Kolumni | 02.02.2023 | 3/2023

Huovinen | Käthe

Syksyllä 1950 aloitin koulunkäynnin Saksalaisen koulun ensimmäisellä luokalla. Meidän perheemme asui Malminkadulla viereisessä talossa. Naapuruus lienee ollut yksi syy siihen, että vanhemmat panivat minut ensin Saksalaiseen lastentarhaan, Kindergarteniin, ja sieltä sitten kouluun, jota suomeksi olisi sanottu kansakouluksi. Saksaksi se oli alkeiskoulu, Elementarschule.

Olin koulua aloittaessani viiden ikäinen, lokakuussa täytin kuusi. Olisi ollut viisasta aloittaa vasta vuotta myöhemmin. Tuohon aikaan Saksalainen koulu oli aika preussilainen, minulle liian raskas. Kuri oli ankara. Miesopettajat saattoivat töniä oppilaita ja tarttua tukkaan kiinni.

Luokanvalvojani Käthe Siegfried oli erilainen. Hän oli tuskin 150 sentin mittainen lempeä nainen, tuohon aikaan vähän yli nelikymppinen. Oli syntynyt Tartossa, käynyt koulua Moskovassa ja Viipurissa. Sodan jälkeen hän puolusti Saksalaista koulua valvontakomissiota vastaan.

Yksi kohtaus Käthen kanssa on jäänyt pysyvästi mieleeni. Istuin koulun ruokalassa kylmenevän hernekeittolautasen äärellä. Soppa oli litkua, pinnalla enemmän rasvapalloja kuin herneitä. Ateriat olivat köyhiä. En saanut lientä suuhuni enkä kurkusta alas. Itketti.

Käthe-täti tuli viereeni, ei komentanut, vaan kiersi käsivartensa hartioitteni yli ja sanoi: ”Wir werden es schon schaffen. Kyllä me tästä selviämme.” En enää muista muuta kuin Käthen sanat, en sitä miten sopan lopulta kävi.

Rakkaudella pääsee pitemmälle kuin kurilla.

Kului viisikymmentä vuotta ja meillä oli luokkakokous. Käthe Siegfried, jota en ollut välillä nähnyt, oli mukana. Hän oli 97-vuotias, elegantti ja hurmaava. Minut, neljäkymmentä senttiä pitemmän, hän häkellytti kysymällä: ”Wie geht es Ihnen, Herr Bischof? Mitä Teille kuuluu, herra piispa?”

Sitten Käthe Siegfried täytti sata vuotta. Lintsasin Turun kirkolliskokouksesta ja ajoin Helsinkiin hänen juhliinsa. Saksalaisen kirkon seurakuntasalissa hän otti vieraita vastaan, kuohujuomalasi kädessä. Yritin olla ajan tasalla ja kysyin, asuuko hän Munkkiniemessä, tarkoitin seurakunnan vanhainkotia. Häpesin, kun Käthe sanoi: ”Ich lebe in Töölö, in einer Zweizimmerwohnung. In den letzen Monaten brauche ich aber eine Putzfrau. Asun kaksiossa, mutta viime kuukausina olen tarvinnut siivoojaa.”

Olin onnittelemaan tullessani etsinyt saksankielisen sanan, jolla häntä kiittäisin ja luonnehtisin. ”Liebevoll” tuntui osuvalta. Sanakirjat sanovat, että se on suomeksi hellä. Minusta se on paljon enemmän. Käthe Siegfried oli nainen, joka oli ”rakkautta täynnä”, liebevoll.

Kun olin kertonut tämän sanan opettajalleni, hän palasi 1950-luvulle ja muisti, että minun äitini oli tuohon aikaan kuollut ja minusta oli tullut orpo. Nyt hän tarttui minua, isoa miestä kädestä ja sanoi suomeksi: ”Pikku Eero, pikku Eero.” Tällä naisella oli tyylitajua. Rakkaudella pääsee pitemmälle kuin kurilla.

Kahden vuoden kuluttua tämä rakkautta täynnä oleva hurskas nainen kuoli. Mitähän hän mahtaa sanoa, kun taivaassa tapaamme?

Eero Huovinen | helsinkiläispoika, teologi, eläkepiispa ja vaari