”Taistolaisvaihe oli erittäin traumatisoiva” – kirjailijalegenda Raija Oranen, 76, kertoo maailmankatsomuksensa muuttumisesta

”Haleja, suukkoja ja siunausta!”

Näin tervehtii Raija Oranen jälkikasvuaan tulevana juhannuksena, jonka joukko viettää saaressa Kustavissa, miniän äidin mökillä.

”No mutta mamma, eihän Jumalaa ole olemassakaan”, saattavat lastenlapset vastata.

– Ja minä vastaan varovasti, että onhan meillä se voima… Ehkä he alkavat selvitellä asiaa itse sitten kun vanhenevat tai viimeistään kun kuolemanpelko tulee.

Nyt he alkavat tottua siihen, että mamma toivottaa siunausta.

Oranen kääntyi ateistiksi syksyllä 1969, jolloin aloitti yhteiskuntatieteiden ja journalismin opiskelut Tampereen yliopistossa. Hän luki neuvostoliittolaisen kirjan, joka julisti: ”Avainkysymys on, onko ensisijainen aine vai henki.”

– Päädyin kirjoittajan kanssa materiaan ja erosin kirkosta, tuhansien yliopistoissa remuavien nuorten tavoin.

Kaksi poikaa ja viisi lastenlasta saivat uskonnottoman kasvatuksen.

– Nyt he alkavat tottua siihen, että mamma toivottaa siunausta.

Entinen taistolainen on tehnyt melkoisen maailmankatsomuksellisen matkan. Se jatkuu edelleen erittäin jännittävästi, sillä 76-vuotias taiteilija ei ole pysähtynyt paikoilleen sen enempää kirjailijana kuin totuuden etsijänä.

”Tunnistan itseni monista taiteilijakuvauksista löytyväksi tyypilliseksi taiteilijaksi, ulkopuoliseksi ja ahdistuneeksi maanikoksi. Taide on ulospääsytieni yksinäisyydestä ja erillisyydestä”, kertoo Raija Oranen.

Yksinäisen ahdistuksen hiiva

Raija Oranen kasvoi Kainuussa Hyrynsalmella. Sotaveteraani-isä lupasi hoitaa kuopuksen, sillä äiti oli kantanut kasvatusvastuun sotavuosina syntyneistä lapsista.

– Minusta tuli isän tyttö. Isän rakkaus kantoi. Sääli, että hän kuoli nuorena.

Perhe-elämä oli onnellista, mutta mielikuvitusrikkaassa tytössä kehittyi yksinäisyyden ja ahdistuksen perusvire. Siihen vaikutti kuusivuotiaana sairastettu keuhkokuume, joka piti puoli vuotta sängynpohjassa.

– Mielellään sitä kuuluisi johonkin porukoihin, mutta minä en kuulu mihinkään, hän sanoo.

Muistan hirveän pettymyksen ja hylätyksi tulemisen, joista en päässyt eroon. Tämä voi olla hiiva sille, etten ole osannut hoitaa ihmissuhteitani niin kuin tolkullisen ihmisen pitäisi.

Ulkopuolisen identiteetti vahvistui partiossa. Vartiot keräsivät kilpaa postimerkkejä, joista sai rahaa. Raijan isoveli lahjoitti kokoelmansa keräykseen ja oma vartio voitti kisan. Palkinnoksi se sai piparkakkutalon.

Mutta Raija jäi nuolemaan näppejään. Juuri ennen joulua hänet oli päätetty siirtää toiseen ryhmään.

– Parhaat ystäväni menivät reippaasti partiopuvuissa ottamaan vastaan palkinnon, eikä kukaan muistanut, että se olin minä, jonka ansiosta palkinto saatiin!

Kukaan ei kutsunut mukaan, kun piparkakkutaloa herkuteltiin.

– Muistan hirveän pettymyksen ja hylätyksi tulemisen, joista en päässyt eroon. Tämä voi olla hiiva sille, etten ole osannut hoitaa ihmissuhteitani niin kuin tolkullisen ihmisen pitäisi.

Anteeksi, sotaveteraanit

Joukkovoima ja kollektiivinen yhteys tuntui löytyvän yliopistossa, jonka valveutuneimmat opiskelijat eivät veisanneet virsiä vaan Kansainvälistä:

”Ei muuta johtajaa, ei luojaa kuin kansa kaikkivaltias. Se yhteisonnen säätää, suojaa, se on turva tarmokas… Tää on viimeinen taisto, rintamaamme yhtykää! Niin huomispäivänä kansat on veljet keskenään!”

Lapsuudenkoti oli vapaamielinen. Orasella ei ollut tarvetta kapinaan. Silti hänkin lähti kodin, uskonnon ja isänmaan arvot kumonneiden vähemmistökommunistien kelkkaan. Hän onnistui jopa ylipuhumaan lottana toimineen äitinsä allekirjoittamaan Rauhanpuolustajien adressin, jossa väitettiin Neuvostoliittoa maailmanrauhan pelastajaksi.

– Äiti sanoi, että ”kai meille sitten sodassa valehdeltiin”. Häpeääni eivät vähennä nuoruuden vilpittömyys, nälkäisten ruokkimisen tai rauhan tavoittelu. Vouhotuksemme lopputulos oli surkea.

Häpeän hirveästi sitä, miten tietämättömänä ja laumasieluisena menin siihen halpaan, että hulmusin Neuvostoliiton propagandaan uskoneen joukon mukana.

Oranen lausuu säkeitä Agit-Propille kirjoittamastaan kappaleesta Laulu II Maailmansodasta. Siinä vapaan neuvostomaan ja puna-armeijan takana seisoo rohkea neuvostokansa.

– Tämä oli kirjain kirjaimelta Neuvostoliiton propagandatekstiä, ”kirjoittanut Raija Oranen”. Jos näitä ei häpeä, mitä sitten?

Katuva ex-kommunisti pyysi sotaveteraaneilta anteeksi Kansallisen veteraanipäivän puheessaan.

– Häpeän hirveästi sitä, miten tietämättömänä ja laumasieluisena menin siihen halpaan, että hulmusin Neuvostoliiton propagandaan uskoneen joukon mukana.

Oranen työskenteli itänaapurilta rahansa ja käskynsä saaneen Tiedonantaja-lehden toimittajana. Hän sai potkut, koska ei taipunut täydelliseksi stalinistiksi.

– Olin järkyttynyt ja koditon. Koin, etten kelpaa. Taistolaisvaihe oli erittäin traumatisoiva. Siinä liikkeessä otettiin luulot pois.

Maailman johtajien pitäisi ottaa monta askelta taaksepäin sotaretoriikasta rauhaa kohti, Suomen sotiin ja historian vaikeimpiin käänteisiin paneutunut Raija Oranen varoittaa.

Suojatyöstä taiteilijaksi

Raija Oraselle tarjottiin vuonna 1975 ”suojatyöpaikaksi” eläkesäätiön asiamiehen työ Neuvostoliiton omistamasta Teboilista.

– Inhosin toimistotyötä. En ole konttorirotta.

Esikoisteos syntyi vuonna 1977. Hän sai vuonna 1987 elämänsä ainoan kirjailija-apurahan ja heittäytyi Teboililta vapaaksi taiteilijaksi.

Nyt julkaistuja teoksia on toista sataa, tunnetuimpia 1990-luvun huippusuosittujen Ruusun aika– ja Puhtaat valkeat lakanat -tv-sarjojen käsikirjoitukset.

Teoksessa Manu (2019) Oranen kuvaa eläväisesti presidentti Mauno Koivistoa, joka joutui suojaamaan Suomea Neuvostoliiton masinoimilta poliittisilta toimijoilta.

Kuvittelen, että ihmisestä voi löytää sen jumalallisen ytimen, mutta palkituiksi tulevat ne, jotka kirjoittavat sekavasti ja vaikeaselkoisesti kurjuudesta, ahdistuksesta ja perversioista.

Myös presidenttimuotokuvat Mannerheimista, Rytistä ja Kekkosesta kertovat mainiosti lähihistoriamme merkkimiehistä. Varsinkin Ryti on painoarvoonsa nähden turhan tuntematon sankari.

– Luulin alkuun Rytin olevan natsimielinen kuikuli, mutta löysin huippuälykkään ja sivistyneen anglofiilin – brittiläisen kulttuurin ystävän – ja minusta tuli hänen ihailijansa.

Oranen kokee tulleensa ”täysin syrjäytetyksi ja hylätyksi” myös kirjallisuuspiireissä. Hän ei ole ollut palkintoraatien ja apurahalautakuntien suosiossa.

– En kuulu mihinkään, minua ei ole kirjailijana olemassa. Olen ulkopuolinen.

Syyksi hän epäilee sitä, että leimautui poliittiseksi ”petturiksi”. Toinen syy on klassinen taidekäsitys: ”Hyvyys, totuus ja kauneus” on hänen esteettinen ohjelmansa.

– Kuvittelen, että ihmisestä voi löytää sen jumalallisen ytimen, mutta palkituiksi tulevat ne, jotka kirjoittavat sekavasti ja vaikeaselkoisesti kurjuudesta, ahdistuksesta ja perversioista.

 Vapaaksi ateismin kahleista

Ateistinen materialismi on lopullinen totuus, julistettiin joukoissa, joissa Raija Oranen nuorena seisoi. Tuon uskomuksen pakkovalta murtuu nyt ryskyen, kun vanhan järjestyksen pohja horjuu. Maan ääriin kuuluu toinen kutsumus. Oranen päätti taannoin tehdä lopun yli puoli vuosisataa kestäneestä ateismin kaudestaan.

– Minulle kirkastui, ettei ateismi ole lopullinen vastaus, vaan sekin on uskonto. Oli pelkkää propagandaa väittää ateismin perustuvan tieteeseen. Tiede korjaa itseään koko ajan.

Hän tajusi tarvitsevansa vapauden uskoa voimaan, joka on niin suuri, ettei sitä pysty ihminen ymmärtämään.

Päästyäni parin viime vuoden aikana ateismin kahleista olen tuntenut välillä vilpitöntä ihmisrakkautta.

– Tuntui nololta alkaa puhutella sitä voimaa Jumalaksi, jonka olin hylännyt. Olen kuitenkin tottunut tässä kulttuurissa siihen käsitteeseen, joten päädyin puhuttelemaan Jumalaa.

Orasella on yksi läheinen kristitty ystävä.

– Tälle ystävälle laitoin päätökseni jälkeen sähköpostin, että on ihanaa tietää kulkevansa kohti valoa eikä pimeyttä.

Kävellessään keväällä Espanjassa, jossa Oraset tapaavat talvehtia, kirjailija huomasi itsessään mahdollisesti uskosta johtuvan muutoksen.

– Katsoin kadulla tuntemattomia ihmisiä ja tunsin rakastavani heitä. Päästyäni parin viime vuoden aikana ateismin kahleista olen tuntenut välillä vilpitöntä ihmisrakkautta.

”Kyselyiden mukaan kristilliset arvot ovat varsinkin nuorten miesten keskuudessa nousussa, ja se on minusta hyvä asia”, Raija Oranen sanoo.

Emme ole tyhjän päällä

Iltaisin Raija Oranen käy mielessään läpi perheen, ystävien ja maailman asioita. Hän pyytää tärkeimmille tahoille siunausta ja varjelusta.

– Olemassaololla on oletettavasti ydin, emme ole tyhjän päällä. Joku tätä koko hommaa pitää pystyssä. En jaksa elää ilman uskoa siihen, että maailmassa on joku tolkullinen oleminen.

Suorasanainen ja vahvoista mielipiteistään tunnettu taiteilija myöntää nöyrästi, ettei tiedä ensinkään, millainen Jumala on.

– Yritän olla rehellinen tässä asiassa. Rukoilen sillä asenteella, että ”anteeksi kovasti, kun vaivaan”.

Kun kaikki toivo on mennyttä, voin alkaa ehkä sinutella Jumalaa.

Jeesuksen Vuorisaarnaa Oranen pitää Raamatun keskeisenä ja itselleenkin tärkeimpänä tekstinä. Sen jälkeen tulevat psalmit, jotka ovat ”ihanaa runoutta”.

Kristus tuntuu niin saavuttamattomalta, ettei häntä saisi sisällytettyä romaaniin.

– Mannerheim on korkein herra, joka on minun tavoitettavissani.

Mitä vuorovaikutus vaatisi lisää, jotta kerettiläiseksi itseään kutsuva Oranen voisi puhua persoonallisesta jumalasuhteesta?

– Parantumattoman taudin. Kun kaikki toivo on mennyttä, voin alkaa ehkä sinutella Jumalaa. Mitä vanhemmaksi ja sairaammaksi tulee, sitä enemmän tarvitsee Jumalaa.

Eikö Saarnaajan kirjassa sanota, että ”muista Luojaa nuoruudessasi”?

– Niin juuri – ”ennen kuin pahat päivät tulevat, ja joutuvat ne vuodet, jotka eivät sinua miellytä”, mutta vasta kuoleman lähestyminen laittaa tosipaikan eteen.

Kulttuurimme tykittämä hirvittävän väkivallan ja riettauden yhdistelmä vaatii vastavoimaa, kirjailija kokee.

Lääkettä kuolemankauhuun

Raija Oranen alkoi pelätä kuolemaa 30-vuotiaana, kun näki peilissä ensimmäisen rypyn, ”kuoleman merkin”.

– Tässä naureskelen asiaa, mutta paljon on Diapamia kulunut kuoleman ahdistukseen. Tragedia ja komedia, valo ja pimeys kulkevat koko ajan rinnakkain kirjoissanikin.

Diapam on rauhoittava lääke, jonka käytön hän katkaisi tammikuussa, ja pyrkii nyt eroon aineesta.

Jo lapsena alkaneeseen ahdistukseen ja myöhemmin masennukseen hän söi pitkään masennuslääkkeitä ja joi alkoholia, jonka jätti yli 20 vuotta sitten.

Yksi sukupolvi sotii, seuraava kestää sovussa ja rauhassa, mutta kolmas sukupolvi alkaa kaiken kauhean alusta.

– Olen ollut aina erityisherkkä. Lapsena pelkäsin pahoja unia ja ajatuksia. Jännitän hirvittävästi kaikenlaisia asioita. Jos minun pitää mennä seuraavana päivänä jonnekin, en nuku edellisyönä.

Nyt käytössä on vain unilääke ja beetasalpaaja, joka rauhoittaa sydämen tykytystä potentiaalisesti pelottavissa paniikkitilanteissa. Tänään sellainen tilanne oli bussiin astuminen matkalla Kirkkonummelta Helsinkiin.

– Olin niin hermostunut, miten selviän, kun en muistanut miten bussissa maksetaan. Jyrki lähetti kännykkääni matkalipun ja otin varalta mukaan myös käteistä.

”Sotaa se törkypuhe pyytää”

Maailman meno näyttää nyt ”niin törkeältä, että Jumala on pantu viralta ihmisten toimesta”.

– Yksi sukupolvi sotii, seuraava kestää sovussa ja rauhassa, mutta kolmas sukupolvi alkaa kaiken kauhean alusta.

Taiteilija aistii, että tämä vaarallinen ja ahdistava aika tuottaa meissä puolustautumisreaktiona aggression. Putinin ja Trumpin porukoiden hirveisiin puheisiin ei voi luottaa, vaan ne murentavat koko ihmiskunnan yhtenäisyyden ja henkisen vahvuuden.

Minulta lähtee joka ilta terveiset sille suurelle voimalle, että pane nyt jotain järkeä tähän puuhaan!

– Aisteillemme syötetään ja tykitetään koko ajan niin väkivaltaista ja rietasta ainesta joka tuutista, että oma nyrkki alkaa nousta puolustautumaan. Sotaa se pyytää.

Erityisen vastenmielisiä ovat venäläisten johtajien ”vuodatukset, uhkailut, valehtelut ja historian vääristelyt”.

– Nyt on sellainen meininki uhkailemisessa, että tappaminen alkaa tuntua taas luonnolliselta. Vuorisaarnan eetos olisi paikallaan. Meidän tulisi kamppailla tätä törkeää puhetta vastaan.

Oranen on peloissaan tulevasta.

– Minulta lähtee joka ilta terveiset sille suurelle voimalle, että pane nyt jotain järkeä tähän puuhaan!

Raija Oranen kokee itsensä syrjäytetyksi suomalaisella kirjallisuuskentällä, mutta ulkopuolisesta tilanne ei näytä näin pahalta. Hänen kirjojaan arvostavia lukijoita on paljon ja valtio myönsi kirjailijalle vuonna 2023 taiteilijaeläkkeen.

Perheessä on oltava ihmisiksi

Jos maailma kuohuukin, onnekseen Orasen yksityiselämä on seesteistä, lähtien vuonna 1972 solmitusta avioliitosta. Muuttoprosessi Tammisaaresta Kirkkonummelle on kesken ja viimeiset viisi viikkoa pariskunta on asunut nuoremman pojan perheen yläkerrassa. Miten tämä asumismuoto toimii, jos Oranen on sosiaalisesti niin toistaitoinen ja kulmikas kuin väittää?

– Minulla on loistavat miniät, ihailen kumpaakin. Ymmärrän pitää välit. Mutta saa siinä suu soukalla olla. En päästele suustani mitä vain. Perhe on paikka, jossa jokaisen täytyisi älytä olla ihmisiksi.

Hänelle on joka ilta suuri kiitollisuuden aihe, että lapsista tuli kunnollisia ja lapsenlapset ovat ihania ja hyvin käyttäytyviä.

– Mitään arvokkaampaa ei voi olla kuin hyvät perhesuhteet. Meillä ei ole Jyrkin kanssa paljon rahaa, mutta onpa hyvä perhe kuitenkin!

Kirjoitan niin paljon kuin ehdin, ihan maanisesti 24/7, koska herra Alzheimer ja kuolema ovat jo nurkan takana.

Juhannuspäivinä toiveissa on lämmintä auringonpaistetta. Pojan anopin mökillä on tarjolla saunomista ja kolme loistavaa ateriaa päivittäin.

– Me ymmärrämme olla siellä kaksi tai korkeintaan kolme yötä ja sitten lähdemme pois.

Heinäkuussa ilmestyy Raija Orasen romaani Ruhtinatar (Otava) ja ensi vuonna ulos tuleva teoskin on valmis. Siitä on muistona monta rasitusvammaa käsissä.

– Kirjoitan niin paljon kuin ehdin, ihan maanisesti 24/7, koska herra Alzheimer ja kuolema ovat jo nurkan takana.

Vielä kuitenkin matka jatkuu tarinoiden kirjoittamisen ja mystisen jumalasuhteen selvittämisen äärellä.