Arjen pyhyyttä | Täydellinen loppu

Kirjoitan tätä tekstiä melkeinpä sana kerrallaan. Sitten deletoin lauseeni ja aloitan jälleen alusta. Äh ja pöh ja voih. Kuinka turhauttavaa kirjoittaminen joskus onkaan. Niin raskasta ja hankalaa ja hidasta; varsinkin silloin, kun deadline lähestyy, ja sielun pohja kumisee tyhjyyttään. Tai ehkä se johtuu valottomuudesta – sitä voi aina syyttää – joka vie viimeisetkin mehut mielestä, ja kaikki tuntuu vähän laimealta. Vielä ei kannata edes laskea päiviä kevääseen. Tyhjää sivua tuijotellessani mieleeni nousee äkkiä tutunkuuloinen lause. Se ei liity mitenkään talveen…