Kaisa Raittila, 64, aikoo seuraavaksi keskittyä kaunokirjallisuuteen: ”Olen haaveillut 11-vuotiaasta asti, että minusta tulisi kirjailija”

Helsinkiläinen Kaisa Raittila, 64, on juuri palannut Suomeen toisesta kodistaan Nizzasta. Paikka toimii rauhan tyyssijana kirjoitustöitä varten.

– Menen sinne olemaan yksin. Koen asuntomme hieman erakkolaksi, hän sanoo.

Nizzassa asuu vireä suomalaisyhteisö, joten siellä ei pääse aivan erakoitumaan. Mutta kesäksi suomalaiset matkustavat takaisin kotimaahansa, ja Raittila saa elellä rauhassa kaksiossaan.

– En puhu juurikaan ranskaa, enkä tunne olevani osa täkäläistä elämän muotoa millään tavoin. Elän siellä valon ja lämmön keskellä hyvin suomalaista elämää, hän kertoo.

Kaisa Raittilan aika menee nykyään kirjoittamisen miettimiseen, kirjoittamiseen ja kirjoitetun lukemiseen.

Tuoretta kieltä

Kaisa Raittila tunnetaan kirkollisena vaikuttajana, joka on aktiivisesti kirjoittanut kirkon asioista ja on pyrkinyt edistämään yhdenvertaisuutta kirkossa. Millaisin ajatuksin hän katsoo uraansa taaksepäin?

– Toimittajana olen kirjoittanut jonkin verran muille lehdille, mutta pääosin olen palvellut kirkkoa. Olen tyytyväinen siihen, että olen ollut uskollinen ajatuksilleni siitä, miten kirkon asioista pitää kirjoittaa. Toivon, että olen tuonut tuoreutta kirkon kieleen.

En halua kirjoittaa tavalla tai kielellä, josta lapsen täytyy kasvaa aikuisena ulos.

Raittila on tehnyt paljon tekstejä varhaiskasvatuksen ja pyhäkoulun käyttöön. Lasten Pyhäkoululehden hän vitsailee ajaneensa perikatoon, koska sitä ei enää ole, mutta kertoo sitä toimittaessaan pitäneensä tinkimättömästi kiinni periaatteestaan.

– En halua kirjoittaa tavalla tai kielellä, josta lapsen täytyy kasvaa aikuisena ulos, hän sanoo painokkaasti.

Toinen tärkeä juonne työuralla olivat luottamustehtävät. Raittila toimi Helsingin seurakuntien yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtajana lähes kaksi kautta, vuodet 2012–2018.

– Jouduin hommaan vahingossa. Juha Sihvolan sairastuttua ja luovuttua tehtävästä oli luontevaa löytää puheenjohtaja vaalit voittaneesta Tulkaa kaikki -liikkeestä. Monet meistä liikkeen edustajista aloittelivat ensimmäistä kauttaan, mutta lopulta muiden luvatessa tukeaan ryhdyin tehtävään.

Päättäjän pitkät päivät

Kaisa Raittila kuvaa puheenjohtajuutta kovaksi kouluksi, mutta samalla tavattoman innostavaksi ajaksi.

– Alussa en edes aivan ymmärtänyt mihin kaikkeen voisin vaikuttaa, mutta kun yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtajaksi tuli Juha Rintamäki, alkoi tapahtua. Vaikka hän varmasti ohjasi asioita toivomaansa suuntaan, hän kuunteli herkällä korvalla myös seurakuntatalouden ykkösmaallikkoa, joka edusti ylintä päätäntävaltaa.

– Tämä tarkoitti myös minun työmääräni lisääntymistä. Väliin tuntui, että luottamustehtävä vaati puolipäiväistä sitoutumista, ja alkuun kokouksia saattoi osua viikon kaikille päiville.

Puheenjohtajan oli vaikea rajata työtään, varsinkin kun ryhdyttiin uudistamaan Helsingin seurakuntien toimintakulttuuria.

Minulle ei riittänyt äidin lapsekas usko, vaan ajattelin, ettei voi vain uskoa, pitää todella ymmärtää.

– Oli suuri muutos alkaa puhua seurakunnallisesta elämästä, jossa ratkaisevaa on se, mitä seurakuntalaiset ja seurakunnan alueella asuvat tarvitsevat sen sijaan, että tehtäisiin vanhaa tuttua, jonka työntekijät jo osaavat. Yhtäkkiä kaikkia haastettiin kyseenalaistamaan toimintatapansa ja alettiin puhua työn vaikuttavuudesta.

Raittila kertoo kokeneensa suorastaan herätyksen siitä, että esimerkiksi diakonia tulisi nähdä jokaisen seurakuntalaisen asiana.

– Kirkon ongelma on sen työntekijäkeskeisyys. Se ei vain tunnu muuttuvan. Ehkä vasta sitten kun kirkko ei enää pysty maksamaan palkkaa niin suurelle työntekijäjoukolle, tarvitaan vihdoin seurakuntalaisia. Tarpeeseen tulemme myös silloin, jos työn tavoitteet uskalletaan asettaa niin korkealle, ettei niitä pelkästään palkattujen työntekijöiden voimin voida saavuttaa, Raittila sanoo.

”Olen tyytyväinen, että olen uskaltanut pitää puoliani ja tehnyt asioita uudella tavalla”, Kaisa Raittila kertoo.

Tärkeät lahjat

Kaisa Raittila kertoo olleensa lapsena lukutoukka, joka luki Raamattuakin alle kymmenvuotiaana. Isä, kirjastomies, opettaja ja lestadiolaisuuden tutkija Pekka Raittila, osti hieman hämmentyneenä nuorimmaiselleen oman Piplian.

– Tiedonhaluisena lapsena minua kiinnosti, mistä tässä on kyse. Minulle ei riittänyt äidin lapsekas usko, vaan ajattelin, ettei voi vain uskoa, pitää todella ymmärtää.

Kaisasta ei tullut teologia, vaikka se kiinnosti. Teologisessa tiedekunnassa kirkkohistoriaa opettaneelle isälle oli vain vaikea antaa sellaista lahjaa.

– Isän sisko, Anna-Maija Raittila, viitoitti tieni kirjoittamisen pariin. Runoilijana hän oli minulle esikuva, ja kun olin yhdeksänvuotias, hän toi minulle vanhan matkakirjoituskoneensa. Sillä naputtelin 11-vuotiaana ensimmäisen kirjani.

Debytoin nuorena kirjoittajana yhdessä 16-vuotiaan Arto Mellerin kanssa.

Anna-Maija Raittila oli tuttu vieras veljen perheen luona. Oppikouluikäisen Kaisan maailmaan hän toi rautaesiripun takaisen Itä-Euroopan, missä toimi ranskalaisen Taizén ekumeenisen yhteisön kuriirina. Sukulaiset näkivät runoilijatädissä myös sinisilmäistä taivaanrannanmaalaria, jota piti pelastaa ajoittain taloudellisesta pulasta.

Kaisa Raittila tutustui tätinsä tuotantoon kunnolla vasta tehdessään hänestä kotimaisen kirjallisuuden opintojen pro gradua.

– Tajusin silloin, että lahjakkuuden perusteella Anna-Maijan olisi kuulunut olla mukana suomalaisessa kirjallisessa keskustelussa, mutta tuotannon uskonnollisuuden takia hänet jätettiin syrjään, Raittila harmittelee.

Ensimmäiset kirjat

Nuori kirjailija Kaisasta tuli yksitoistavuotiaana, kun hän osallistui Kauppiaitten Kustannuksen Kontakti-kilpailuun. Vuotta myöhemmin julkaistiin hänen ensimmäinen Kontakti-kirjansa Respiittivuosi.

– Debytoin nuorena kirjoittajana yhdessä 16-vuotiaan Arto Mellerin kanssa, Raittila muistelee.

Kaisan toinen kirja käsitteli uskonnollista heräämistä ja kirjan tuoma julkisuus aiheutti sen, että häntä alettiin pyytää kirkollisten lehtien kirjoittajaksi.

Nuoruuden teokset ovat Raittilalle edelleen ne merkityksellisimmät, vaikka uralle on kertynyt tuotantoa oppimateriaaleista ja lahjakirjoista tietokirjoihin.

– Ehkä ensimmäiset kirjat ovat siksi niin tärkeitä, että ne tarjosivat minulle identiteetin rakentamisen aineksia, hän pohtii.

Perheemme oli varsin kirkollistunut jo lestadiolaisuudesta irrotessaan.

– On muuten hämmentävää lukea nuorena kirjoittamaani Etsin itse tietäni: 17-vuotiaan päiväkirjaa ja tajuta, miten tunnistan nykyisen itseni edelleen siitä.

Viimeisin kirjoista oli Yhteys-liikkeen historia, Yhteyden rakentajat – Kohti kaikille avointa kirkkoa -teos, joka kertoo kirkon ja yhteiskunnan suhtautumisesta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin 1960-luvulta 2010-luvulle.

Millaista palautetta Raittila sai siitä?

– Pelkästään myönteistä. Siinähän ei julistettu mitään, vaan aihetta käsiteltiin kertomalla yli 50 ihmisen tarina, hän sanoo.

Kaisa Raittilan mielestä kirjailijaksi ryhtyminen ei vaadi hyvää kirjoitustaitoa vaan tarpeeksi suurta painetta sanoa jokin asia. ”Kirjailijahan ei vain kirjoita kirjoja vaan hänen tehtäviinsä myös kuuluu osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun.”

Kristillisissä piireissä

Kaisa Raittila kuvaa, että hän on ollut aina ”kristillisen perinteen pauloissa”. Hänen vanhoillislestadiolainen perheensä kuului siihen pappislinjaksi kutsuttuun joukkoon, joka erosi tai erotettiin vanhoillislestadiolaisuudesta Raittilan syntymävuonna 1960. Lestadiolainen perinne jäi lauluineen ja synninpäästöineen vahvasti vaikuttamaan vielä senkin jälkeen.

– Perheemme oli varsin kirkollistunut jo lestadiolaisuudesta irrotessaan. Isälle tärkeää oli yhteys oman kotiseurakunnan jumalanpalvelukseen. Osallistuin itse teini-ikäisenä Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnan nuorten toimintaan, ja tutustuin ennakkoluulottomasti kaikenlaisiin kristillisiin tilaisuuksiin. Minulla oli yhteyksiä körttiläisiin ja evankelisiin, mutta myös helluntailaisiin sekä karismaattisiin piireihin.

Omille lapsilleen Raittila opetti määrätietoisesti kristinuskon perusteet.

– Pidin tärkeänä, että lapset tuntevat Raamatun kertomukset ja kirkon rukoukset. Lapseni kävivät myös pyhäkoulua ja kirkossa.

Isossa perheessä on aina jollakin jotakin meneillään. Jos on huolestumiseen taipuvainen, niin aina saa murehtia.

– Lapseni tietävät, etten osaa laittaa edes haarukkaa laatikkoon laulamatta jotain virttä. Kristillinen perinne on niin äärimmäisen tuttua ja selkäytimessä, että se seuraisi minua hautaan vaikka tekisin mitä. Se on minun turvallinen äänimaailmani, kehtoni.

Mutta kriiseittä ei ole Raittilakaan selvinnyt. Ero pitkästä avioliitosta lastensa isän kanssa ajoi hänet hengelliseen kriisiin nelikymppisenä.

– Vaikka se olin minä, joka halusin erota, avioero loukkasi syvästi sisäistä minäkuvaani ja arvomaailmaani.

– Olen käynyt läpi tyypillisen kehityskulun, rukoillut lapsekkaita auta, anna ja tee tämä puolestani -rukouksia. Kriisin syöverissä oli raskasta kantaa vastuu vaikeista ratkaisuistaan.

– Vaikka eihän Jumala järjestele asioita puolestani. Mutta hän on läsnä siinä, mitä minulle tapahtuu. Konkreettista apua annetaan ja pyydetään ihmisten kesken.

Haavetta toteuttamassa

Kaisa Raittilan aika kuluu nykyään kaikenlaiseen kirjoittamiseen liittyvään ja isoäidin tehtäviin. Raittilalla on viisi lasta ja aviomiehellä, Mikko Malkavaaralla, kolme. Lapsenlapsia on 21, kaikkiaan suurperheeseen kuuluu 38 henkilöä.

– Isossa perheessä on aina jollakin jotakin meneillään. Jos on huolestumiseen taipuvainen, niin aina saa murehtia, hän huokaisee.

Kaisa Raittila on nostanut eläkettä viime maaliskuusta alkaen.

–  Kirjoittajan työt ovat vähentyneet koko ajan. Olen myös tullut laiskemmaksi myymään juttuideoita eikä minulta enää kysytäkään samalla tavalla kuin ennen, hän kertoo.

Surullista on sekin, että erilaisista toimeksiantajista ei ole työyhteisöksi, josta lähteä ja johon palata.

Hän miettii, oliko viisasta jäädä aikoinaan vapaaksi toimittajaksi ja kirjoittajaksi.

–  Vakituisessa työpaikassa olisi ehkä päässyt kehittymään ja oppimaan uutta. Surullista on sekin, että erilaisista toimeksiantajista ei ole työyhteisöksi, josta lähteä ja johon palata. Freelancer on lopulta kovin yksin.

Kaisa Raittila ohjaa edelleen kirjoittajaryhmiä ja toteuttaa omaa haavettaan siinä sivussa.

– Kun irtauduin luottamustehtävistäni, halusin keskittyä omaan kirjoittamiseen. Olen kirjoittanut monenlaista, mutta nyt haluan keskittyä kaunokirjalliseen puoleen.

Unelma on toteuttava vielä, kun voi.

–  Olen haaveillut 11-vuotiaasta asti, että minusta tulisi kirjailija. Nyt katson, onko minusta siihen.