Levoton, aaltoinen

Kuva: Unsplash   Kun olin nuori, mieleni lainehti tai musteni tuon tuosta. Siteerasin rakkaalleni J. H. Erkon runoa: ”Min’ olen meri, minä, levoton, aaltoinen. Sin’ olet taivahani, valoisa, rauhainen.” Myöhemmin ajattelin, että tuollaiset määritelmät sitovat ja kaventavat. Ikään kuin määrittäisin roolikseni romahtamisen ja rakkaani tehtäväksi sen kestämisen. Sellaisessa urassa hidastuu romahtajan aikuistuminen kantamaan vastuuta tunteistaan. Yhtä lailla menettää kannattelija mahdollisuuden olla pieni ja pudota avuttomaksi. Vuosia meren aaltoihin samastumisen jälkeen opin tyyneysrukouksen. Se tuli minulle tärkeäksi…