Vainio | Juutalaisviha estää näkemästä omaa pahuutta

En ole koskaan oikein ymmärtänyt joidenkin kristittyjen Israel-innostusta. Syy tähän voi piillä teologisessa sivistymättömyydessäni, mistä syystä en osaa ajatella tätä kaikkea uskonnollisesta näkökulmasta, vaikka ehkä pitäisi. Ehkä teen tästä joskus parannuksen. Silti tiedostan, että ihmisten suhtautumisessa juutalaisiin on aina ollut jotain erikoista.

Ison-Britannian edesmenneen päärabbi Jonathan Sacksin mukaan maailma on aina löytänyt syyn vihata juutalaisia. Ensin heitä vihattiin uskontonsa vuoksi. Läntisen maailman käytyä läpi valistuksen, tämä ei enää kuulostanut kovin valistuneelta. Sitten heitä alettiin vihata rotunsa vuoksi. Kun tämäkin alkoi vaikuttaa liian taantumukselliselta, niin aivan viime aikoina heitä on vihattu siksi, että heillä on oma valtio. Toistaiseksi tämä on sallittu vihan muoto, joka yllättävästi yhdistää poliittisen spektrin molempia reunamia.

Heitä pidetään verenhimoisina kansanmurhaajina ja samaan aikaan heiltä vaaditaan korkeampaa moraalia kuin keneltäkään muulta.

Vasemmistofilosofi Slavoj Žižekin mukaan juutalaiset ovat totalitäärisen yhteisön fetissi, eräänlainen varaventtiili, joka kanavoi sen omia epäonnistumisia. Juutalaisiin kohdistetaan ristiriitaisia arvostelmia: he ovat yhtä aikaa kerjäläisiä ja pankkiireita, saastaisia ja puritaaneja, vähä-älyisiä ja ovelia juonittelijoita. Heitä pidetään verenhimoisina kansanmurhaajina ja samaan aikaan heiltä vaaditaan korkeampaa moraalia kuin keneltäkään muulta.  Näin heihin voidaan kohdistaa mikä tahansa syytös, ja se aina löytää kohteensa. Juutalainen on aina syyllinen, teki hän mitä tahansa. Ja juutalaista vastapäätä on aina uhri, joka on aina syytön, oli hän tehnyt mitä tahansa.

Toisen maailmansodan aikainen kirjailija Vasili Grossman huomasi kuinka ihmiset projisoivat juutalaisiin omat syntinsä: ”Antisemitismi on epäonnistuneiden yksilöiden sosiaalisten rakenteiden ja valtionrakenteiden peili. Kerro minulle mistä syytät juutalaisia, niin minä kerron mihin sinä olet syyllistynyt.” Grossman huomauttaa kuinka natsit vakavalla naamalla syyttivät juutalaisia rasismista ja pyrkimyksistä hallita maailmaa. Hänen analyysinsä on kestänyt hyvin aikaa. Nykyään islamilaiset valtiot, joiden historiasta ei valloituksia, orjuuttamista ja väkivaltaa puutu, syyttävät Israelia kolonialismista. Hamas kutsuu juutalaisia verenhimoisiksi murhaajiksi ja raiskaajiksi. Kyprosta valloittava Turkin Erdoğan pitää juutalaisia laittomina valloittajina. Kaikki tämä tapahtuu tietenkin ilman minkäänlaista ironiantajua.

Juutalainen peili on erikoinen peili. Siihen katsova ei näe omaa kuvaansa, vaan käänteisen harhakuvan.

Juutalainen peili on erikoinen peili. Siihen katsova ei näe omaa kuvaansa, vaan käänteisen harhakuvan. Se estää katsojaa kohtaamasta omaa pahuuttaan ja kietoo hänet illuusion pauloihin. Katsoja näkee itsensä uhrina, ja juutalaiset uhrikaritsana, jonka päälle lasketaan koko maailman synti. Omituinen historian oikku: syyllisyyden kanssa ikuisesti kamppailleesta kansasta tulee kaiken pahan syy.

Ehkä tässä nousee pintaan juutalais-kristillisen sovitusteologian mahdollinen väärinkäytöksen vaara. Jos syyllisyyttä voi siirtää, niin sitä voi siirtää myös pahantahtoisesti. Minä en olekaan koskaan syyllinen, vaan syy on aina jossakin toisessa.