”En pystynyt kuuntelemaan mitään musiikkia, jossa oli sanoja”, kertoo sanoja rakastava Mikko Kuustonen elämänsä vaikeasta ajanjaksosta

Jano

Jano on Mikko Kuustosen mielestä paitsi kaunis sana, myös sellainen, joka liittyy elämän koko kirjoon.

– Se on elämänkaartani monella tasolla leimaava sana. Uuden oppiminen ja intohimon seuraaminen tuntuu tärkeämmältä kuin koskaan. Jano ajaa liikkeelle ja pakottaa ylös sohvalta.

Jano liittyy myös luomiseen, joka on monessa mukana olleelle ja olevalle artistille henkireikä.

–  Laulujen syntyyn ei liity pakottamista vaan enemmän hämmästelyä.

Kuustonen kertoo, että laulu kyllä syntyy tietoisesti vääntämälläkin, jos sellainen pitää tehdä.

– Mutta tuskin tulee hyvää biisiä.

Kun ensin tulee pakottava tarve kirjoittaa, asia on toisin.

– Homma ei ole salatiedettä mutta ei myöskään järjen asia. En tiedä mistä paine lopulta syntyy enkä pyri yhtälöä analysoimaan. Pohjalla on jano pysähtyä sanojen äärelle. Muistan Leppävirran lukion koulunpenkissä havahtuneeni ensimmäistä kertaa siihen, että rakastin sanoja ja niiden voimaa.

– Yritin avata tuolloin kokemustani luokkatoverille ja tulkitsin hänen pysähtyneestä katseestaan, ettei kannata jatkaa keskustelua, Kuustonen naurahtaa muistolleen.

Artisti kertoo käyttävänsä paljon vanhoja ilmaisuja ja kuluneita sanontoja tuotuina tuoreeseen yhteyteen. Suomen kieli ja kovien konsonanttien rytmi avaa musiikillisia ovia.

– Teen loputtomia muistilistoja yksittäisistä sanoista tai tiiviistä lauseista. Istuessani lopulta näiden irrallisten ajatusten ääreen alkavat laulufraasit muodostua. Ja kun ensimmäinen kirkas lause alkaa soida melodiana päässäni, tiedän laulun syntyvän.

Olin 16-vuotias, kun äitini kuoli syöpään.

Ensimmäiset kappaleensa Kuustonen teki hyvin surullisessa elämänvaiheessa.

– Olin 16-vuotias, kun äitini kuoli syöpään. Vanhempani olivat saman ikäisiä kuin kavereideni isovanhemmat. Isäni oli ollut viisi vuotta sodassa, ja äiti oli taustaltaan huutolaislapsi. Molemmat vanhempani vaikenivat menneisyydestään.

Karu menneisyys oli kuitenkin kotona läsnä tunnelmissa ja kehonkielessä.

– Siellä oli sanojen mentäviä aukkoja. Viidelle vanhemmalle sisarukselleni muistot näyttäytyvät osana sodanjälkeistä ajankuvaa, mutta itselleni tuntui tärkeätä etsiä ymmärrystä keskustelun ja sanojen kautta.

Kun äiti teki kuolemaa, jätin hänelle sairaalassa hitaita jäähyväisiä päivittäin koulun jälkeen. Tuolloin saattohoito tai palliatiivinen kivunlievitys olivat valitettavasti vielä utopiaa.

Lohtua löytyi herätyskristillisestä seurakuntayhteisöstä, ja vuonna 1979 Kuustosesta tuli Pro Fide -gospelyhtyeen laulaja ja lauluntekijä.

Tällä hetkellä hän kertoo janoavansa kiitollisuutta ja levollisuutta.

– Olen aika kova suorittamaan ja jonkinlainen työnarkomaani. Innostava tekeminen tuntuu hyvältä mutta saattaa silti kaataa kuormituksellaan. Opettelen elämään iisimmin ja ihmisiksi.

Mysteeri on tärkeä sana Mikko Kuustoselle. Se on ”selityksistä luopumista ja luottamusta elämän ja uskon äärellä.”

Kuolema

Artisti toteaa, ettei valinnut tätä sanaa mielellään.

– Koen kuitenkin tekeväni lauluja ja eläväni kuolemaa vasten. Olen aina ollut arjessani tietoinen elämän rajallisuudesta. Nuorempana se ahdisti.

Kuustonen kertoo myös ounastelleensa, että kuolisi nuorena.

– Kun lapset olivat täyttäneet 16 vuotta ja olin elossa, tunsin saavuttaneeni jonkin merkkipaalun. Outoja ja ärsyttävän vahvoja jälkiä tuollaiset asiat elämässä jättävät, hän sanoo viitaten äitinsä kuolemaan.

Kuolema tuli lähelle myös silloin, kun Mikko Kuustonen teki kansalaisjärjestöille tiedotushankkeita kehittyvissä maissa.

– Näin paljon väkivaltaa sisällissotia käyvissä ja niistä toipuvissa maissa.

– Nyt mietin kuolemaa hyvän vanhuuden kautta. Minulla on sisko, joka sairastaa Alzheimerin tautia. Hän on matemaatikko, joka osaa edelleen derivoida, vaikka ei muista missä asuu. Olen pohtinut paljon sitä, mitä on hyvä vanhuus ja hyvä kuolema.

Kuoleman hetken, kivun ja kärsimyksen pelkääminen on luonnollista.

Kuolema sinänsä ei laulajaa pelota, mutta siihen liittyvät ongelmat mietityttävät häntä.

– Kuoleman hetken, kivun ja kärsimyksen pelkääminen on luonnollista. Siksi totesin juuri Terhokodin ylilääkärille, että olisi ylellistä kuolla paikassa, jossa saattohoito osataan. Olen kiitollinen elämästä mutta en osaisi elää sitä ajattelematta kuolemaa.

Ennen kaikkea Kuustonen pyrkii suuntaamaan katseensa eteenpäin, siihen, mitä voi tehdä ja miten maailmaa ihmetellä.

– Uuden musiikin julkaiseminen boomerina on etuoikeus ja tuntuu innostavalta kohdata laulujen kautta eri sukupolvia ja uutta yleisöä. Minusta ei ole idoliksi eikä levy-yhtiöissä rakenneta artistiprofiilia, se tuo autuaan vapauden.

”Mysteeri on usein tekstin avain, ja se elää rivien välissä. Minua kiinnostavat enemmän kysymykset kuin vastaukset.  Ja kun laulu alkaa löytää omalla työpöydälläni muotoa, kutsun itseäni lahjakkaammat kollegat puhaltamaan siihen henkeä. Yhdessä tekeminen on oman työni rakkain mysteeri”, Mikko Kuustonen sanoo.

Mysteeri

– Mysteeri on armollinen avainsana, jonka merkitys syvenee vuosi vuodelta. Se on selityksistä luopumista ja luottamusta elämän ja uskon äärellä. Luojan kiitos maailmassa on paljon tasoja, jotka eivät aukene ihmisille ikinä. Samaan aikaan koen ennen kaikkea ihmetteleväni elämän lahjaa, yhteisiä kokemuksia, selittämättömyyksiä ja kaipuuta.

Kuustonen liittää tämän luottamukseen.

– Se on kurottamista kohti selittämätöntä.

Viides herätysliike oli hänelle nuorena rakas, ja hän imeytyi mukaan monenlaiseen toimintaan.

– Pieneltä kaivoskylältä tulleelle pojannulikalle se oli todella lohdullinen tapa hahmottaa maailmaa, siellä oli selkeä toivo, ja se tuli tarpeeseen.

Kuustonen kertoo vastikään siivonneensa kaappeja kotonaan. Sieltä löytyi Raamattu, jonka marginaalit olivat täynnä kapeakärkisellä tussilla tehtyjä merkintöjä, raamatunopettajien sanoja siitä, miten kyseistä kohtaa tulisi lukea.

Nyt hän lähestyy asioita mysteerin ja ihmettelyn kautta. Tähän ovat vaikuttaneet muun muassa monet ulkomailla vietetyt vuodet, joiden aikana hän tapasi paljon ihmisiä, joilla oli samanlainen kaipuu Jumalan puoleen, iankaikkiseen elämään, toivoon, mutta he tulivat täysin erilaisista lähtökohdista, kulttuureista ja taustoista.

– En halua ketään loukata tai ohjata kokemuksellani, tämä vain sattuu olemaan oma polkuni.

Mysteeri liittyy myös laulujen tekemiseen.

– Mysteeri on usein tekstin avain, ja se elää rivien välissä. Minua kiinnostavat enemmän kysymykset kuin vastaukset.  Ja kun laulu alkaa löytää omalla työpöydälläni muotoa, kutsun itseäni lahjakkaammat kollegat puhaltamaan siihen henkeä. Yhdessä tekeminen on oman työni rakkain mysteeri.

Ennen kaikkea Kuustonen kertoo innostuvansa ihmisistä, olipa kyse sitten musiikintekemisestä tai elämästä ylipäänsä.

”Ei minusta nuorisoidolia tule, mutta on mahtavaa, jos tulee eri sukupolven ihmisiä, jotka löytävät lauluista jotakin”, Kuustonen sanoo.

Sanat

Sanat voivat Kuustosen mukaan viedä mennessään, mutta ne ovat myös työkaluja, jotka voivat olla niin armon, väkivallan kuin rakkaudenkin välineitä.

– Vähän kuin kourat, joissa on viisi sormea ja jalat, jotka taipuvat.

Hän kertoo myös pitävänsä itsensä kanssa nuorempien kanssa työskentelystä, sillä silloin laajenee sekä ilmaisu että ajattelu.

–  Haluan myös tietoisesti käyttää vanhaa sanastoa, joka tuntuu avautuvan modernissa ympäristössä tuoreella tavalla. Tein juuri laulun, jonka ydin on sanassa tuonilmaisiin.

Myös nimet tulevat ja menevät aikojen saatossa, ja Kuustonen kertookin kävelevänsä hautausmailla ja pysähtelevänsä hautakivien äärelle lukemaan vainajien nimiä. Niin hän teki muun muassa ennen lapsiensa syntymää.

Vaikka sanat ovat Kuustoselle tärkeitä, hän on ollut tilanteissa, joissa sanaton viestintä on ollut keskeistä, sillä aina yhteisiä sanoja toisten ihmisten kanssa ei ole. Ennen kaikkea kehonkieleen perustuvaa kommunikaatiota on ollut kolmannen maailman maissa.

Jos haluan keskustella ihmisen kanssa löytääkseni lohtua, kierrän sliipatut oikeassa olijat kaukaa.

– Niissä kohtaamisissa platinalevyillä tai titteleillä ei ole väliä ja tuntuu arvokkaalta olla läsnä ilman odotuksia. Katsoa silmiin, pysyä vaiti ja ennen kaikkea ottaa vastaan.

Hän kertoo muun muassa Pohjois-Senegalissa sattuneesta tapauksesta, jossa paikallisella kyläpäälliköllä oli kriisi kaikkien neljän vaimonsa kanssa yhtä aikaa. Päällikkö kutsui Kuustosen majaansa syömään ja odottamaan tilanteen rauhoittumista.

– Olimme kahdestaan pimeässä majassa eikä meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta yhteinen lautanen oli.

Suomalainen yritti pyöritellä palloja kuskusista ja kalasta, mutta tulos ei ollut kovin kaksinen.

– Päälliköllä oli säälivä katse. Hän katsoi minua hetken aikaa, teki rauhoittavan eleen ja alkoi itse pyöritellä palleroita ja työnsi niitä suuhuni. Se oli selkeää sanatonta viestintää!

”Helposti ajattelemme, että kunnianhimo tai uteliaisuus tai eteenpäin menemisen jano on eteenpäin vievä, hengissä pitävä ja arvokas sellaisenaan. Mutta rinnalla kulkee ahneus elämänjanon ja kokemusten äärellä. Tässä tunnistan yhden helmasynneistäni”, Kuustonen toteaa.

Särö

”Särö on se kohta, mistä valo pääsee sisään”, Kuustonen lainaa vanhaa viisautta.

– Jos ajattelen lauluntekijöitä, joita olen jaksanut kuunnella pitkään, he ovat aina ihmisiä, jotka ovat jostain rikki. En tarkoita, että he ovat surkuteltavia, vaan jakaneet siitä, mikä on ollut vaikeaa.

Hän näkee pohjalla ei-oikeassa olevan vireen.

– Jos haluan keskustella ihmisen kanssa löytääkseni lohtua, kierrän sliipatut oikeassa olijat kaukaa. Etsin ihmisen, jonka säröissä tunnistan omaa kipuani tai hiljaista ymmärrystä. Jokin tässä liittyy siihen, kuinka hengellisyyden ymmärrän. Uskonto kiehtoo ihmisiä, jotka pelkäävät kadotusta mutta hengellisyys on heille, jotka ehtivät jo olla helvetissä.

Kuustonen ei usko, että säröttömiä ihmisiä olisi olemassakaan. Jotkut yrittävät kuitenkin peittää sen.

Kun artistilta kysyy hänen omasta säröstään, hän viittaa ensimmäiseen sanaansa, janoon.

– Helposti ajattelemme, että kunnianhimo tai uteliaisuus tai eteenpäin menemisen jano on eteenpäin vievä, hengissä pitävä ja arvokas sellaisenaan. Mutta rinnalla kulkee ahneus elämänjanon ja kokemusten äärellä. Tässä tunnistan yhden helmasynneistäni.

Kahden tyttären isänä on ollut kova läksy opetella ratkaisemisen sijaan hiljaista läsnäoloa ja kuuntelemista tilanteissa, joissa tytär kertoo murheistaan.

Hän sanoo puhuvansa sekä henkilökohtaisesta että työelämästään.

– Säröt syvenevät niissä tilanteissa, kun vauhti lisääntyy ja maltti katoaa. Silloin tuntuu usein katoavan myös kyky kuunnella sekä toisia että itseään.

Toinen särö liittyy musiikin tekemiseen.

– En ole ikinä opiskellut musiikkia muutoin kuin seuraamalla kollegojen osaamista. Rajallinen osaaminen tulee työssäni usein vastaan ja tekee monista tilanteista minulle vaikeita. Varsinkin silloin kun työskentelen tiiviillä aikataululla uuden materiaalin tai isojen orkesterien kanssa. Kapeus voi näyttäytyä työvälineenä tai ilmaisun minimalismina, mutta olen silti myös tämän todellisuuden vanki. Onneksi ympärilläni on suurenmoisia osaajia, jotka tekevät yhteistyöstä mahdollisen.

Säröys tulee esille myös vanhemmuudessa. Eräs elämää suurempi asia on ollut opetella kuuntelemaan ratkaisemisen sijasta.

– Kahden tyttären isänä on ollut kova läksy opetella ratkaisemisen sijaan hiljaista läsnäoloa ja kuuntelemista tilanteissa, joissa tytär kertoo murheistaan.

–  Isänä olen ollut luontevimmin etsimässä polkuja, joissa ongelmiin tartutaan ja mieluiten nopeasti. Tyttäreni ovat pysäyttäneet minut tämän äärellä yhä uudelleen ja opettaneet viipymään ilman toimenpidelistoja.

”Olen kiitollinen elämästä mutta en osaisi olla sitä ajattelematta kuolemaa ”, Mikko Kuustonen sanoo.

Kaipaus

– Se on minulle perustila. Selittämätön kaipuu rakkauteen, yhteyteen ja harmoniaan. Toisinaan myös taivaskaipuu.

Kuustonen kertoo, että musiikki ja laulut ovat hänelle keino hahmottaa maailmaa. Ne eivät kerro suoraan hänen elämästään, mutta tunnelmat puolestaan kertovat.

Musiikintekijä sanoo itse tietoisesti manipuloivansa omaa mielentilaansa toisten teoksilla.

– Olen hämmästellyt sitä, kuinka usein palaan niiden laulaja-lauluntekijöiden tuotantoon, jotka ovat kulkeneet elämässä rinnalla.  Bob Dylan, Jackson Browne, Neil Young ja Paul Simon ovat matkakumppaneita. Aina ei kuitenkaan tarvita sanoja, vaan syvällä ytimessä olevaa kaipausta hoidetaan toisin.

– Minulla oli elämässäni pitkä jakso, jolloin kaikki tuntui pimeältä ja vaikealta. Silloin huomasin, että en pystynyt kuuntelemaan mitään musiikkia, jossa oli sanoja. Lopulta luureissani soi vain yksi tuutulaulun omainen yksinkertainen hymni, jonka äärellä hengitys asettui levolliseksi.

Kuustonen vei tunnelmansa Kampin kappelissa pääsiäisenä Jukka Perkon ja Mirkka Paajasen kanssa toteutettuun Sieluntila-teokseen, jossa samat elementit olivat läsnä.

– Se teos alkoi siitä mihin sanat loppuivat.

Tilaan tehty ääni- ja valoteos pyöri viikon ajan kappelissa kolme tuntia päivässä.

– Viivyin kappelissa koko ajan ja koin tuon hiljaisen viikon vapauttavana ja terapeuttisena matkana. Hengellisyytenä vailla sanoja, Kuustonen summaa.

Haastattelu on osa Elämäni sanat -sarjaa, jossa haastateltava saa valita kahdeksan itselleen tärkeää sanaa. Mikko Kuustonen valitsi vielä sanat armo ja ääni. Voit kuunnella haastattelun kokonaisuudessaan osoitteessa sana.fi/podcastit.