”Jos luonto pirstaloituu, niin siinä pirstaloituu myös ihmisen hyvinvointi”, sanoo ekoteologi Pauliina Kainulainen Olemisen ääniä -podcastissa

Ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen, dramaattisesti etenevä lajikato – 2020-luvulla elämää eletään keskellä laaja-alaista ympäristö- ja kestävyyskriisiä. Olemisen ääniä -podcastissa vieraillut suomalaisen ekoteologian uranuurtaja, itämerensuomalaista mystiikkaa ja kristillistä metsän teologiaa yhdistelevä Pauliina Kainulainen kokee kyse olevan maailmankatsomuksellisesta haasteesta.

– Vallitseva länsimainen maailmankatsomus on monta sataa vuotta nähnyt maailman valtavana koneena, joka tottelee matemaattisia lakeja. Ihminen on kuvitellut pystyvänsä näitä aika pitkälti myös hallitsemaan, Kainulainen pohtii.

Hän näkee ihmisen hyötyä korostavan kehityksen tuoneen mukanaan paljon etuja ja hyvää, mutta asettuneen samalla olemassaolon uhaksi.

– Nyt nähdään, että tämän kaltainen maailmankatsomus on myös täysin kestämätön. Jos luonto pirstaloituu, niin siinä pirstaloituu myös ihmisen hyvinvointi.

Auttaako ekoteologia?

Kainulainen luonnehtii ihmisen maailma- ja eläinsuhdetta ”sieluttomaksi”. Onko hengellisyydellä ja kristillisellä traditiolla tarjota ongelmaan ratkaisuja?

– Kristinuskolla on tietysti oma suuri vaikutuksensa siihen, minkälaiseksi länsimainen mielenmaisema on muodostunut. Tässä täytyy nähdä sekä pitkät varjot että suuret mahdollisuudet sille, mitä kristinusko luontosuhteelle ja -yhteydelle merkitsee, ekoteologi avaa.

– Eurooppalaisessa mielenmaisemassa kristinusko on ollut hirveän hampaaton estämään konemaisen maailmankatsomuksen ja hyötyajattelun hyökyä.

Pyhänä pidettyä suojaa aina koskemattomuus

Kainulainen kokee kristillisten yhteisöjen heränneen varsin hitaasti siihen, että luomakunnan varjelu ja vaaliminen asettuu kristinuskon ydintehtävien joukkoon. Hän kaipaa juurevampaa ja syvällisempää hengellistä suhdetta maahan sekä luonnon pyhyyden tajun palauttamista.

– Kristittykin voi sanoa, että luonto on pyhää. Tämä on ratkaisevan tärkeä maailmankatsomuksellinen löytö, joka tulisi tuoda takaisin. Jumala on intiimisti läsnä pienimmässäkin puun lehdessä, räkättirastaassa ja lehmässä. Jumala on metsässä ja eläimen katseessa sekä siinä pikku öttiäisessä, jonka nimeä emme tiedä, mutta joka uhkaa kuolla sukupuuttoon, Kainulainen avaa ekoteologisen jumalakäsityksensä tämänpuoleista merkitystä.

Pyhyyden tajun Kainulainen ajattelee tuovan rajoja keskusteluun ihmisen asemasta.

– Se, mitä ihminen todella pitää pyhänä, sitä suojaa tietty koskemattomuus. Ihmisen hyöty ei enää perustelekaan toimintaa.

Entä miksi toivo on ekoteologille vaikea sana? Koko podcast-keskustelun löydät maksutta kuunneltavaksi Spotifysta ja muilta kuuntelualustoilta sekä osoitteesta sana.fi/podcastit