KUVAT

Marika Ijäs

Jaa artikkeli

Ihmisten tarinat | 05.10.2026 | 15 / 2026

Ilmastoisoäiti Marjo Männistö-Jämsä: ”Luonnon puolustaminen pitää saada liturgiaan”

Rukoushiljaisuus opetti Marjo Männistö-Jämsälle pysähtymistä, mutta ei paikalleen jäämistä. Ilmastoisoäiti haluaa käyttää aikansa rakentamalla parempaa tulevaisuutta lapsilleen ja lastenlapsilleen.

Neljä litteää kiveä, vihreä, sininen, valkoinen ja ruskea, lepäävät tinalautasella. Niiden vieressä palaa tuohus.

Marjo Männistö-Jämsä, 73, hankki kivet varta vasten aamuisia hiljaisia hetkiään varten. Ne kuvaavat hänelle luonnon elementtejä.

Aamuisin Männistö-Jämsä sytyttää tuohuksen, katselee kiviä ja hiljentyy rukoukseen ennen kuin antaa muun maailman tulla luokseen.

Hiljentymisen merkitys alkoi avautua luokanopettajalle jo työvuosina Espoossa. Kaupunki tarjosi opettajille retriittejä latautumisen tueksi.

Hämeenlinnalainen Männistö-Jämsä osallistuu seurakuntansa messuihin, retriitteihin ja muuhun hiljaisuuden viljelyyn.

 

Hiljaisuuden kautta oma uskoni on muuttunut avautumiseksi.

 

Erityisen merkitykselliseksi hänelle on tullut arkiretriitti, jossa hiljentyminen ja Raamatun mietiskely liittyvät tavalliseen arkeen. Osallistujat harjoittavat säännöllistä hiljentymistä kotona ja kokoontuvat välillä jakamaan kokemuksiaan.

Asiasta innostuneena Männistö-Jämsä kävi myös seurakunnan papin järjestämän ohjaajakoulutuksen ja toimii itse arkiretriittien ohjaajana.

Koulutus auttoi huomaamaan, ettei hengellinen rutiini välttämättä synny ilman tietoista valintaa.

– Raamatun mietiskely ja rukoileminen tuppasivat unohtumaan, kun illalla puuhailin kaikkea. Silloin oivalsin, ettei minun tarvitse lukea Hesaria heti herättyäni. Aamuinen rukousmietiskely sopii päivärytmiini paljon paremmin, Männistö-Jämsä kertoo.

– Hiljaisuuden kautta oma uskoni on muuttunut avautumiseksi.

Männistö-Jämsä ei kuitenkaan ole erityisen paikallaan pysyvää lajia. Häntä kiinnostavat ihmiset, toiminta ja uudet asiat. Hän lähtee mielellään mukaan ja houkuttelee siihen usein puolisonsakin.

 

Marjo Männistö-Jämsä viihtyy kirjastossa. Uteliaisuus vie häntä edelleen kohti uusia ajatuksia, ihmisiä ja ilmiöitä.

 

Isoäiti täällä!

Seuraavana päivänä Männistö-Jämsä on lähdössä Helsinkiin ilmastoisovanhempien kokoontumiseen Eduskuntatalon portaille muistuttamaan luonnon ja ilmaston puolesta tehtävän työn kiireellisyydestä.

– Lähetän sieltä viestin lapsenlapsille, että isoäiti täällä. Haluan näyttää, että aikuisetkin toimivat. Se luo toivoa.

Männistö-Jämsällä ja hänen puolisollaan Pekka Jämsällä on neljä lasta ja viisitoista lastenlasta, joista nuorin on kaksivuotias, vanhin kohta kolmenkymmentä. Isoäitinä hän ajattelee paljon sitä, millaisen maailman aikuiset ovat jättämässä tuleville sukupolville.

– Olin aina kuvitellut, että olemme luontoihmisiä. Olen syntynyt Kalajoella jokiniittyjen maisemiin, olemme mökkeilleet ja retkeilleet, Männistö-Jämsä kertoo.

Käsitys joutui uuteen valoon nelisen vuotta sitten, kun hän luki Juha Kauppisen kirjan Heräämisiä, jossa kirjailija kuvaa Suomen luonnonsuojelun historiaa ja omaa kasvuaan luonnonsuojelijaksi.

 

Tajusin, että aikani on rajallinen.

 

Samalla Männistö-Jämsä oli seurannut läheltä lapsenlapsensa kautta nuorten sitoutumista ympäristökysymyksiin Elokapinassa.

Aluksi nuorten toiminta tuntui hänestä liialliselta. Mielenosoituksiin liittyi jotakin, mikä törmäsi hänen käsitykseensä siitä, kuinka yhteisiä asioita pitäisi hoitaa.

– Minua sitoi ajatus, että kaikki pitäisi tehdä hillitysti ja korrektisti. Toimin, kuten useimmat: jos jotakin ei haluta, siitä ei puhuta, ja odotetaan, että se häviää.

Kauppisen kirja ei päästänyt Marjoa helpolla. Kun viimeinen sivu oli luettu, hän meni miehensä luo.

– Sanoin, että onhan tämä nyt mahdotonta. Nuoret ovat sitoutuneita ja suunnilleen uhraavat elämänsä asialle. Mutta me emme tee mitään.

Samalta istumalta pariskunta liittyi Suomen luonnonsuojeluliittoon.

Kun Männistö-Jämsä täytti 70 vuotta, ajan rajallisuus tuli uudella tavalla näkyväksi. Hänen äitinsä sai vielä 75-vuotiaana sukset joululahjaksi, mutta 80-vuotiaana tällä oli jo Parkinsonin taudin oireita.

– Tajusin, että aikani on rajallinen.

 

”Olen alusta asti pitänyt esillä ajatusta, ettei luomakunnan asiaa pidä jättää erillisten tapahtumien varaan esimerkiksi perheiden metsäkirkkoihin ja iltahartauksiin. Minusta luonnon puolustaminen pitää saada liturgiaan”, Marjo Männistö-Jämsä sanoo.

 

Sanoman ytimessä

Luontohuoli on vienyt Männistö-Jämsää myös syvemmälle kirkon toimintaan. Hän kuuluu kotiseurakuntansa Hengellisyys ja tulevaisuus -toimikuntaan. Kun seurakunnan eri toimikuntiin haettiin vapaaehtoisia, hän koki, että juuri tässä toimikunnassa voisi tehdä jotakin mielekästä.

Männistö-Jämsä haluaa toimia ilmasto- ja luontokysymyksissä juuri kirkossa, sillä kirkko on ollut hänen toimintaympäristönsä koko elämän ajan. Hän toimii myös yhteyshenkilönä Hämeenlinnan ilmastoisovanhempien ja seurakunnan välillä.

– Olen alusta asti pitänyt esillä ajatusta, ettei luomakunnan asiaa pidä jättää erillisten tapahtumien varaan esimerkiksi perheiden metsäkirkkoihin ja iltahartauksiin. Minusta luonnon puolustaminen pitää saada liturgiaan.

 

Kun asia on siellä, ihmiset voivat tiedostaa, että se kuuluu meille koko ajan.

 

Männistö-Jämsä seurasi puolen vuoden ajan, kuinka luomakunta-asia näkyi Hämeenlinnan kirkon jumalanpalveluksissa. Noin puolessa niistä luonto mainittiin jollakin tavalla, usein lyhyesti esirukouksessa. Laajemmin aihetta käsiteltiin vain kerran.

– Messuissa pitää näkyä kaikki se, mikä kirkossa on tärkeää ja kuuluu sen ytimeen.

Kesän lopulla vietetty Luomakunnan messu, jonka toteutukseen Hengellisyys ja tulevaisuus -toimikunta vahvasti osallistui, antoi hänelle kokemuksen siitä, että jotakin olennaista oli onnistuttu saavuttamaan.

– Siinä sanoma oli ruohonjuuressa. Vain sieltä se voi kasvaa. Kun asia on siellä, ihmiset voivat tiedostaa, että se kuuluu meille koko ajan.

 

Marjo Männistö-Jämsä on ollut järjestämässä muun muassa Earth Hour -tapahtumaa ja luomakunnan messua. Monessa mukana oleva nainen käy myös viikottain kerhomummoilemassa seurakunnan kerhossa.

 

Historialliseen kaupunkiin

Marjo Männistö-Jämsä lähti Kalajoelta Ouluun opiskelemaan luokanopettajaksi ja tapasi siellä tulevan puolisonsa. Nuoripari asui Oulussa kymmenen vuotta. Perheeseen syntyi kolme lasta. Espooseen perhe muutti 1980-luvun alussa.

Lasten ollessa pieniä Marjo oli kotiäitinä ja työskenteli seurakunnan päiväkerho-ohjaajana. Neljännen lapsen synnyttyä Marjo palasi opettajan työhön. Hänen työuransa painottui alkuopetukseen ja myöhemmin esikouluun.

– Oli suuri lahja, että sain opettaa eskareita. Sain käyttää luovuuttani.

 

Koen yhteisöllisyyden laajana ja hengittävänä asiana.

 

Pariskunta asui Espoossa hissittömän kerrostalon neljännessä kerroksessa. Kun Männistö-Jämsä jäi eläkkeelle vuonna 2013, hän havahtui siihen, ettei asunto olisi hyvä paikka vanheta.

– Istuimme iltateellä, kun sain oivalluksen. Sanoin, että olisiko parempi lähteä ennemmin kuin myöhemmin. Tuumasimme, että haluamme asua kaupungissa ja keskustassa, jossa palvelut olisivat kävelymatkan päässä.

Karttaa lähdettiin kulkemaan ylöspäin, kunnes katse pysähtyi Hämeenlinnaan. Kaupunki ei ollut pariskunnalle ennestään tuttu. Sen historia ja juuret tuntuivat kuitenkin kiehtovilta.

Männistö-Jämsä ei tuntenut Hämeenlinnasta ketään. Vähitellen löytyivät omat reitit ja yhteisöt. Hän ei jäänyt odottamaan, että joku tulisi pyytämään mukaan.

– Olen vain ollut kiinnostunut monenlaisesta ja mennyt.

Hengittävä yhteisö

Männistö-Jämsä pohtii, miksi hän ei koe samalla tavalla yhteisöllisyyden puutetta kuin monet muut.

Ehkä syynä on pitkä kumppanuus ja ympärillä oleva suuri perhe, hän tuumii. Ehkä myös se, ettei yhteisöllisyys merkitse hänelle suljettua tai tiivistä joukkoa.

– Koen yhteisöllisyyden laajana ja hengittävänä asiana.

Kirkkoon hän voi mennä tarvitsematta kokemusta siitä, että juuri häntä odotetaan.

– Minulle riittää, että minulla on oikeus mennä, enkä odota muilta erityistä hyväksynnän osoitusta.

Yhdessä tekeminen on hänelle tärkeämpää kuin se, että hänen pitäisi määritellä itsensä jonkin tietyn ryhmän jäseneksi.

– Jotkut haluavat olla erityisesti samalla tavalla uskovien kanssa. On hyvä asia, jos uskon voi jakaa, mutta minulle riittää jonkinlainen samanhenkisyys ja sopu. Minua kiinnostavat erilaiset ihmiset, Männistö-Jämsä sanoo.

 

”Kun hiljennyn, voin huomata asioita, jotka aiemmin jäivät kiireen, tuttujen käsitysten tai oman mukavuudenhalun taakse.”

 

Työpari

Vuosi sitten Jämsät viettivät 50-vuotishääpäiväänsä. Marjo ei käytä sanaa parisuhde kuvaamaan yhteistä elämää.

– Olemme sellainen hyvä työpari. Kumpikin on hyvin käytännöllinen ihminen, ja meillä on yhteiset arvot ja päämäärät.

Vihkimisen jälkeen Marjo jäi miettimään papin vihkikaavassa lausumia sanoja.

– Sanoin puolisolleni, että ajattele, mitä pappi sanoi: kunnes kuolema erottaa! Hän vastasi, että siinä voi mennä aika kauan, joten tehdään se aika mahdollisimman mukavaksi. Sitten hän sanoi lähtevänsä keittämään teetä.

Siinä vastauksessa on hänen mukaansa jotakin olennaista ja todella tärkeää: millaisia vaiheita elämässä tuleekin vastaan, niiden läpi kuljetaan kärsivällisesti ja käytännöllisesti.

– Puolisoni nauttii siitä, kun innostun ja tartun toimeen. Hän ei ole niin sosiaalinen, mutta lähtee mielellään mukaan ja tukee minua. Kun minä taas käyn ylikierroksilla, hän auttaa hidastamaan.

Se joku, joka voi toimia

Perhe on suuri. On neljä lasta ja iso liuta lastenlapsia. Männistö-Jämsä toimii heidän kanssaan, kokoaa serkusryhmiä ja käyttää opettajana hankkimaansa osaamista yhteiseen tekemiseen.

Kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi, Marjo oli 45-vuotias.

– Oli hieman shokki tulla niin nuorena isovanhemmaksi. Emme osanneet ajatella kuuluvamme mummoihin ja pappoihin, joten otimme uudessa elämänvaiheessa käyttöön ”virkanimet” isoäiti ja isoisä.

Männistö-Jämsä tekee paljon lastensa ja lastenlastensa vuoksi. Erityisesti ympäristönsuojelu ja sen puolesta vaikuttaminen on työtä heidän tulevaisuutensa eteen.

– Mutta kyse on myös siitä, miten itse haluan käyttää elämäni jäljellä olevan ajan. Minä voin olla se joku, joka voi vaikuttaa.

 

Marjo Männistö-Jämsä on tehnyt elämäntyön 1–2-luokkien ja esikoulun opettajana. Nykyisin hän etsii kirjaston lastenosastolta luettavaa lapsenlapsilleen.

 

Kasvun paikka

Yksi perheen suurimmista ja ravistelevimmista kokemuksista alkoi yli kolmekymmentä vuotta sitten, kun pariskunnan esikoinen Juha kertoi 17-vuotiaana olevansa homoseksuaali.

Aika ja ihmisten asenteet olivat toisenlaiset kuin nykyään. Männistö-Jämsä kuvaa perheen eläneen asiassa täydellisessä tietämättömyydessä.

– Olimme tynnyrissä kasvatettuja. Jos lehdissä oli aiheesta jotakin, käänsin sivua ja ajattelin, ettei tämä koske tavallisia perheitä. Olin teflonoitu koko asialle.

Kun asia tuli omaan perheeseen, ensimmäinen tunne oli valtava pelko.

– Pelkäsin sitä, mitä Juha tulisi kohtaamaan.

 

Tämän asian kohtaaminen ja käsittely ovat muokanneet meitä ihmisinä paljon.

 

Pojalle prosessi oli ollut raskas jo ennen vanhemmille kertomista. Hän oli saanut voimakkaita itkukohtauksia. Suruun liittyi ajatus siitä, ettei hän voisi koskaan saada omaa perhettä.

Muutaman vuoden kuluttua Juha kuitenkin löysi puolison. He saivat lapsen, josta tuli Marjon ja Pekan ensimmäinen lapsenlapsi.

– Olen Juhalle kiitollinen siitä, että hän oli kärsivällinen ja antoi meille aikaa kasvaa. Hän olisi voinut loukkaantua ja panna välit poikki, Männistö-Jämsä sanoo.

Kokemus muutti Marjoa ja hänen puolisoaan syvästi.

– Tämän asian kohtaaminen ja käsittely ovat muokanneet meitä ihmisinä paljon.

Samalla vanhemmat joutuivat kohtaamaan, kuinka voimakkaasti homoseksuaalisuuteen saatettiin suhtautua kristillisissä yhteisöissä.

– Olimme olleet tietämättömiä siitäkin, että kristillisissä piireissä asiaan suhtauduttiin niin kiihkeästi ja että siitä tehtiin uskonkysymys.

 

Historiallinen kaupunki ja vanha kivitalo houkuttelivat Jämsät Hämeenlinnaan kaksitoista vuotta sitten.

 

Maailma ei kaventunut

Myöhemmin Männistö-Jämsä koki myös syyllisyyttä. Juha erosi kirkosta, mutta vanhemmat eivät lähteneet hänen rinnallaan näkyvään vastarintaan.

– Meistä ei ollut barrikadeille. Emme pystyneet tukemaan Juhaa sillä tavalla kuin nyt ajattelen, että olisi pitänyt. Hänen piti tukea meitä. Juha joutui tekemään kaiken työn itse.

Männistö-Jämsä pääsi kokemuksen vuoksi terapiaan. Hän muistaa, kuinka erään tapaamisen jälkeen käveli Helsingin katuja, kun mieleen tuli uudenlainen ajatus.

– Huomasin ajattelevani, että ”minähän olen homon äiti, miten hienoa”. Sen jälkeen en ole potenut identiteettikriisejä.

Opettajan työn päätyttyä kasvattajuus on jatkunut lastenlasten kanssa. Eläkkeelle jääminen toi muuton uuteen kaupunkiin. Luontoherätys johti ilmastotoimintaan. Hiljaisuuden harjoittaminen vei retriitinohjaajaksi. Perheen vaikeat kokemukset pakottivat tarkistamaan omia käsityksiä.

– Nyt on aika vaikuttaa, sanoo Marjo Männistö-Jämsä.

Aamulla hän sytyttää kotialttarilleen tuohuksen ja katselee neljää kiveä. Hiljaisuudessa ei tarvitse vielä tehdä mitään. Siinä voi vain olla Jumalan läsnäolossa ja antaa katseen avautua.

Kokeile kuukausi eurolla

Tutustu Sanan digitilaukseen 1 € / 1 kk. Se on helppoa ja turvallista, voit perua tilauksen milloin hyvänsä.

Jaa artikkeli

0:00 0:00