Kirjailija Kaisa Viitala: ”Liikuntavamma ei ole este vaan hidaste”

Seinäjokelaiset Kaisa ja Sami Viitala ovat saapuneet junalla Helsinkiin kirjankustantamo Otavan kutsusta parin päivän työmatkalle.

Mies auttaa hississä ja ovissa hienovaraisesti mutta määrätietoisesti pyörätuolin ja kyynärsauvojen kanssa kulkevaa vaimoaan.

– Luuni ovat kuin lasia, niistä puuttuu joustavuus. Jos kompastun ja kaadun vinoon, ne murtuvat, ja siitä on seurannut monia sairaalareissuja, Kaisa Viitala, 51, toteaa päästyään istumaan.

Lapualla päämajaansa pitävän Herättäjä-Yhdistyksen viestintäsuunnittelija on kirjoittanut romaaneja lapsille, nuorille ja aikuisille sekä tietokirjoja.

Yksinomaan kymmenosainen, 1990-luvulla supersuosittu Hullu luokka -sarja elätti hänet opiskeluaikana. Kirjailijakonkari saa silti taas ”onnitteluja esikoiskirjailijalle”.

– Tein aiemmat teokset tyttönimelläni Ikola. Tuoreen Nummien kutsu -sarjan kustantaja ei halunnut yhdistää minua enää Hulluun luokkaan.

Kirjailijan usko ei ole muuttunut suuresti vuosien saatossa. ”Yhtä lapsenuskoisesti taidan uskoa kuin ennenkin. Lapsena uskoni ytimessä oli Taivaan isä, mutta nyt aikuisena ymmärrän selkeämmin Jeesuksen ja hänen sovituskuolemansa merkityksen.”

Koululaisfarssi kevensi elämää

Kymmenkesäisenä Kaisa Viitala luki Anni Polvan Tiina-kirjan ja päätti tulla yhtä hyväksi kirjailijaksi. Hän voitti Keskon kirjoituskilpailun ja sai esikoisteoksensa julkaistua jo 13-vuotiaana.

Koko koulu- ja opiskeluaika olivat ”yhtä hullunmyllyä”: kiihkeää kirjoittamista, kirjailijavierailuja ja haastatteluja.

Siihen aikaan nuortenkirjoissa oli runsaasti raskasta ongelmakeskeisyyttä.

– Ajattelin, ettei lukija jaksa loputtomiin sellaista synkistelyä, sillä olin itse lukenut lapsena vanhat hauskat Tiina- ja Lotta-kirjat, viisikot, alcottit ja montgomeryt.

Hullu luokka -sarja olikin ”pelkkää koululaisfarssia”.

Vahvasta huumoripitoisuudesta huolimatta lukijat kiittivät saaneensa teoksista henkistä tukea.

– Oli liikuttavaa kuulla, miten moni koulukiusattu tai huonoista kotioloista kärsinyt nuori kertoi sukeltaneensa Hullun luokan maailmaan, joka auttoi unohtamaan hetkeksi omat ongelmat.

Harrastukset pelastivat ernun

Viisivuotiaana alkanut lukeminen ja seitsenvuotiaana käynnistynyt kirjoitusharrastus pelastivat lapualaisen maatilan tytön monet pitkät päivät ja illat.

– Lakeuksilla lähinkin naapuri oli kaukana, eikä kavereiden tapaaminen ollut aina helppoa, kun en pystynyt ajamaan polkupyörällä.

Kaisa Viitalalla on synnynnäinen luustosairaus, osteogenesis imperfecta, joka on Suomessa yhtä harvinainen kuin saimaannorppa.

Hän kykeni kävelemään vasta neljävuotiaana, jolloin reisiluiden sisään laitettiin leikkauksessa ensi kerran ydinnaulat. Leikkausten jälkeen kävely oli opeteltava joka kerta uudelleen.

Internetin ja sosiaalisen median vaaroista puhutaan paljon, mutta peltojen keskellä kasvaneelle liikuntarajoitteiselle lapselle se olisi tarjonnut yhteydenpidon mahdollisuuksia samanhenkisiin ihmisiin.

– Olin kummallinen ernu, erilainen nuori, joka rakasti historiaa, Skotlantia ja kirjoittamista. Minulla oli kyllä koulussa ystäviä, mutta he eivät aina ihan ymmärtäneet outoja kiinnostuksen kohteitani.

”Jokainen ihminen on ainutlaatuinen, rajoituksineen ja vahvuuksineen. Vammaisen elämä ei ole sen kummallisempaa”, Kaisa Viitala korostaa.

Intohimoa ja itseluottamusta

Intohimoisena lukijana Kaisa Viitala oppi vaistonvaraisesti romaanin rakenteen ja juonen jännitteen kehittämisen. Teinityttö tehtaili teoksia ”sen ikäisen valtavalla itseluottamuksella”.

– Minulla ei ollut vääränlaista herranpelkoa. Ajattelin, että jos ensimmäinen kustantaja ei tykkää kirjastani, lähetän sen seuraavalle.

Myyntiä ja itsevarmuutta riitti, kunnes Suomen historiaa pääaineena opiskellut Viitala valmistui filosofian maisteriksi Tampereen yliopistosta.

Sen jälkeen hän alkoi tehdä tilauksesta tietokirjoja, ensinnä Laihian seurakunnan 500-vuotishistorian. Lehdessä kerrottiin tekijän olevan ”Hullu luokka -kirjoistaan tunnettu kirjailija”.

– Valitettavasti ammatillinen itsetuntoni oli jäänyt teini-ikään. Ajattelin, että taustani takia ihmiset nauravat minulle tietokirjailijana, vaikka olin oikeasti koulutettu tutkimaan historiaa.

Kuvaava esimerkki kaunokirjoittamista rajoittavasta asenneongelmasta oli äidin kanssa käyty riita siitä, millä titteleillä tytärtä luonnehdittaisiin sukukirjassa.

Halusin olla tutkija, jolla on uskottavuutta!

Äiti halusi laittaa ”kirjailijan”, mutta tytär ei suostunut.

– Halusin olla tutkija, jolla on uskottavuutta! Seuraavat vuodet kirjoitin vain sitä, mikä on totta.

Pitäkää tunkkinne

Kun 2000-luvun alussa oli neulebuumi, Viitala teki neuleharrastajien maailmasta romaanin Oikein nurin. Se sai kustantajilta ”hylsyt”.

Kirjailija koki, ettei mikään kustantaja enää kaipaa hänen kirjojaan ja julkaisi tarinoitaan ilmaiseksi netissä.

– Pohjalainen ei ole onneksi pitkävihainen, ja minäkin ajattelin vain toistakymmentä vuotta, että pitäkää tunkkinne.

Muutoin hän oli tyytyväinen työhönsä ja elämäänsä.

Heti äidin kuoleman jälkeen talvella 2020 Viitalalle ennestään tuntemattomasta tanskalaiskustantamosta soitettiin ja pyydettiin lupaa saada julkaista koko Kaisa Ikolan tuotanto: hullut luokat, Betty-, Laura- ja Ylämaa-sarjat sekä neuleromaanit.

Sitten äiti kuoli.

– Ajattelen lapsenomaisesti, että äiti meni taivaaseen.

Äiti oli eläessään hyvin tarmokas nainen, ja kun hän päätti jotain, siihen ei ollut kenelläkään paljon sanomista.

– Pääkonttorissa hän porhalsi epäilemättä suoraan pääjohtajan puheille ja kysyi, että mitä näiden Kaisan kirjojen kanssa tehdään.

Heti äidin kuoleman jälkeen talvella 2020 Viitalalle ennestään tuntemattomasta tanskalaiskustantamosta soitettiin ja pyydettiin lupaa saada julkaista koko Kaisa Ikolan tuotanto: hullut luokat, Betty-, Laura- ja Ylämaa-sarjat sekä neuleromaanit.

Hän teki kustannussopimuksen 28 teoksesta. Kohta tuoreillekin teksteille oli tilausta.

”Kuka vain voi vammautua. Ihmisellä, joka kuvittelee olevansa parempi kuin tuo vammainen tuolla, ei ole nöyryyttä elämän edessä”, Kaisa Viitala sanoo.

”Raajarikko” sankaritar

Jo Viitalan ollessa 14-vuotias yksi kustantaja kehotti häntä kirjoittamaan lähempää omaa elämänpiiriään.

– Havahduin vasta äskettäin miettimään, miksi romaanihenkilöni ovat aina tervejalkaisia. Tarvittiin melkein 40 vuotta ennen kuin ymmärsin kirjoittaa siitä, minkä parhaiten tunnen.

1700-luvun Skotlantiin sijoittuvan historiallisen ja romanttisen Nummien kutsu -sarjan keskushenkilönä on kepin kanssa kulkeva sankaritar.

Tarvittiin melkein 40 vuotta ennen kuin ymmärsin kirjoittaa siitä, minkä parhaiten tunnen.

 

Nykyään ei ole sopivaa puhua rammoista tai raajarikoista, mutta historiallisissa romaaneissa näitä aikanaan viljeltyjä käsitteitä käytetään. ”Syntymästään raajarikon” Agnes Hunterin tarkkaa diagnoosia ei kerrota.

– Moni tervejalkainen ajattelee, että on olemassa tervejalkaiset ja toiseksi pyörätuolin kanssa liikkuvat, mutta meitä eri tavoin huonosti ja apuvälineiden kanssa liikkuvia siinä välissä on paljon.

Kirjailijaa jännitti kovasti, voidaanko viihderomaanissa hyväksyä vammainen päähenkilö. Huoli oli turha.

Yli 20 000 lukijaa on jo ostanut kirjan Klaanin vieraana (2024) ja tänä keväänä ilmestyneen Klaanin suojeluksessa.

Klaanin vieraana voitti viime keväänä Storytel Awards -äänikirjapalkinnon Romantiikka ja feelgood -kategoriassa.

Murretaan ennakkoluulot

Kaisa Viitala haluaa murtaa vammaisiin liittyviä stereotyyppisiä ajatusmalleja. Esimerkiksi sen, että edustuskelpoisen vammaisen pitäisi olla iloinen ja reipas.

– Kirjallisuudessa vammainen kuvataan usein hyvänä ja hurskaana – ja sitten hän kuolee. Minun kuvaamani Agnes on lihaa ja verta!

Ihmisellä on oltava oikeus tuntea juuri sitä, mitä hän tuntee, Viitala korostaa. Hän on antanut Agnesinkin ahdistua ja masentua.

– Jotkut lukijat ovat motkottaneet romaanisankarin kiukuttelusta. Joitakin kavereitani taas on shokeerannut, kun olen kertonut Facebook-tililläni, miten minua itseäni taas ottaa päähän.

Kaunokirjallisuudessa uskovaiset ovat usein pahoja tyyppejä.

Myös kristittyihin kohdistuvia ennakkoluuloja sopii ravistella.

– Suurin osa tuntemistani kristityistä on ihan täysijärkisiä, mutta kaunokirjallisuudessa uskovaiset ovat usein pahoja tyyppejä.

Viitala loi Nummien kutsu -sarjaan sympaattisen ja moniulotteisen katolisen papin, joka on ”sielultaan umpikörttiläinen”.

Körttiläinen kelpaa kyllä

Kaisa Viitalan vanhempien suvut ovat körttiläisiä. Perhe kävi kirkossa ja seuroissa. Kun Viitala haki Herättäjä-Yhdistyksen viestintäsuunnittelijan tointa, toiminnanjohtaja totesi tämän olevan ”kantakirjakörtti”.

– Minulle opetettiin herännäisyydessä se tärkeä ajatus, että kaikki ovat tasa-arvoisia ja Jumalan edessä samanarvoisia. Ylpistyä ei saa, eikä saa kuvitella olevansa parempi kuin muut.

Kodin körttiläisyyttä leimasi leikkimielisyys ja nauru, mikä heijastuu Viitalan hurtista huumorista. Perusasenne on rento ja vapautunut.

– Körttiläisten slogan on, että ”sinä riität, sinä kelpaat, sinä et ole yksin”. Jumala rakastaa meitä tällaisina.

Vaikka kristityt yrittävät kilvoitella kuinka paljon tahansa, kaikki ovat syntisiä. Toisista tulee ajateltua ja sanottua pahaa, vaikka tietäisi, ettei ole itse yhtään muita kummempi, Viitala pohtii.

– Suurimmat taistelut ovat siinä, etten yritä kiivetä itse taivaaseen ja rakentaa sinne tikapuita, vaan luotan, että minusta pidetään huolta.

Helvetillinen kipu kiukuttaa

Luiden virheasentojen, loukkaantumisten, murtumien ja nivelten kulumien takia Kaisa Viitala on kokenut vuosikymmenet rajuja kipuja.

Luut ovat liian pehmeitä ja jalkoihin tueksi upotetut naulat painavat niitä pahimmillaan viiltävästi.

– Kun reisiluu taittuu 90 asteen kulmaan, ensin pelkää, että taju menee, ja sitten toivoo sitä. Helvetillisimmät kivut jäävät onneksi usein leikkauspöydälle.

Minä olen monesti räyhännyt Jumalalle siitä, mitä hän on tällä kivulla tarkoittanut.

Viitala on varma, että Jumala kestää kipuihin liittyvän kiukuttelun.

– Ei isäkään lakkaa rakastamasta lastaan siksi, että tämä on pahalla päällä. Minä olen monesti räyhännyt Jumalalle siitä, mitä hän on tällä kivulla tarkoittanut – oliko se pakko antaa minulle?

En ole pimeässä yksin

Tuskien keskellä on ollut aina toivo, että vielä tästä noustaan.

– En ole ollut ikinä pimeässä yksin. Siinä pimeydessä on kyllä ollut hyvin synkkiä ajatuksia.

Vaikka välillä tuntuu, että koko elämä kaatuu, ei se ole kaatunut.

– Sitten tulee taas valtavan hyviä hetkiä. Runebergin mukaan Jumala nöyrryttää meitä kahdella tavalla: vastoinkäymisillä ja ylenpalttisella hyvyydellä.

Elämä on nyt valtaosin hyvää, vaikka parin vuoden takainen reisimurtuma vaikeuttaa kovasti kävelemistä.

Kirjasarjaan on tulossa vielä kaksi osaa. Loppu on kuin tositv:n viimeinen jakso.

– Kamerat sammuvat ja ovet laitetaan kiinni. Hahmot jäävät elämään elämäänsä, joka ei kuulu enää meille, sanoo Kaisa Viitala ja lähtee puolisonsa tukemana Pohjanmaan junaan.

Parasta elämässä

Kaisa Ikola ja Jalasjärveltä kotoisin oleva Sami Viitala tutustuivat vuonna 2005 internetin deitti-ilmoitusten kautta. Kaisa kertoi avoimesti luusairaudestaan ja siihen liittyvästä lyhytkasvuisuudesta. Ne eivät pelottaneet Samia.

– Hän vastasi, että jos tulee tilanne, jossa meidän pitää saada kasvot samalle tasolle, minä voin ottaa alleni jakkaran.

Kaksikko kirjoitteli useita kuukausia ennen tapaamista.

– Samin viesteissä kiinnitti huomiota sellainen ulkokohtainen asia kuin erittäin hyvä suomen kieli. Hän kirjoitti kivasti ja hauskasti. Puhuimme ensin aivan pöljiä. Viestit olivat psykedeelisiä.

Kumpikin tajusi toisen huumorin ja nautti siitä.

– Syynä ihastumiseeni oli Kaisan hyvä huumorintaju ja se, että keskustelu sujui alusta pitäen. Tykkäsimme tehdä kaikenlaisia asioita yhdessä ja viihdyimme toistemme seurassa, Sami kommentoi.

Vihkipappi pyysi kertomaan, mikä toisessa kiinnostaa.

– Minä sanoin, että yhdistäviä asioita oli aivan liikaa kerrottavaksi, Sami jatkaa.

Hänellä ei ole uskonnollista vakaumusta, vaikka kirkkoon kuuluukin.

– Ajattelin, että jos kristillisyys on toiselle tärkeää, voin lähteä mukaan kirkkoon.

He käyvät toisinaan yhdessä messussa. It-alalla työskennellyt mies on myös toiminut monena vuonna vapaaehtoisena herättäjäjuhlien mediakeskuksessa.

– Sami on valtavan avarakatseinen! Hän ei ahdistu mistään kristillisyyteen liittyvästä, koska uskonasiat ovat minulle merkittäviä.

Riideltyään pariskunta saattaa murjottaa muutaman tuntia. Sami myöntää, että varsinkin väsyneenä kommunikointia on yhä opeteltava. Useimmiten he tuntevat olevansa parhaat ystävät.

– Sami on ihana. No, nyt minä alan leperrellä… Sami on parasta, mitä minulle on elämässäni tapahtunut.