Raamattu ja mielenmuutos 2/5 | Paradoksien tie

Raamatun paradoksaalisia elementtejä voidaan tarkastella monista eri näkökulmista. Esimerkiksi jouluevankeliumissa esitetty ajatus Marian neitsyydestä voidaan helposti selittää käännösvirheellä. Historiallisesti todennettavissa olevaa kuvausta etsivä tulkinta voi nojata siihen, että puhe ei välttämättä ole alun perin ollut biologisesta neitsyydestä, vaan yleisemmin nuoresta, naimattomasta naisesta.

Samalla on arkijärjen kannalta selvää, että synnyttävä neitsyt on ylipäätään rationaalisesti tarkasteltuna biologinen mahdottomuus. Mielen kiinnittyessä lähinnä kysymään, onko väitetty tapahtuma totta vai tarua, voi samalla kuitenkin tulla ohittaneeksi itse paradoksin perusolemuksesta nousevan tavan lähestyä kertomuksen mahdollista ydintä.

Tietoisuuden muutos

Jouluevankeliumin ristiriitaisilta vaikuttavia kertomuselementtejä, kuten myös muita vastaavia Raamatun ja kristillisen teologian lukuisia arkista logiikkaa ja dualistista totta/tarua -ajattelua venyttäviä paradokseja, voidaan lähestyä mielen avautumisen välineinä. Työkaluina tai tekniikoina, jotka tarjoavat aineksia pysäyttää arkitajunnan dualistinen ajattelu, pakottaa mieli kohti toisenlaista todellisuuden katsomisen ja oivalluksen tilaa, ja katalysoida todeksi eletty tietoisuuden muutos.

Kristillisten paradoksien voidaan tulkita omalta osaltaan osallistuvan Jeesuksen julistaman sanoman eteenpäin viemiseen.

Tällaisina tekniikoina kristillisten paradoksien voidaan tulkita omalta osaltaan osallistuvan Jeesuksen julistaman sanoman eteenpäin viemiseen. Markuksen evankeliumiin tallennetussa Jeesuksen ensimmäisissä julkisissa julistuksissa tämä sanoma tiivistyy seuraavasti: ”Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää (metanoeite) ja uskokaa hyvä sanoma!” (Mark. 1:15). Suomennettuna yleensä juuri kääntymiseen tai parannuksen tekemiseen viittaava käsite metanoia vaatii ihmisiltä kirjaimellisesti ajattelun tai mielen muutosta (meta=jälkeen, muutos; noos, noein=mieli, ajatella).

Jos kristillisiä ydinparadokseja lähestytään tästä näkökulmasta psykologisina ja hengellisinä työkaluina, näyttäytyvät nämä samanaikaisesti sekä pysäytysmerkkeinä – hetkinä, joissa lukijan/kuulijan tulee myöntää logiikan tien olevan loppuun kuljettu – että myös ovenavaajina – mielen luopuessa mahdottomasta yrityksestä ratkaista koettu ristiriita rationaalisesti, saattaa avautua tie suoremmalle kokemukselle Jumalan täyttämästä todellisuudesta.

Uusi todellisuus

Marian lähestymistä synnyttävänä neitsyenä voi siis tulkita arkijärjen kannalta rationaalisesta selittämisestä luopumisena. Tapahtuma ei palaudu luonnollisiin syy-seuraus-suhteisiin, vaan jotain ilmestyy tyhjästä tai ”koskemattomasta”. Tämän todistamisen ei tarvitse suoraan tarkoittaa uskoa näennäiseen ihmeeseen, vaan kertomuksen voidaan tulkita kutsuvan mieltä ylittämään riippuvuutensa lineaarisesta kausaliteetista – uusi todellisuus voi todella syntyä ilman vanhan maailman pakottamia ehtoja ja rajoituksia.

Jouluevankeliumin tapahtumien keskeisin paradoksi on se, että ääretön, kaikkivaltias Jumala, kaiken olevan perusta ja Totuus – itse Todellisuus! – syntyy ajassa ja paikassa haavoittuvaksi pikkulapseksi. Lisäparadoksina äärimmäinen ja äärellinen yhdistyvät toisiinsa jakamatta, erottamatta ja sekoittamatta.

Tämän edessä mieli joutuu kohtaamaan todellisuuden, jossa Pyhä/maallinen -dualismi murtuu. Jumalan todellisuutta ei voida enää käsittää millään tavalla etäisenä toiseutena, vaan se hengittää seimessä edessämme. Jouluevankeliumi kutsuu kohtaamaan tässä ja nyt todellisuuden, missä jumalallinen on täysivaltaisesti läsnä arkisessa ja tavallisessa, maallisen ytimessä.