta ensimmäisellä matkallaan Helsingissä 1891 Rautanen kertoi kaipaavansa Afrikan kesää, ”sillä kuumuutta kestää paremmin kuin kylmyyttä. Haluaisimme mieluummin tänään kuin huomenna matkustaa kotiin, sillä pidämme Ondongaa oikeana kotimaanamme. Täkäläiset olot ovat minulle hyvin vieraat, enkä voi täällä hyvin.” Frieda oli ensimmäistä kertaa Euroopassa eikä osannut maan kumpaakaan kieltä.

Useimmat Rautasen lähettitovereista saivat luokseen suomalaiset morsiamensa. He tulivat todelliseen tarpeeseen, mutta Afrikka oli heille yhtä outo ja vieras kulttuuri kuin heidän miehilleen. Frieda oli sen sijaan omassa maassaan.

”Minulla on kaksi isänmaata, taivas ja Ambomaa.”

Hän totutti miehensä siihen elämänpiirin ja elämäntapaan, johon hän oli lähetysasemalla ja lähetyssaarnaajasuvun jäsenenä kasvanut. Kun sairaudet koettelivat muita lähettiperheitä, nämä palasivat Suomeen.

Tämä ei tullut Martti Rautasen mieleen. Hänen käydessään Tampereella 1900-luvun alussa eräs lähetysystävä pyysi häntä tulemaan seuraavalla kerralla pidemmäksi aikaa Suomeen. ”Jumala minua siitä varjelkoon”, Rautanen vastasi. ”Minulla on kaksi isänmaata, taivas ja Ambomaa.”

”Minulla on kaksi isänmaata, taivas ja Ambomaa”, Martti Rautanen on sanonut.

Arvostettu neuvonantaja

”Päälliköt hallitsevat näissä valtakunnissa. Heitä itseään voidaan myös hallita, ja tämän takia heidän lähellään täytyy aina olla harkitsevia lähetyssaarnaajia,” Martti Rautanen kirjoitti. Hän ystävystyi Ondongan kuningas Kambonden kanssa. Rautanen varoi puuttumasta kuninkaan valtaoikeuksiin ja tämän juopotteluun eikä yrittänyt käännyttää häntä, vaan kiitti Jumalaa siitä, että päällikkö oli ”vapaamielinen” ja antoi alamaisensa tulla lähetyskouluun ja kasteelle.

Rautasen oli syytä kuninkaan käskystä vierailla hovissa, tavallisesti kahdesti viikossa, ja viedä kuninkaalle asiaankuuluvat lahjat, yleensä tupakkaa, tulitikkuja, kahvia, ruutia ja lyijyä sekä vaatteita. Kuninkaan pyytämän viinin Rautanen toimitti laimennettuna.

”Sinun hovissasi vallitsisi sydämellinen ilo, toisin kuin nyt, kun sinun pitää päivittäin olla monien vaimojesi ja juonittelevien palvelijoittesi kiusattavana.”

Rautasesta tuli kuninkaan valkoinen mies, arvostettu neuvonantaja. Hänen apuaan tarvittiin välittäjänä ja riidanratkaisijana myös paikallisten keskinäisissä konflikteissa aina avioriitoja myöten. Kielitaidosta ja eurooppalaisen maailman tuntemisesta oli myös hyötyä.

Kun saksalainen siirtomaavalta alkoi ulottua Ambomaalle, Rautanen toimi tulkkina. Diplomatiallaan hän sai aikaan, etteivät ambokuninkaat liittyneet hereroiden kansannousuun, joka johti heidän tuhoonsa.

Ei seremonioille

Paikallisen ja lähettien edustaman uudenlaisen elämänmenon rinnakkaiselo aiheutti ongelmia. Lokakuussa 1889 kristitty aviopari sai kaksoset. ”Se on täällä päällikön pyhä käsky, jolloin on suoritettava pakanallisia seremonioita, ettei tapahtuisi mitään onnettomuutta eivätkä päälliköt kuolisi.” Rautanen ilmoitti Kambondelle, ettei seremonioita tarvittu, koska äiti oli kristitty.

Rautanen selitti, että kristityt olivat kasteessa erotetut paikallisista seremonioista eivätkä enää ole vanhojen jumalien vaikutuspiirissä. Hän intoutui maalaamaan idyllin: ”Hämmästyisit, jos kaikki ondongalaiset ja sinä itse tulisitte kristityiksi, millaista elämää Ondongassa vietettäisiinkään. Sinun hovissasi vallitsisi sydämellinen ilo, toisin kuin nyt, kun sinun pitää päivittäin olla monien vaimojesi ja juonittelevien palvelijoittesi kiusattavana.”

Kambonde ei halunnut tulla kasteelle, koska hänen olisi luovuttava monista vaimoistaan.

Kambonde ja hänen valkoinen miehensä kävivät monia muitakin keskusteluja. Rautanen ymmärsi, että ”mustien ruhtinaitten on vaikea tulla kristityksi, mikä johtuu pääasiallisesti siitä, että päällikkyys on niin tiukasti sidottu kansan uskontoon”. Tämä tarkoitti toisaalta myös sitä, että kansan uskonto oli sidottu päällikön uskontoon.

Kun Rautanen keskusteli erään kuninkaan neuvonantajan kanssa, tämä sanoi kansan kääntyvän, mikäli hallitsija kääntyy. Kambonde ei halunnut tulla kasteelle, koska hänen olisi luovuttava monista vaimoistaan. Rautanen ehdotti, että päällikkö lähettäisi ylimääräiset heidän äideilleen, mutta tämä kieltäytyi. ”Tämä on aina ollut meidän tapamme”, kuningas sanoi. Hän lupasi kuitenkin lähettää kaksi poikaansa kouluun.

Martti Rautanen koki, että hänestä oli tullut afrikkalainen, yksi paikallisista.

Kaste kuolinvuoteella

Kuningas pysyi pakanana, mutta pyysi kuolinvuoteellaan Rautasta rukoilemaan puolestaan. Hän sai nähdä hautausseremoniat ja kertoo niistä päiväkirjassaan. ”Toimitusta pääsevät seuraamaan vain hautauksen suorittajat, muille se ei ole sallittua. Minä sain erityisestä suosiosta ensi kerran olla niissä mukana.”

Surujuhlan viimeisenä päivänä kaikki lähetit kutsuttiin lausumaan osanottonsa sukulaisille ja uudelle hallitsijalle. Rautanen kirjoittaa: ”Pidin lyhyen puheen taivaan ja maan Jumalasta, jonka kädessä me kaikki olemme, myös uusi nuori kuningas. Kehotin heitä uskomaan oikeaan Jumalaan ja hänen varmaan sanaansa. Me lähetyssaarnaajat haluamme olla kaikessa teidän apunamme ja odotamme, että te ette puolestanne aseta työllemme esteitä.”

Uusi kuningas Kambonde Angulanpoika otti kasteen, mutta vasta kuolinvuoteellaan 8. elokuuta 1912. Siitä alkoi Ondongan kristittyjen kuninkaiden sarja.