Elämäni sanat | Mikael Jungnerin mielestä häpeä on käsijarru, joka estää ihmisiä elämästä sitä elämää, jota nämä voisivat elää

Kaksi hahmoa keskustelee kovaäänisesti kadunkulmassa Lontoon sateisessa yössä. Meneillään on selvästi riita. Kadulla kulkee taksi, joka pysähtyy kaksikon kohdalle, kuljettaja avaa ikkunan ja huutaa: ”Give him a break, he loves you!” (Anna hänellä armoa, hän rakastaa sinua) Nainen vastaa: ”No, he doesn’t!” (Eikä rakasta), mihin mies puolestaan vastaa: ”Yes I do!” (kyllä rakastan).

Mikael Jungner toivoo, että olisi olemassa Jumala, joka tekisi maailmasta paremman. ”Tai oikeastaan toisin päin, maailma ilman Jumalaa on kovin tyhjä”, hän sanoo.

Armo

Pitkään politiikassa toiminut ja tätä nykyä viestintäyhtiö Kreabin toimitusjohtajana työskentelevä Mikael Jungner pitää armoa kauniina ja viisaana ajatuksena.

– Se on välttämätön öljy, joka voitelee yhteiskunnan rattaita ja todennäköisesti pelastaa ihmisiä karuilta kohtaloilta.

Hän ajattelee, että ihmiset ovat hyviä pyrkimään oikeudenmukaisuuteen ja luomaan pelisääntöjä, mutta tarvitaan jotakin muutakin.

– Esimerkiksi elokuvat ja kirjallisuus ovat täynnä sitä, että joku on kohdellut jotakuta epäoikeudenmukaisesti ja siitä syntyy se jännite, Jungner sanoo.

– Armo on silta oikeudenmukaisuuden yli niin, että oikeudenmukaisuus ei muutu julmuudeksi.

Jungnerin mukaan arkielämän ja politiikan vuorovaikutus on virheiden sävyttämää. Ihmiset tekevät virheitä ja toisilleen pahaa joskus heikkouttaan, joskus pahuuttaan, joskus ymmärtämättömyyttään.

– Siellä tulee asioita, jotka tuntuvat siltä, että niitä ei ikinä voi antaa anteeksi. Armo on silloin lääke, joka putsaa pöydän.

Armo ei tarkoita anteeksiantamista, sillä anteeksiantamiseen kuuluu katumus anteeksipyytäminen.

Armo on enemmän mauste kuin pääruoka. Armo saatetaan myös tulkita heikkoudeksi ja sitä voidaan käyttää hyväksi.

– Mielestäni armo on enemmän henkisestä suuruudesta lähtevää hyväksyntää. Siinä hyväksytään ihminen, vaikka ei hyväksyttäisi tekoa.

Kaikkein suurinta on Jungnerin mielestä kristillinen armo.

– Kaikkitietävä, kaiken salliva, äärettömän rakastava Luoja, jonka armo ylittää kaiken sen, mihin kuolevaiset pahuudessaan kykenevät. Kristillisestä armosta löytyy paljon opittavaa tähän hetkeen. Kyse ei ole siitä, että käännetään toinen poski, vaan siitä, että näkee tilanteen ja ohittaa sen, mikä on oikein ja mikä väärin. Kertoo toiselle ihmiselle, että sinä kelpaat.

Armo on Jungnerille lahja, joka annetaan.

– Se on polku eteenpäin, ettei jäädä jumiin siihen, mitä joku on joskus tehnyt. Sen voi antaa myös sellaiselle ihmiselle, joka ei sitä arvosta, koska armon antaminen muille on lahja, joka helpottaa antajan elämää.

Toisaalta Jungner myös korostaa, että armoa ei kannata antaa samalle ihmiselle joka päivä.

– Armo on enemmän mauste kuin pääruoka. Armo saatetaan myös tulkita heikkoudeksi ja sitä voidaan käyttää hyväksi.

Artikkelin alussa oleva kuvaus Lontoon sateisesta yöstä tapahtui Jungnerille ja hänen silloiselle vaimolleen. Armon enkelinä toimineen taksinkuljettajan väliintulo sai pariskunnan sanomaan sanat, jotka laukaisivat tilanteen.

– Katseemme kohtasivat, ja kaikki ikävä oli poispyyhitty. Hyvin pienikin asia saattaa muuttaa koko sen suunnan, mihin ollaan menossa.

Mikael Jungnerin lapsuus oli onnellinen, ja oman kertomuksensa mukaan hän ”sai kylpeä rakkaudessa”.

Tietoisuus

Jungner kertoo kiinnostuneensa kvanttimekaniikasta eli todellisuuden pienimmistä tunnetuista rakennuspaloista jo nuorena 1970-luvulla. Kun hän joitakin vuosia sitten selvitti, missä tutkimus nykyään menee, hän havaitsi, että on huikeita uusia löytöjä. Universumin mysteeri on monta askelta lähempänä.

– On kuitenkin yksi mysteeri, jonka selvittämisessä ei ole juuri edetty. Ja se on ihmisen tietoisuuden ymmärtäminen fyysisenä ilmiönä, Jungner sanoo.

Ajatuksemme pomppivat nopeasti, niin nopeasti, että se ei Jungnerin mielestä voi olla kemiallinen reaktio. Häntä kiinnostaakin kvanttimekaniikan ja tietoisuuden suhde, jonka salaisuus on yhä selvittämättä.

– Niiden yhteyden löytäminen saattaa tuoda esiin mielenkiintoisia, täysin uusia oivalluksia ja näkökulmia, jotka voivat mahdollistaa esimerkiksi tieteellisen selityksen Jumalan olemassaololle. Ei mikään pikkujuttu.

Jungner kuvaa itseään toivovaiseksi. Hän toivoo, että olisi olemassa Jumala, joka tekisi maailmasta paremman.

– Tai oikeastaan toisin päin, maailma ilman Jumalaa on kovin tyhjä.

Ylpeys on oman minuuden suojaamista.

Lähes samaan hengenvetoon hän kuitenkin toteaa, että Jumalaa ei ole välttämätöntä todistaa tieteellisesti.

– Jumalan olemassaolo ei riipu siitä, uskooko joku vai eikö usko.

Perimmäisiä kysymyksiä pohtiessaan Jungner nostaa esiin myös pimeän aineen, jota suurin osa maailmankaikkeuden aineesta on.

– Yksi vaihtoehto on se, että tämä massa on se kehikko, jossa kaikki todellisuus tapahtuu, mikä tarkoittaa sitä, että kaikesta, mitä sanomme tai teemme jää jälki universumiin.

Tietoisuus, kvanttimekaniikka ja pimeä aine – niissä Jungnerin mukaan yhdistyvät rationaalinen ihmismieli ja hengellisyys.

Omasta tietoisuudestaan Jungner ei ole kiinnostunut. Hän kertoo joskus sanoneensa haastattelussa: ”Viime kesänä tein tutkimusmatkan itseeni, mutta lopetin sen, koska en löytänyt mitään.”

Toisia ihmisiä hän sen sijaan pitää kiehtovina. Eräs tunnistettavuuden puolista onkin Jungnerin mukaan se, että minne hyvänsä meneekin, vaikka uimahallin saunaan, melkein aina löytyy joku, joka avautuu omasta elämästään. Vaikka tämä on hänen mukaansa arvokasta, se on empaattiselle ihmiselle myös kuluttavaa.

”Armo on silta oikeudenmukaisuuden yli niin, että oikeudenmukaisuus ei muutu julmuudeksi”, Mikael Jungner sanoo.

Ylpeys

Ylpeys on kuolemansynneistä se, joka Jungneriin erityisesti kolahtaa.

– Ylpeys on oman minuuden suojaamista.

Helsingissä, Vaasassa ja Vantaalla lapsuutensa elänyt Jungner kertoo saaneensa vapaan kasvatuksen, ja hänellä on vahva luottamus siihen, että on kelpaava.

Perheeseen kuuluivat isä, äiti ja kaksi poikaa. Hän kuvailee sukuaan kulttuurisuvuksi, jossa arvostettiin sivistyksellistä pääomaa. Itse hän harrasti muun muassa uintia ja lukemista. Lukeminen oli jopa niin rakas harrastus, että vanhemmat huolestuivat pojasta, jonka nenä oli koko ajan kiinni kirjassa.

– Minun piti kertoa heille, että lähden kavereiden kanssa pelaamaan jalkapalloa, mutta todellisuudessa menin lähimetsään lukemaan.

Lapsuus oli keskiluokkaisen turvallinen.

– Sanon näin polleasti, toivottavasti ihmiset eivät loukkaannu, että olen saanut kylpeä rakkaudessa. Se antaa vahvan pohjan elää elämäänsä, koska ei epäröi eikä pelkää.

Jos ylpeänä ei koskaan pyydä apua, eikä koskaan näytä epävarmuutta tai heikkoutta, silloin se, jonka kanssa sitä vuorovaikutusta rakentaa, ei voi koskaan tuntea itseään arvokkaaksi.

Monet muut näyttävät Jungnerin silmiin elävän käsijarru päällä.

– Tämä on ylpeyden vahva puoli. Sitten on se kuolemansyntipuoli, joka on se, että ylpeys saattaa leikata empatiaa. Että on niin itsensä lumoissa, mutta saattaa kohdella muita ihmisiä välineinä eikä päämäärinä.

Hän myös kertoo, että hänen on vaikea pyytää apua.

– Tuntuu, että mieluummin vaikka jäätyisin pakkasessa kuin pyytäisin apua.

Ylpeydestä voi olla haittaa myös silloin, kun haluaa rakentaa yhteyttä toiseen ihmiseen.

– Olennaista on, että toinen voi kokea itsensä tärkeäksi, arvokkaaksi ja ainutlaatuiseksi. Jos ylpeänä ei koskaan pyydä apua, eikä koskaan näytä epävarmuutta tai heikkoutta, silloin se, jonka kanssa sitä vuorovaikutusta rakentaa, ei voi koskaan tuntea itseään arvokkaaksi.

Ylpeys siten vie läheisiltä mahdollisuuden auttaa ja sitä kautta tuntea itsensä tärkeäksi ja arvokkaaksi, mikä Jungnerin mielestä on ylpeyden vaarallisin puoli.

Jungner kertoo, että häneltä on usein kysytty, mistä hänen vahva itsetuntonsa on peräisin. Kyse ei ole siitä, etteikö hän epäonnistuisi. ”Minua ei haittaa, että olen huono”, hän sen sijaan sanoo.

Todellisuus

Jungner on tehnyt pitkän uran politiikassa ja mediassa ja pohtinut elämänsä aikana paljon todellisuuden olemusta. Hän kertoo japanilaisten yritysjohtajien kanssa käymästään päivälliskeskustelusta, jossa nämä kertoivat, että maan selkäranka katkaistiin toisessa maailmansodassa. Puheeseen ei liittynyt katkeruutta tai haikailua Suur-Japaniin, mutta johtajat pohtivat, miten suomalaiset selviytyivät niin hyvin.

Jungner löytää selityksen ilmiöstä, jota hän kutsuu todellisuuden hallinnaksi.

Suomi oli ensimmäisessä maailmansodassa osa Venäjää, mutta jääkärit lähtivät täältä Saksaan, Venäjän vihollismaahan hakemaan sotaoppia. Myös seuraavassa sodassa Suomi vaihtoi puolta.

– Toisessa maailmansodassa Suomi oli ainoa, joka vaihtoi puolta tulematta vallatuksi. Kolmannesta maailmansodasta ei sikäli tarvitse olla huolissaan, sillä kuka sen sitten voittaakaan, siinä rinnalla on pieni ja pippurinen Suomi, Jungner naurahtaa.

Suomi kuului toisen maailmansodan häviäjiin, mutta täällä alettiin puhua Neuvostoliitosta saavutetusta torjuntavoitosta.

– Suomalaisilla ei ole tunnetta, että selkäranka olisi katkaistu.

Toisen esimerkin hän ottaa eläkemaksujen rahastoinnista, joka aloitettiin suurten ikäluokkien lähetessä eläkeikää.

Minusta tuntuu, että aitoa todellisuutta on mahdotonta löytää, koska on niin paljon väitteitä, harhoja ja kadonnutta historiaa, ja se antaa tilaa kaikenlaisille salaliittoteorioille.

– Suunnitelmana oli kerätä isot rahastot ja kun suuret ikäluokat tulevat, käyttää ne eläkkeisiin. 2010-luvulla päätettiin, että ei me näitä pureta, vaan eläkkeet maksetaan rahastojen tuotoilla.

Jungner sanoo olevansa samaa mieltä rahastoinnin kannattavuudesta mutta kertoo tapauksen esimerkkinä siitä, miten suunnitelma muuttui matkan varrella ilman, että kukaan varsinaisesti teki päätöstä.

– Todellisuus ei ole sitä, miltä se näyttää.

Hän ottaa esimerkiksi myös Irakin sodan, jota perusteltiin joukkotuhoaseohjelmalla, jolle ei lopulta löytynyt näyttöä.

– Todellisuuksia riittää, kullakin on omansa. Minusta tuntuu, että aitoa todellisuutta on mahdotonta löytää, koska on niin paljon väitteitä, harhoja ja kadonnutta historiaa, ja se antaa tilaa kaikenlaisille salaliittoteorioille.

Jungner ei kehota jokaista tekemään omaa tutkimustaan, vaan häntä kiinnostaa ennen kaikkea ihmismielen toiminta.

– On hyvä ottaa huomioon, että ihmiset elävät omissa todellisuuksissaan, ja on yksi osa empatiaa, että kunnioittaa sitä.

Mikael Jungner on kiinnostunut monenlaisista ilmiöistä, esimerkiksi kvanttimekaniikasta ja tietoisuuden olemuksesta.

Häpeä

Häpeä on Jungnerin mukaan kuin käsijarru, joka estää ihmisiä elämästä sitä elämää, jota nämä voisivat elää.

– Olen aina miettinyt, miksi. Väitän, että jos ajaisin vahingossa moottoritietä väärään suuntaan, aika pitkään ajattelisin, että mikä näitä muita ihmisiä vaivaa.

Hän kuitenkin korostaa ymmärtävänsä, että häpeä on osa empatiaa. Ja jos ei tunne lainkaan häpeää, kyse on jonkinlaisesta narsismista.

– Häpeän tunne on merkki siitä, että en ole ottanut muita ihmisiä huomioon tavalla, jolla pitäisi. Ymmärrän tämän, ja se on täysin rationaalista.

Häpeästä on kuitenkin Jungnerin mielestä myös tapa laittaa ihminen ruotuun.

– Se on väärin, se on modernia noitavainoa.

Mielestäni itsetuntoa ei kannata rakentaa sen varaan, että on hyvä. Paremminkin itsetunto syntyy, kun hyväksyy itsensä kaikkine heikkouksineen.

– Koko tämä cancelointi- ja woke-kulttuuri, että ihmisen pitäisi tuntea häpeää siitä, että ajaa diesel-autolla tai lentää lentokoneella… Tämä meinasi lähteä ihan lapasesta, mutta onneksi tuli vastaliike. Se, että häpeän kautta ihmisiä ohjataan johonkin, se ei ole viisasta ja siitä syntyy paljon surua.

Jungner kertoo, että häneltä usein kysytään, mistä hänen vahva itsetuntonsa kumpuaa.

– Myöhemmällä iällä olen keksinyt, mistä se johtuu. Se ei ole niin, että on vahva itsetunto, vaan se johtuu siitä, että minua ei haittaa, että olen huono. Jos epäonnistun jossain, se voi ärsyttää tai kannustaa ja se voi naurattaa. Pelasin sählyä ja olin varmasti Helsingin huonoin maalivahti. Kun ei ole häpeän tunnetta, tuntee kelpaavansa, vaikka ei ole millään tavalla täydellinen.

Lopulta itsetunto onkin empatiaa itseään kohtaan.

– Mielestäni itsetuntoa ei kannata rakentaa sen varaan, että on hyvä. Paremminkin itsetunto syntyy, kun hyväksyy itsensä kaikkine heikkouksineen, Jungner tiivistää.

– Olennaista on tietenkin se, että et tieten tahtoen tee pahaa muille ihmisille, mutta jos vahingossa joskus lipsahtaa. Sitten on keskustelu ja armo ja muut instrumentit käytössä, häpeää käyttäisin hyvin harvoin ja vähän.

Läheskään kaikki ei mahtunut artikkeliin, mutta voit kuunnella koko haastattelun osoitteessa sana.fi/podcastit. Siellä saat tietää esimerkiksi, mitä Mikael Jungner sanoo rakkaudesta, miksi hän kutsuu suomalaisia marttyyrien kansakunnaksi ja miten kalkkunan takapuoli liittyy todellisuuskäsitykseen.