Tuore tietokirja: Ympäristökriisien ratkaisemisessa tarvitaan myös uskontojen apua

”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu”. Näin kehottaa Raamatun ensimmäinen luomiskertomus ja tässä tehtävässä nykyihminen vaikuttaa onnistuneen. Valitettavasti jälki on rumaa.

Käynnissä oleva ajanjakso on tiettävästi ensimmäinen kerta planeettamme historiassa, kun koko globaalin ekosysteemin tulevaisuus riippuu ennen kaikkea yhden lajin toiminnasta. Ihmiskunnan nousu jopa geologisesti vallitsevaan asemaan on johtanut eri alojen tutkijat kuvaamaan nykytilannetta käsitteellä antroposeeni – ihmisen aikakausi.

Samalla kyse on valtavien ympäristökriisien ajasta. Ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen ja vuosi vuodelta etenevä lajikato ovat vaikeasti ratkaistavia ongelmia, jotka kytkeytyvät erottamattomilla tavoilla ihmisen toiminnan seurauksiin.

Mutta mitä ajatella uskontojen roolista ympäristö- ja kestävyysongelmien keskellä? Vaikuttaako esimerkiksi kristillinen perinne olevan enemmän osa ongelmaa vai ehkä osa ratkaisua? Näitä kysymyksiä pohditaan uutuuskirjassa Henkipuita ja tilanhoitoa. Uskonnot ympäristökriisien aikakaudella (Eetos 2025). Teoksen ovat toimittaneet Helsingin yliopiston uskontotieteen vanhempi yliopistonlehtori Heikki Pesonen ja Itä-Suomen yliopiston uskontotieteen professori Timo Kallinen. Laaja kirjoittajakunta koostuu eri alojen uskonnontutkijoista.

Ympäristökriisin yhä voimistuessa ympäristöteemat joko näkyvät alati selkeämmin kristinuskon eri muodoissa tai kriisi herättää entistä enemmän torjuntaa ja välttelyä.

Uskomukset vaikuttavat tapoihin

Tutkijoiden mukaan olisi virhe ajatella, että aikamme ympäristö- ja kestävyyshaasteet voitaisiin ratkaista vain teknologian ja luonnontieteiden avulla. Usein ongelmien juuret ovat ihmisten omaksumissa asenteissa, käsityksissä ja uskomuksissa, jotka vaikuttavat vallitseviin tapoihin elää ja toimia. Nähdäänkö luonto esimerkiksi rajattomasti hyödynnettävänä resurssina vai viljelyä ja varjelua kaipaavana luomakuntana, jonka osa myös ihminen itse on?

Kirjassa nostetaan esille ajatus, että jos ”ihmisen aikakauden” keskeiset kysymykset edustavat maailmankatsomuksellisia ongelmia, tarvitaan näiden ratkaisemiseen myös maailmankatsomuksellisia muutoksia. Uskontojen ja eri uskontoperinteiden avulla voidaan rakentaa parempaa tulevaisuutta.

“Uskonto on potentiaalisesti miljardeille ihmisille elämän syvimpien moraalisten arvojen lähde. Tässä kontekstissa uskonnot mahdollistavat periaatteessa suunnattoman resurssin ympäristöaktivismille”, Heikki Pesonen ja Timo Kallinen kirjoittavat.

Kirjassa uskonnolliset yhteisöt, instituutiot ja erityisesti näiden johtajat nostetaan mielipidevaikuttajien asemaan, joiden myös oletetaan toimivan esimerkkeinä erilaisissa eettis-yhteiskunnallisissa kysymyksissä – myös ympäristöasioissa.

“Muun muassa toimimalla esimerkkinä uskonnolliset yhteisöt luovat malleja sekä motivaatio- ja arvopohjia ympäristönsuojelulle vähintäänkin omien kannattajiensa keskuudessa”, Kallinen ja Pesonen jatkavat.

Uskontotieteen professori Timo Kallinen on ekologisesti suuntautuneessa tutkimuksessaan tarkastellut uskonnon suhdetta luonnonympäristön hyödyntämiseen ja markkinatalouteen.

Kristityt mielipidevaikuttajat

Ketkä ovat olleet tunnettuja kristillisiä mielipidevaikuttajia ympäristöasioissa? Yli 300 miljoonan ortodoksikristityn johtaja, Konstantinopolin patriarkka Bartolomeos on pitänyt ympäristötoimintaa aktiivisesti esillä ja nimitti jo vuonna 1997 ympäristön tuhoamista synniksi. Bartolomeosta on alettu kutsua lempinimellä ”vihreä patriarkka”.

Toiseksi globaalisti vaikutusvaltaiseksi modernin kristillisen maailman johtohahmoksi voidaan nostaa tänä vuonna menehtynyt paavi Franciscus, joka muun muassa kehotti ihmisiä ”ekologiseen kääntymykseen” toisessa kiertokirjeessään Laudato si’ (Ole ylistetty, 2015).

“Kun patriarkka Bartolomeos ja paavi Franciscus määrittelevät ympäristökriisin ja ympäristöä tuhoavan toiminnan synniksi, he tekevät siitä uskonnollisen kysymyksen”, Kallinen ja Pesonen sanovat.

“Tällä he antavat ymmärtää, että kyse on asiasta, joka on uskonnollisesti äärimmäisen tärkeä: se on rikkomista Jumalaa vastaan.”

Kallisen ja Pesosen mielestä uskonnollisen yhteisön jäsenelle tällaisilla kannanotoilla voi olla huomattavasti vahvempi, omia mielipiteitä muovaava vaikutus kuin jos samoja ajatuksia esittäisi esimerkiksi poliitikko, aktivisti, filosofi tai tutkija.

Ekoteologia syntyi tarpeeseen

Miten uskonnot voivat auttaa ympäristökriisin ratkaisemisessa?

“Lähtökohtana on se, että uskonnollisen yhteisön ympäristötoiminta, kuten mikä tahansa yhteiskunnallinen toiminta, tulee pystyä perustelemaan oman uskontoperinteen kautta. Tällä luodaan toiminnalle motivaatio ja oikeutus”, Kallinen ja Pesonen kertovat.

Ihmiset eivät käytännössä useinkaan noudata sitä moraalikoodistoa, johon he ovat periaatteessa sitoutuneet.

Usein avoimeksi jää ihmisten konkreettinen sitoutuminen erilaisiin eettisiin aatteisiin, vaikka yksilöt näitä kannattaisivatkin. Ihminen voi uskoa ympäristöongelmien edustavan uskonnollista rikettä, mutta silti osallistua elintavoillaan luonnon tuhoamiseen.

“Ihmiset eivät käytännössä useinkaan noudata sitä moraalikoodistoa, johon he ovat periaatteessa sitoutuneet”, Kallinen ja Pesonen toteavat.

Ympäristöongelmien sitominen osaksi uskonnollista perinnettä on todettu tästä huolimatta tärkeäksi. Kun on keskusteltu avoimesti oman uskonnon ja ympäristöongelmien välisistä suhteista, on luotu uutta maaperää monenlaisten ympäristöteemojen käsittelylle uskonnollisista näkökulmista.

Esimerkiksi kristillisen perinteen piirissä on haluttu palata tradition peruskäsityksiin ihmisen ja luonnon suhteesta ja tulkita näiden merkityksiä sekä Raamattua uudelleen muuttuneessa maailmantilanteessa. Seurauksena on ollut omaleimaisesti kristillistä ympäristöajattelua ja -toimintaa, josta nykyään usein käytetään nimitystä ekoteologia. Vastaavalla tavalla on syntynyt myös muun muassa juutalaiselta, islamilaiselta, buddhalaiselta ja hindulaiselta pohjalta ponnistavaa ympäristötoimintaa.

“Uskonnollinen ympäristötoiminta on maailmanlaajuista poliittista, sosiaalista ja ekologista liikehdintää. Se rakentuu erilaisista uskonnollisesti motivoiduista verkostoista, organisaatioista ja ryhmistä, jotka vastustavat ilmastonmuutosta, ympäristöä tuhoavaa taloudellista kehitystä ja ylikulutusta”, Kallinen ja Pesonen kirjoittavat.

Itä vastaan länsi

Uskonnollisissa ympäristökeskusteluissa on usein nähty ongelmallisina erityisesti monoteististen uskontojen perinteiset ihmis- ja luontokäsitykset. Jos traditiossa on päädytty korostamaan ihmisen Jumalalta saamaa erityisasemaa ja tehtävää suhteessa muuhun luotuun, niin seurauksena on nähty ihmisen ja luonnon välisen erillisyyden korostumista sekä hierarkkisten asetelmien vakiintumista – ihminen asettuu muun luonnon yläpuolelle. Erityisesti kristillisen tradition kannettavaksi asettui jo 1960-luvulla”valtava syyllisyyden taakka”, joka johti vuosikymmeniä kestävään leimaan ympäristölle tuhoisana uskontona. Vastakohdaksi asettuivat idän uskonnot, joita länsimaissa helposti romantisoitiin ympäristöystävällisinä.

Tutkijat haluavat purkaa tätä varsin yksipuolista asetelmaa toteamalla uskontoperinteiden olevan aina monimuotoisia ja sisältävän hyvin monenlaisia tulkintoja ihmisen ja luonnon suhteesta. Tietyn uskonnon luonnehtiminen pohjimmiltaan ekologiseksi tai epäekologiseksi on ongelmallista. Kallisen ja Pesosen mukaan esimerkiksi hindulaisuuden piirissä käsitykset luonnon jumalallisuudesta tai pyhyydestä eivät myöskään automaattisesti muunnu luonnonsuojeluksi.

“Tästä silmiinpistävänä esimerkkinä toimii hindujen pyhä Ganges-joki, joka kärsii valtavista saasteongelmista”, he huomauttavat.

Panu Pihkala tunnetaan etenkin ympäristöahdistuksen tutkijana.

Ihmis- vai luontokeskeisyys?

Kirjassa ympäristöteologian dosentti Panu Pihkala tähdentää vastaavasti, että kristinusko edustaa pitkän historian omaavaa globaalia liikettä. Liike pitää sisällään ympäristölle haitallisia ilmiöitä mutta myös huomattavan paljon ympäristönsuojelullista ajattelua ja toimintaa.

Pihkala kirjoittaa, miten kristinuskoon on nähty jo alusta lähtien sisältyvän kaksi rinnakkain kehittyvää juonnetta: ihmiskeskeinen ja luontokeskeisempi. Jännite näiden kahden juonteen välillä on havaittavissa jo Raamatussa heijastuen myös tämän tulkintahistoriaan.

“Ihmiskeskeinen juonne painottaa sielun pelastustarvetta niin vahvasti, että maallinen ja aineellinen todellisuus tahtoo jäädä toissijaiseksi ja välinearvoiseksi. Luontokeskeisempi juonne taasen korostaa aineellisen todellisuuden merkitystä Jumalan luomana maailmana, Jumalan pelastustekojen kohteena sekä niiden välineenä”, Pihkala toteaa.

Pihkalan mukaan yleisin kristillisen ympäristöajattelun muoto on ihmisen vastuullisuuden korostaminen eli niin kutsuttu tilanhoitajaetiikka. Tällöin etualalle nousevat esimerkiksi Vanhan testamentin luomiskertomusten kohdat ihmisestä ”luomakunnan tilanhoitajana” sekä käsky ”viljellä ja varjella” muuta luontoa.

Pelastaako tilanhoitajaetiikka?

Tilanhoitajaetiikka ei kuitenkaan automaattisesti ratkaise usein ongelmallisena pidettyä käskyä ”hallita” luomakuntaa. Luontokeskeisemmän juonteen edustajat usein tulkitsevat viljelyn ja varjelun antavan tarkemman kuvan ihmiselle osoitetun hallintavallan luonteesta, mutta ihmiskeskeisemmän ajattelun edustajat puolustavat yhä ihmisen erityisaseman vahvuutta.

“Eri kristityillä on erilaisia näkemyksiä siitä, miten paljon Raamatun sanamuodoista ja viesteistä voidaan poiketa, eli siitä, mikä osa Raamatusta on sen kirjoitusaikaan sidottua ja muuttuvaista ja mikä on vuorostaan muuttumatonta sanomaa”, Pihkala selventää.

Kokonaiskuvassa erot vaikuttavat kuitenkin lieventyneen ajan kuluessa ja tiedon lisääntyessä.

“Vaikka kristittyjen valtaosa on pitänyt tiukasti kiinni siitä, että ihmisen ja muun luonnon välillä on laadullinen ero, keskimääräiset käsitykset tämän eron jyrkkyydestä vaikuttavat pienentyneen ekoteologisen keskustelun ja luonnontieteiden saavuttaman uuden tiedon myötä. Tiede on kumonnut yhä useampia aiempia käsityksiä ihmisen erityisluonteesta muihin eläimiin nähden”, hän toteaa.

Kirjoittaja Mikko Kurenlahti on kirjoittanut tässä artikkelissa esiteltyyn kirjaan artikkelin kuluttajuudesta uskonnon kaltaisena ilmiönä.