Pääkirjoitus | Yhteiskunta on syntynyt tarpeesta tehdä yhteistyötä

Jos joku joskus tulevaisuudessa tutkii meidän aikamme mielipideilmastoa ja julkista keskustelua, hän saattaa huomata nopeasti, että mielipiteistä tuli valuuttaa, jolla ostettiin huomiota.

Tai ehkä hän huomaa senkin, että aina ei tarvitse olla edes varsinaista mielipidettä, kunhan pitää paljon meteliä ja puhuu vaikka itsestään. Hiljaiset ja sellaiset, jotka eivät pidä huutokilpailuista, jäävät helposti sivuun, vaikka heillä olisi kuinka perusteltuja mielipiteitä ja tutkimustuloksia.

Kristityt eivät tee poikkeusta. Monilla on vahva tarve ottaa kantaa, määritellä, karsinoida, luokitella ja erottua. Vastustaa ja puolustaa. Erottautua.

Yhteiskunta ei kuitenkaan syntynyt tarpeesta olla oikeassa tai tehdä pesäeroa toisiin. Nimensä mukaisesti se on syntynyt tarpeesta tehdä yhteistyötä.

Yhteys ei synny huutamalla vaan kuuntelemalla.

Kristinusko ei syntynyt kannanotosta tai oikeasta opista. Se syntyi siitä, että Jumala tuli maan päälle luomaan uudelleen suhteen luomakuntaansa. Molemmissa on kyse yhteydestä.

Yhteys ei synny huutamalla vaan kuuntelemalla. Se ei synny voittamalla väittelyitä tai olemalla oikeassa, vaan olemalla valmis astumaan toisen ihmisen todellisuuteen, vaikka se olisi keskeneräinen, ristiriitainen tai meille vieras.

Kristillinen usko kutsuu meitä ensisijaisesti suhteeseen, ei kaivautumaan poteroihin. Se kutsuu kohtaamaan ihmisen ennen mielipidettä ja näkemään lähimmäisen ennen leiriä. Jeesuksen toiminta ei rakentunut julistukselle siitä, kuka on väärässä, vaan kutsulle tulla mukaan, kulkea yhdessä ja oppia matkan varrella.

Meidän aikamme houkuttelee tekemään selkeitä rajanvetoja, näyttämään voimakkaita reaktioita ja käyttämään retorisia tehokeinoja riippumatta siitä, miten hajottava oma sanoma on. On helpompaa määritellä, mihin en kuulu, kuin pysähtyä kysymään, miten voisin rakentaa ja rakastaa tässä tilanteessa.

Yhteys ei tarkoita luopumista totuudesta, mutta se tarkoittaa luopumista tarpeesta hallita totuutta ja sen kautta toisia.

Ehkä juuri tästä syystä kristityn todistus tänään ei ole ensisijaisesti se, mitä mieltä olemme, vaan se, miten olemme. Olemmeko ihmisiä, joiden seurassa toiset uskaltavat olla keskeneräisiä omia itsejään? Olemmeko yhteisö, jossa erilaisuus ei ole uhka vaan mahdollisuus kasvaa?

Yhteys ei tarkoita luopumista totuudesta, mutta se tarkoittaa luopumista tarpeesta hallita totuutta ja sen kautta toisia. Totuus ei tarvitse meteliä tullakseen todeksi. Se kantaa silloinkin, kun ääni on hiljainen.

Jos tulevaisuuden tutkija tarkastelee kristittyjen jälkeä tässä ajassa, toivottavasti hän ei näe vain vajavaisten kilpailua siitä, kuka määrittelee parhaiten sen, jota ei oikeasti voi määritellä. Toivottavasti hän näkee luotuja, jotka valitsivat yhteyden.