Mikael Juntunen palasi hengellisyyden äärelle veljen kuoleman jälkeen: ”Olen helluntaikörtti”

Hylättyjä taloja, joiden seinistä maali rapisee kuin muuttotappiokunnan toivo paremmasta huomisesta. Hakkuuaukeita, suota, traktori, joka jurnuttaa lohkeillutta asvalttia pitkin ja vetää kahden kilometrin autoletkaa perässään.

Ankara, ankara täällä on työ
pitkä on talvi ja valju on yö –
Miehiset miehet ja naiset, hei:
meillä ei vaikerrus kuulu, ei!

Näin alkavat Nälkämaan laulun alkuperäiset, Ilmari Kiannon vuonna 1911 kirjoittamat sanat, jotka oli häneltä tilannut Kajaanin maamiesseura.

Autoni nielee kilometrejä, määränpäänä siintää Suomussalmi ja siellä eräs kirkasvetinen järvi, jonka rannalla sijaitsee toimittaja Mikael Juntusen mökki.

Pitkän uran muun muassa toimittajana Radio Deissä sekä jääkiekon parissa tehnyt Juntunen on luvannut lämmittää saunan ja kertoa elämästään. Paikan päällä käy ilmi, että siinä tosiaan riittää kerrottavaa.

Suomussalmelle on käynyt niin kuin monelle muullekin suomalaiselle syrjäseutujen kunnalle, sen väkimäärä on tasaisesti laskenut. Mutta kuten ei Juntusenkaan, vaikka syntinen onkin, ei myöskään Suomussalmen elämä ole pelkkää alamäkeä. Upea luonto vaaroineen ja järvineen saa ihmiset palaamaan seudulle. Jos ei muuten, niin mökille. Sinne Tampereella asuva Juntunenkin suuntaa kerta toisensa jälkeen pakkomielteitään toteuttamaan.

Ilman kirjoittamista tulee levoton olo, vähän samanlainen kuin silloin, jos ei ole vähään aikaan käynyt avannossa.

Perillä vastaanotto on lämmin, ja pian istumme pienen mökin tuvassa kahvipöydän ääressä. Kun kaksi toimittaja-kirjailijaa kohtaa, puhe kääntyy nopeasti kirjoittamiseen. Käy muun muassa ilmi, että Juntunen oli jo toisilla treffeillä kertonut tulevalle vaimolleen aikovansa kirjoittaa kirjan.

– Kirjoittaminen on pakko.

Hän vertaa sitä metsätöihin tai avantouintiin.

– Ilman kirjoittamista tulee levoton olo, vähän samanlainen kuin silloin, jos ei ole vähään aikaan käynyt avannossa.

Pitkän linjan toimittaja tunnetaan kuitenkin ennen kaikkea radiosta, jossa alkupisteenä toimi Radio Kajaus. Urheilutoimittajan ura puolestaan urkeni Juntuselle kuopiolaisella Oikea asema -kanavalla, ja kahteen kertaan hän on tehnyt viiden vuoden pätkän Ylellä, muun muassa Yle Kainuun uutis- ja ajankohtaistoimittajana.

Ja Kainuun, sen Juntunen tosiaan tuntee. Suku on asuttanut syrjäisiä seutuja useamman sata vuotta.

Juntusen ohella myös Tiuhti-koira on kokenut metsässä kulkija.

Lyyti-mummun päätös

– Meidänkään taloon ei vielä 1950-luvun alussa ollut tietä, oli vain hevospolut ja vesireitit. Kekkonen käveli tämän perukan läpi ja sanoi, että kyllähän tänne täytyy tie saada.

Pääministerinä tuolloin ollut Urho Kekkonen oli viettänyt varhaisvuosiaan Kajaanissa, ja halusi kehittää alutta. Niinpä vuosien 1959 ja 1962 välillä Kainuuseen rakennettiin kaikkiaan kahdeksan maantietä ja yksi kylätie, joista Juntusrantaan valmistunut oli järjestyksessä toinen. Se sai kutsumanimekseen ”Kekkoskakkonen”.

– Tietä oli piikittämässä Aaro Karppinen -niminen innokas nuori helluntailainen.

Karppinen oli laulu- ja soittotaitoinen ja kyseli seuranpitopaikkoja.

– Kun Lyyti-mummu kuuli, että helluntailaiset ovat tulossa seuranpitoon, hän sanoi, että teitä minä olen odottanut.

Maalaistalossa lapsuus oli sellaista, että aikuisilla oli omat kiireensä ja lapset menivät missä menivät ja illalla laskettiin, että kaikki olivat tallella.

Kokoontumiseen piti vielä saada lupa talon isännältä Eeli Juntuselta, jonka Karppinen löysi halkoja tekemästä.

– Kun Karppinen oli esittänyt asiansa, pappa kysyi tältä, että kenen homma on tehdä tielinja talolta sinne Kekkoskakkoselle.

Karppinen ehdotti vaihtokauppaa, jossa työporukka tekee tielinjan ja vastineeksi pääsee taloon pitämään seuroja.

– Kun ensimmäiset seurat oli pidetty, Lyyti tokaisi Karppiselle: ”Tämä on oikea usko, tähän uskoon minä haluan ja haluan antaa oman perheeni ja sukuni”.

Lyytin päätöksellä perhe liittyi helluntailiikkeeseen, ja sillä päätöksellä oli pitkälle ulottuvat vaikutukset.

Metsän keskellä

Edessämme on noin kolmemetristä nuorta puustoa. Aurinko paistaa, muutama ötökkä lentää ilmassa. Asetamme eväsreput suuren männyn juurelle ja vedämme raivaussahat käyntiin. Ranteenpaksuinen puu menee sillä helposti poikki, ja pian niitä lakoaa sarjassa. Puilla on taipumus kasvaa ryppäissä, mutta meidän jäljiltämme maisemaan jää tasaisin välimatkoin parhaita yksilöitä, jotka saavat jatkaa kasvuaan. Juntunen on opettanut minulle, miten vahvimmat valitaan jatkoon.

Parin tunnin huhkimisen jälkeen istahdamme kahvittelemaan ja syömään eväitä.

Juntusen lapsuudenperheeseen kuului isä ja äidin lisäksi neljä sisarusta. Hän kuvailee kotiaan majataloksi, sillä suku oli laaja ja isovanhemmat asuivat samassa talossa. Lisäksi talossa majoittui säännöllisesti kiertäviä saarnamiehiä.

– Maalaistalossa lapsuus oli sellaista, että aikuisilla oli omat kiireensä ja lapset menivät missä menivät ja illalla laskettiin, että kaikki olivat tallella, Juntunen naurahtaa.

Kesäleirejä saattoi olla viisikin kesässä.

– Se oli vissiin kivaa, Juntunen muistelee.

Metsänomistaja Juntusesta tuli, kun hän isän kuoltua osti maat sisaruksilta, joilla ei ollut samanlaista paloa metsänhoitoon. Pienestä pojasta lähtien hän on ollut mukana savotassa ja ajanut sieltä pöllejä.

– Kun on metsän keskellä kasvanut maalaistalossa… Eihän sitä nuorempana osannut arvostaa noita puita, mutta vanhempana ymmärtää, miten sitä on lukkiutunut metsään. Se on mystinen juttu, kun istut kannonnokassa moottorisahan tai raivaussahan kanssa. Ei sitä voi selittää, mistä se tulee.

Mikael Juntunen on kirjoittanut kymmenen kirjaa, joista vuonna 2005 ilmestynyt Paukan pommi kertoo Juntusen isoäiti Lyytistä, joka talvisodassa selvisi lentopommin täysosumasta.

Hengellinen aallonpohja

Lyyti-mummon päätöksen myötä myös Mikael Juntunen kotiutui helluntailiikkeeseen mutta kertoo etääntyneensä hengellisyydestä 26-vuotiaana.

– Työt veivät ajatukset pois hengellisistä jutuista. Lisäksi vedin Gospel Cafe -konseptia, jossa aikansa huippuartistit vierailivat. Pastorimme veti maton siltä toiminnalta. Se oli pitänyt minua kiinni seurakuntayhteydessä. Samoihin aikoihin aloin aikuistua ja ymmärsin, että elämä ei ole sitä, miltä se näyttää.

– Muistan, kun olin seurakunnan puhujapöntössä, katsoin ihmisiä ja ajattelin, että te olette ihan samanlaisia syntisiä kaikki. Ihan jotain muuta kuin miltä näytätte. Vertasin heitä itseeni, että itsekin täällä käyn, vaikka olen suurimman osan ajasta jotain ihan muuta.

Olin täysin unohtanut kaikki hyvät hengelliset asiat. Veljen kuolema oli nollaus.

Oman ja muiden ulkokultaisuuden ymmärtäminen johti irrottautumiseen seurakuntayhteydestä. Sen jälkeen hänen elämänsä keskiössä olivat työ ja perhe.

Ja työt sujuivatkin hyvin. Juntunen teki töitä radiossa, kirjoitti juttuja lehtiin, selosti jääkiekkoa, valmensi, toimi seuran puheenjohtaja ja järjesti jazz-festivaaleja.

– Silloin tuntui, että pystyisi paljon parempaakin. Mutta kun katsoo taaksepäin, mitä on saanut aikaiseksi, voi olla tyytyväinen. Mutta onhan sillä ollut kova hinta läheisten ihmisten ja oman elämänhallinnan suhteen. Kyllä sitä on joutunut tiukille, mutta sitä kauttahan se oppi tulee.

Hän sanoo eläneensä täysillä reilu nelikymppiseksi ja kokeneensa paljon asioita, enimmäkseen hyviä. Oli koti, Katja-vaimo ja kaksi upeaa lasta.

Sitten tapahtui jotakin.

Haastattelumatkan aikana Mikael Juntunen ja Ilkka Enkenberg kävivät kuvaamassa karhuja.

Veljen kuolema

On ilta, ja istumme saunan lauteilla. Kiuas sihahtaa.

– Olin tehnyt aamujuonnon, kun veljeni Ilkka soitti ja kertoi, että nyt on asiat jotenkin huonosti.

Heidän veljensä Ari oli ollut kaksi päivää tavoittamattomissa. Arin huone oli siisti, Raamattu oli asetettu keskelle pöytää. Lopulta Ari löytyi mökiltä oman henkensä riistäneenä.

Juntunen oli tapahtuman aikaan 45-vuotias. Siitä on nyt kolmetoista vuotta.

– Olin täysin unohtanut kaikki hyvät hengelliset asiat. Veljen kuolema oli nollaus. Sitä ei oikein pysty edes sanoin kuvaamaan. Kun ihminen sanoo, että on pohjalla, olen sanonut, että sen pohjan alla on vielä paljon tilaa, sieltä voi vielä pudota pitkälle.

Ari oli joskus sanonut, että ei varmaan tule sellaista tilannetta, että hän itseltään hengen ottaisi.

– Ehkä siihen luotti liikaa.

Kaivon pohjalla meni päiviä tai viikkoja.

Sanoitin sen siten, että olin pudonnut Jumalan syliin.

– Mielikuvani on sellainen, että tuollaisessa tilanteessa taivas ja maa yhtyvät. Kokemus epätodellisuudesta on niin voimakas.

– Sitten tuli sellainen olo, että kun makaan, makaan sellaisessa paikassa, jossa ei tiedä, mitä tekisi. Ei jaksa edes hengittää. Samalla on sellainen olo, että ei myöskään tarvitse. Sanoitin sen siten, että olin pudonnut Jumalan syliin. Siellä ei tarvitse tehdä mitään eikä kyetä mihinkään.

Juntunen palasi töihin muutaman päivän kuluttua Arin kuolemasta. Henkinen lama oli kuitenkin syvä.

– Toisaalta olisi omituista ajatella, että toisen ihmisen tulisi kuolla, että toinen voi jotenkin elpyä. Toisaalta se oli uusi alku.

Arilla oli tapana vetäytyä yksinäisyyteen ja juoda. Erään kerran tämä saunan lauteilla kertoi, että hänellä oli pienestä asti ollut paniikkihäiriö, joka paheni koko ajan. Hän joi alkoholia helpottaakseen ahdistusta.

– Itsesyytösten määrä on melkoinen.

Arilla oli esimerkiksi tapana lähetellä suvun mökiltä paljon videoita, joihin Juntunen ei aina jaksanut reagoida.

– Jos voisi mennä taaksepäin, voisi tehdä monenlaisia asioita. Mutta se ei silti välttämättä muuttaisi mitään. Ihmisen mieli on kuitenkin sellainen, että miettii, olisiko jotain voinut tehdä toisin.

Vuonna 2017 Juntunen aloitti Radio Deissä ja viihtyi talossa viitisen vuotta.

Mikael Juntusen synti

Sade ropisee peltikattoon, ja ukkonen jyrisee jossain parin kilometrin päässä. Merikotka lentää puunlatvaan tarkkailemaan. Odotamme. Menee hyvinkin toista tuntia. Ukkonen etääntyy, ja lopulta sadekin lakkaa.

Sitten ne tulevat. Ensin nuori karhu, pieni ja ruskea. Se nappaa lohen hampaisiinsa ja juoksee suustaan roikkuva kala heiluen takaisin metsään ja näkymättömiin.

Sen jälkeen tulee kaksi muuta karhua, jotka viettävät jonkin aikaa tutkien ja ottavat nekin kalat matkaan. Kameran suljin naksuu, mutta ääni ei tavoita karhuja, tai sitten se ei häiritse niitä. Istumme piilokojussa hipihiljaa. Matkaa petojen luo on ehkä kymmenisen metriä.

Jäämme vielä odottamaan, josko paikalle tulisi itse metsän kuningas, suuri uroskarhu. Piilokojussa on hyvä hetki keskustella synnistä. Olemme sivunneet aihetta, mutta nyt on olennaisen kysymyksen aika: mikä on Mikael Juntusen synti.

– Itsekkyys. Teen monia ratkaisuja itsekkäästi ymmärtämättä, että se on itsekkyyttä. Minua huomautetaankin siitä silloin tällöin.

Eräänä esimerkkinä hän mainitsee kirjoittamisen lisäksi toisen pakkomielteensä, mökkielämän.

Kun ikää tulee, jalostuu nerokkaampi itsekkyyden muoto.

– Oma mieliteko ajaa muiden asioiden ohi. Silloin oman rauhan kaipuu saa unohtamaan sen, mitä on kotona ja mitä on ehkä luvannut tehdä. Toisaalta ajattelen, että mielenrauhan kannalta ne ratkaisut ovat lähes pakollisia.

Kirjoittamiseen liittyy sama kahtalainen veto.

– Onko sinne omaan kirjoituskammioon vetäytyminen itsekkyyttä?

– Toisinaan syyllistyn myös siihen, että oma suu on lähin suu, Juntunen naurahtaa ja tarjoaa karkkia.

Juntusen mukaan itsekkyys ilmenee usein suhteessa sellaisiin ihmisiin, jotka väistävät ja antavat tilaa itsekkäitä ratkaisuja tekevälle.

– Sitä ei aina huomaa, että sinne jäi nyt joku jalkoihin. Me haluamme olla saamapuolella.

– Kun ikää tulee, jalostuu nerokkaampi itsekkyyden muoto. Jos nyt vaikka haluaisin vetäytyä yksinäisyyteen loppuelämäkseni, olisiko se itsekkyyttä? Juntunen pohtii.

Vettä ripottelee jälleen. Tuijotamme metsän reunaa, ja lopulta siellä näkyy liikettä. Apajille kömpii suuri uroskarhu. Se on väritykseltään tummempi, ja sillä on painoa kaksi tai kolme kertaa enemmän kuin nuorilla karhuilla. Se katselee hetken ympärilleen ja sivaltaa sitten käpälällään haaskapöntön päällä olevan peltisen kannen, joka ilmalennon jälkeen päätyy muutaman metrin päähän lähtöpaikaltaan. Sitten kontio nappaa mehevän lohen matkaansa ja häipyy takaisin metsään.

Profetia

Olemme tehneet metsätöitä, saunoneet, syöneet makkaraa, kuvanneet karhuja ja keskustellet. On käynyt ilmi, että Juntusen elämään on mahtunut vaikeita aikoja ja tragedioita. Vielä on selvittämättä, mitä monissa liemissä keitetyllä toimittajalla on seuraavaksi edessään. Sitä ennen hän kuitenkin haluaa kertoa merkityksellisestä kohtaamisesta.

Juntunen oli elänyt helluntailaisen perinteen keskellä mutta luopunut siitä matkan varrella.

– Uskoa ei voi pakottaa. Veljeni Arin itsemurhasta alkanut prosessi oli vielä kesken. Jokin minussa oli kuitenkin alkanut kasvaa, mutta se kasvoi hyvin hitaasti.

Vuonna 2017 hän aloitti työt Radio Deillä.

– Minut sai sinne jäämään Miisu Piipari, joka on ylistystanssija ja terapeutti.

Ennen Piiparin haastattelua Juntuselle oli kerrottu, että tämä rukoilee kaikkien puolesta ja profetoi.

Ajattelen, ettemme me tule uskoon, vaan usko tulee meihin.

– Paljon piti tapahtua, että ottaisin profetoijan todesta. Mutta Miisu rupesi juttelemaan ja kertoi, että kun isäsi kuoli, hän meni taivaaseen.

Piipari kertoi monia asioita Juntusen isästä, muun muassa, että tämä kärsi siitä, ettei osannut ilmaista itseään.

– Alitajuntani kävi kamppailua uskoako vai ei, mutta Miisu vain jatkoi listaa, ja ne asiat pitivät paikkansa.

Lopuksi Piipari sanoi, että olet rinnallakulkija ja kanssamatkaaja.

– Kun se sanoitetaan näin, ja olin Radio Dein juontaja, päätin jäädä Deihin. Muuten olisin varmaankin lähtenyt siinä vaiheessa, kun minut vakinaistettiin.

Palaamme syntiin ja siihen, miten usko on lahja.

– Ajattelen, ettemme me tule uskoon, vaan usko tulee meihin. Sitä tulee se määrä kuin sitä tulee, et voi olla uskovaisempi kuin olet.

Juntunen kertookin, että häneen vetoaa körttiläisyyden armokäsitys.

– Olen helluntaikörtti. Vähän nilkuttaen me kaikki maaliviivan yli kaadumme, hän runoilee armoon viitaten.

Juntunen kuvailee itseään salasiunaajaksi. Hän saattaa vaikkapa bussipysäkillä mielessään lukea ohikulkijalle Herran siunauksen.

Jarrutuksesta huolimatta

Vaikka on elämänsä aikana ollut monessa mukana, Juntunen kertoo, että on väistellyt vastuuta ja sitä tehtävää, mikä hänelle ehkä kuuluisi.

– En oikeastaan ehkä halua edes tietää sitä. Olen ollut neliraajajarrutuksessa kaikkea kohtaan.

Koiranomistajat tietävät, että neliraajajarrutus on voimakas vastustuskeino sellaisessakin tapauksessa, jossa jarruttaja on kevyt.

Kaikesta jarrutuksesta huolimatta Juntunen aloittaa medialähetystyössä Kyproksella lokakuun 2026 alussa. Se saattaa olla juuri se tehtävä, jota kohti häntä on viety, tai näin hän ainakin itse ajattelee.

Ajattelen, että Jumala on ilmaa, jota me hengitämme, lähde meidän sisällämme.

– Kävin Tellus-kurssin ja teen MAFin kirjaa ja nyt tämä. Se on jatkumoa.

Tellus-kurssi on helluntailiikkeen järjestämä koulutus, joka valmistaa lähetystyöhön ja seurakuntien istuttamiseen. Mission Aviation Fellowship (MAF) puolestaan on yhteiskristillinen lähetyslentojärjestö, jonka historiasta kertovaa kirjaa Juntunen parhaillaan kirjoittaa.

Vaikka Juntunen kokee olleensa ajoittain hyvinkin etäällä Jumalasta ja sanoo, ettei rukoile paljon tai ainakaan se ei pukeudu hänellä sanoiksi, on ehkä niin, ettei Jumala koskaan olekaan ollut etäällä Mikael Juntusesta.

– Olen pitänyt rukousta hengityksenä. Ajattelen, että Jumala on ilmaa, jota me hengitämme, lähde meidän sisällämme. Hän on läsnä joka paikassa, koska hän on meissä. Ajattelen, että elämä on yksi pitkä huokaus.