”Ylivastuullisen ytimessä on turvattomuutta kokeva ja vaille jäänyt lapsi”, sanoo terapeutti ja kirjailija Miia Moisio

Pappi ja terapeutti Miia Moisio, 52, esittäytyy 18- ja 21-vuotiaiden poikien äidiksi ja rintamamiestalon asukkaaksi, jonka arkea jakaa myös kissa nimeltä Muru. Hän toimii tunnelukkoterapeuttina ja ottaa vastaan asiakkaita sekä kotonaan Ylöjärvellä että verkossa sekä kirjoittaa teoksia henkisestä hyvinvoinnista. Lisäksi hän käy luennoimassa ja kouluttamassa kirjojensa teemoista. Moisio on työskennellyt myös sielunhoidon opettajana ja seurakuntapappina.

Moisio kokee elämäntehtäväkseen ihmisten auttamisen syviä ihmisyyden kokemuksia sanoittamalla.

– Olen kokenut, että voi auttaa merkittävästi, jos pystyy antamaan hahmon ja nimen sellaiselle sumuiselle ja vaikealle tunteelle, joka vaikuttaa ihmiseen syvästi, Moisio sanoo.

Ihmismieli sekä henkiset ja hengelliset kysymykset ovat hänelle ehtymätön intohimon lähde, jota hän tutkii omien kokemuksiensa ja asiakastyössä eteen tulevien teemojen kautta. Myös kirjojen aiheet syntyvät tästä tutkimusmatkasta – usein kuin jatko-osina edellisille.

Moisiolta ilmestyi vastikään kirja Ylivastuullisten naisten valtakunta (Bazar). Teema on kulkenut hänen mukanaan pitkään.

Ylivastuullinen tarjoilee muille sitä, mitä itse tarvitsisi kaikkein eniten.

Uusi teos pohjautuu kuudentoista naisen tarinoihin, lukuisiin viesteihin sekä yli vuosikymmenen terapiatyöhön.

Ilmiön taustalla Moisio näkee sekä kulttuurisia että historiallisia syitä.

– Sotien jäljet ulottuvat kolmanteen ja neljänteen polveen. Naiset ovat pitäneet huolen kotirintamasta ja kannatelleet perheitä, sukuja ja isompiakin yhteisöjä. He ovat huolehtineet arjen jatkumisesta ja hoivasta. Kun siihen tuli myöhemmin kodin ulkopuolinen työelämä mukaan, niin onhan siinä naisille ihan älyttömästi hommaa.

Vaille jäänyt lapsi

Moisio kuvailee ylivastuullista henkilöä huolehtijaksi ja murehtijaksi, joka hoitaa kaiken loppuun asti ja pysyy vaikka väkivaltaisessa tai muuten epäterveessä avioliitossa yrittäen korjata sen.

Terapiatyössä ja naisten kertomuksissa toistuu yksi juonne.

– Näitä tarinoita yhdistää poissaoleva tai haavoittunut vanhemmuus, useimmiten isyys. Erityisesti perheen vanhin tytär on silloin oppinut tarkkailemaan muiden tunteita ja tarpeita. Hänelle voi olla lähes ylivoimaista asettaa rajoja ja kuunnella omia tarpeita.

Syyllisyyden kokemus ei kierry väärin tekemiseen, vaan vastuuseen.

Moisio kuvailee, miten kova ja pärjäävä ulkokuori kätkee sisäisen haavoittuvuuden. Hallinnan tarve syntyy ylivastuullisen naisen sisällä olevan lapsen luottamuksenpuutteesta ja hädästä. Moisio kertoo tunnistavansa ilmiön myös itsessään.

– Itseni kautta pääsen juuri sinne kipukohtaan: ylivastuullisuuden ytimessä on suurta turvattomuutta kokeva ja vaille jäänyt lapsi, hän toteaa.

– Ylivastuullinen tarjoilee muille sitä, mitä itse tarvitsisi kaikkein eniten.

Miia Moisio rohkaisee ylivastuullisia rajanvetoon yksi pieni asia kerrallaan. ”Kun omia tunteitaan oppii näin hiiren askelin sietämään, avautuu tila myös toisten vaikeiden tunteiden vastaanottamiselle. ”

Vastuu ja syyllisyys

Moisio kertoo pohtineensa paljon sitä, mistä nousee niin suuri tarve olla koko ajan tuntosarvet pystyssä. Miksi herää vaikea tunne, jos jättää jotain tekemättä tai joku pahoittaa mielensä?

– Lopulta ymmärsin, että ydin on syyllisyydentunteessa, jota ylivastuullinen ihminen yrittää hallita.

Vaikka klassinen teologinen ajattelu liittää syyllisyyden väärin tekemiseen, Moision mukaan kyse on muusta.

– Ei ole mahdollista, että me tekisimme koko ajan väärin. Syyllisyyden kokemus ei kierry siihen, vaan vastuuseen. Olisiko myös jokainen kirjaan kertomuksensa antanut nainen maininnut sanan syyllisyys. Se on kuin johtokeskus, joka ohjaa toimintaa.

Hirveän usein ylivastuullinen löytää alivastuullisen kumppanin.

Moisio selittää, miten ilmiö näkyy ihmissuhteissa. Kun alivastuullista vastuuttaa, tämä torjuu sen syyllistämisenä; hän ei pysty tai halua ottaa vastuuta kantaakseen. Ylivastuullinen taas tuntee syyllisyyttä, jos ei kanna kaikkea.

– Hirveän usein ylivastuullinen löytää alivastuullisen kumppanin. Irtautuminen epäterveestä suhteesta on vaikeaa. Vastuunkantaja saattaa kokea, ettei kumppani pärjää yksin – ja alivastuullinen ihminen osaa käyttää sitä hyväksi.

Samaan aikaan arjen metatyön määrä on kasvanut, ja moni vaatii itseltään enemmän kuin koskaan. Moisio huokaa riittämättömyyden tunteen kasvavan samaan tahtiin vaatimusten kanssa.

Hänen mukaansa kyse on siitä, että ylivastuullinen pyrkii lunastamaan suorituksilla oman arvonsa ihmisenä ja yksilönä. Moisio kuvaa tätä yritystä kulkemiseksi juoksuhiekassa, jonkin sellaisen tavoitteluna, mihin ei voi yltää. Siksi hänestä on tärkeää ymmärtää, mitä tarkoittaa olla riittävän hyvä.

– Termi on väärässä käytössä, jos sillä oikeutetaan vastuuttomuutta. Riittävän hyvä tarkoittaa, että olet arvokas ihan sellaisena kuin olet. Riität ilman titteleitä ja suoritteita.

Hengellisyys on luonnollinen osa Miia Moision elämää. ”Mutta vaikka olisi kuinka hengellinen, Jumalan takaamaan pyhään huolettomuuteen jättäytyminen on todella vaikeaa.”

Huono ihminen?

On loogista, että ylivastuullinen uupuu usein ottamiensa taakkojen alle. Ja mitä uupuneempi ihminen on, ja mitä ylivirittyneempi hermosto on, niin sitä enemmän tuntuu siltä, että on käytettävä jäljellä olevia voimavaroja siihen, että jaksaa suorittaa samaan malliin kuin aina ennenkin. Moision mukaan moderni uupumus on suorastaan epidemia, ja monen masennuksen taustalla on juuri pitkälle edennyt väsymys. Hän kertoo, että usein keho viestittää muutoksen tarpeesta ennen mieltä.

– Keho kertoo hädästä. Ylivirittynyt hermosto ei pysty pysähtymään. Koholla oleva stressitaso luo ahdistusta. Tämä on elimistön tapa huutaa apua, ja sitä olisi syytä kuunnella.

Pieni rajanvetokoulu jossain kohtaa – ja sitten siedetään se syyllisyydentunne, joka siitä tulee.

Kun ylivastuullinen ihminen pyrkii asettamaan rajoja, hän tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi.

– Käynnistyy kauhea ylianalysointirumba, kun hän kokee olevansa itsekäs ja aiheuttavansa toiselle pettymystä. Toisen mielen pahoittaminen on ylivoimaista sietää, Moisio kuvailee.

Hän puhuu hiiren askelista.

– Pieni rajanvetokoulu jossain kohtaa – ja sitten siedetään se syyllisyydentunne, joka siitä tulee.  Pikkuhiljaa ylianalysointi menettää voimaansa ja ihminen huomaa, että tunteita voi kestää. Kun omia tunteitaan oppii sietämään, avautuu tila myös toisten vaikeiden tunteiden vastaanottamiselle.

Kun syyllisyydentunne otetaan tietoisen tarkastelun kohteeksi, se menettää otettaan. Silloin sille voi sanoa ei.

– Kutsun tätä sisäistä neuvottelua, joka tapahtuu aikuisen ja hänessä olevan haavoittuneen lapsen välillä, sinunkaupoiksi syyllisyyden kanssa. Se on vaikeaa, mutta täytyy tehdä, sillä mikään ei muutu, jollei mikään muutu.

Pelko oman ahdistuksen siirtämisestä omille lapsille on ylivastuullisten äitien haava, johon Moisio kertoo törmäävänsä luennoillaan.

– Sanon aina, että tänään kukaan ei syyllisty siitä, mitä on siirtänyt. Se on tällä luennolla kielletty, hän nauraa.

– Kaikki se, minkä pystyt itsessäsi kohtaamaan ja hoivaamaan, on pois tulevilta sukupolvilta. Ja se, mitä et pysty – se siirtyy eteenpäin. Niin sen kuuluukin mennä. Se kulkee viestikapulana niin pitkän aikaa, että sukulinjasta se joku asia on putsattu pois. Sieltä tulevat ne kopit kolmanteen ja neljänteen sukupolveen, kunnes joku alkaa niitä jumpata.

Kuori murtuu

Menneiden polvien selviytymiskeinot kulkeutuvat eteenpäin usein huomaamatta, ja Moisio on itse matkannut syvälle esiäitien linjoihin asti tutkimaan, mistä hänessä olevat mallit juontavat.

– Tämä tutkimusmatka ei ole syyllisten etsimistä vaan sen hahmottamista, miksi tietyt reaktiot siirtyvät sukupolvelta toiselle, ja milloin ne voidaan kohdata uudella tavalla. Muutos on mahdollinen, vaikka sen juuret ulottuisivat kauas historiaan.

Moisio rohkaisee myös käsittelemään ja purkamaan ylisukupolvisia taakkoja keskustellen yhdessä omien lasten kanssa. Hän on todennut, että jo sen tunnustaminen lapsille, että tiedostaa jonkin asian olemassaolon ja että se on itselle vaikea, voi keventää kuormaa.

– Totuus tekee vapaaksi, ja tuossahan minä sen vapautan: tiedän, etten ole kaikkea, mutta että sen tekee näkyväksi, on paljon. Samalla opetan pojilleni heidän omien rajojensa tunnistamista.

Elämän ei tarvitse olla loputonta työntekoa.

Aiempien sukupolvien selviytymisen taakka elää yhä ja purkautuu usein nuoriin kohdistuvina kohtuuttomina odotuksina. Sotien perintönä naisten piti selvitäkseen paketoida oman elämänsä unelmat sekä tunteensa teräskuoreen, ja kovuudesta tuli malli myös seuraaville sukupolville.

– Se, että tämä selviytymismoodi on jäänyt päälle, on vahingollista. Työelämä ja koko maailma on mullistunut. Työn eetos pitää kiinni vanhasta, mutta nuoret eivät enää suostu siihen.

Moisio on havainnoinut sukupolvien välillä ilmenevää tulehtuneisuutta. Hän pohtii, että edellisten sukupolvien koteloidut tunteet voivat toisinaan purkautua vihana ja katkeruutena tulevaisuuttaan rakentaviin nuoriin.

– Tunnen olevani vedenjakajalla, toinen jalka vanhassa ja toinen uudessa. Me tunnemme kehoissamme ja olemme eläneet läpi sen maailman, mistä nuoret pyristelevät pois. Elämän ei tarvitse olla loputonta työntekoa.

Ylivastuullisuudella on Miia Moision mukaan pitkät juuret, ja sen purkaminen voi viedä yhtä pitkän ajan. Yksi sukupolvi saattaa selvitä hengissä, seuraava tunnistaa tunteita ja vasta kolmas kykenee käsittelemään niitä.

”Seuraa iloa!”

Teologi Miia Moision elämässä hengellisyys kulkee mukana kaikkialla. Hän puhuu paljon siitä, kuinka ihmiset voisivat nojata enemmän pyhään huolettomuuteen: turvaan ja luottamukseen siitä, että olemme lopulta turvallisissa käsissä. Ajatus kuulostaa vapauttavalta, mutta hän myöntää sen olevan vaikea toteuttaa.

– Vaikka olisi kuinka hengellinen ihminen, se sakkaa aina. Siellä on aina pieni epäilijä, joka ei uskalla antautua elämän kannateltavaksi. Me muka ohjaamme elämää, vaikka eihän elämä tottele.

Yksin pärjäävä nainen saisi laskea hartiat alas ja ottaa sisällään olevaa pientä lasta kädestä kiinni.

Moisio korostaa, että matka sisäisen lapsen äärelle on välttämätön. Yliselviytyvä, kaiken hallitseva aikuinen tarvitsee pysähtymistä.

– Yksin pärjäävä nainen saisi laskea hartiat alas ja ottaa sisällään olevaa pientä lasta kädestä kiinni, iloita elämästä, ettei kaikki mene suorittamiseksi.

Moisio korostaa, että tauot eivät ole ylellisyyttä vaan niiden pitäisi kuulua arkiseen elämään. Arki ei kuitenkaan odota. Pitää hoitaa kaikki velvollisuudet: käydä töissä, maksaa laskut, huolehtia perheestä ja vanhemmista.

– Ei ole mitään taikasauvaa. Siksi muutos syntyy pienestä. Se tulee pienillä valinnoilla ja teoilla, hiiren askelin.

Palautumisen merkitys on Moision mielestä suuri: vaikka tehdään paljon, pitäisi varata aikaa hermoston rauhoittumiselle. Eikä se aina tule sohvalla makaamisesta. Sen sijaan Moisio löytää voimaa luonnosta ja liikkeestä.

– Aluksi riittää päivittäinen pieni tietoinen hetki itselle, ettei lähtisi ”samoilla silmillä” seuraavaan päivään. Kehotan aina seuraamaan iloa. Aina se ilo näyttäytyy, ja siihen suuntaan kannattaa kulkea.