KIRJOITTAJA

Kaisa Raittila Kaisa Raittila

KUVAT

istockphoto

Jaa artikkeli

Arjen pyhyyttä | Isä

Aurinkoisena kevättalven aamuna vuosikymmeniä sitten, kun lunta oli enää metsässä siellä täällä, isä ajoi pyörällä kirkkoon. Myöhässä niin kuin aina hän oli polkenut viimeisen mäen kiireellä, ehtinyt takapenkkiin ja kohta parahtanut ääneen. Ambulanssimiehet olivat elvyttäneet häntä aikansa kirkon takimmaisten penkkien välissä, turhaan. Isä kuoli. Ja perhemessu jatkoi kulkuaan niin kuin juna, kirkko jatkoi uskomistaan. Vain minä aloin epäillä.

Ensimmäisinä päivinä isän kuoltua minun tärkein kysymykseni oli: missä isä nyt on. Mihin kuolleet menevät? Lauloin raskaalla sydämellä Siionin lauluja suloisesta lepopaikasta ja ihanasta rauhan rannasta. Mutta minun oli vaikea uskoa.

 

Uskoinko taivaaseen, en tiedä, mutta huomasin uskovani kaikkeen siihen, mitä ikävöin: yhteyteen, sovintoon, rauhaan.

 

Minusta tuntui sietämättömältä, että ihmisen piti kuolla niin avuttomana ja yksin, tietämättä edes, minne menee. En osannut ajatella, että isä olisi taivaassa, kun kaikki kosmiset tähtitarhat kuiskailivat ympärillä ja tiesin, miten lautumat isän ruumiissa päivä päivältä pahenivat. Minua eivät helpottaneet selitykset Jumalasta, joka sulkee kuolleet muistiinsa ja herättää uuteen elämään.

Yksinäisistä tähtitarhoista en koskaan täysin toipunut. Ne kylmäsivät aina, kun ihmisen matka odottamatta päättyi. Mutta yksinäisten tähtitarhojen vastapainoksi minussa alkoivat aukeilla valkoiset ruusut kuin virressä, jota olin ääneni käheäksi veisannut, ja lounatuulet puhaltelivat Eedomista. Uskoinko taivaaseen, en tiedä, mutta huomasin uskovani kaikkeen siihen, mitä ikävöin: yhteyteen, sovintoon, rauhaan.

 

Sitten keksin, että voin rakentaa suhdetta häneen jälkikäteen. Puhuin hänelle tähtitarhojen yksinäisyydestä, ja isä sanoi: luota, älä pelkää.

 

Isääkin ikävöin. Hän oli ollut niin suuri auktoriteetti, että häntä oli pitänyt ankarasti vastustaa. Hänestä oli jäänyt mieleen ennen kaikkea suljettu ovi ja poislähtevän selkä. Vuosia surin menetettyä mahdollisuutta olla läheinen.

Sitten keksin, että voin rakentaa suhdetta häneen jälkikäteen. Puhuin hänelle tähtitarhojen yksinäisyydestä, ja isä sanoi: luota, älä pelkää. Puhuin hänelle aukeilevista ruusuista, ja isä nuuhkaisi. Kerroin kuulumisista nekin, joita ei tehnyt mieli kertoa. Tuskin isä olisi koskaan voinut arvata, miten läheiseksi voi kuoleman jälkeen tulla.

Tänään tiedän, että mahdollisuudet ovat. En menettänyt niitä. Tiedän, että Isä on. En menettänyt häntä. Rakkaani ovat. Voin rakastaa heitä vielä. Mitään, minkä kerran omistin, en ole menettänyt. Kaikki se on minulla tässä.

 

Kokeile kuukausi eurolla

Tutustu Sanan digitilaukseen 1 € / 1 kk. Se on helppoa ja turvallista, voit perua tilauksen milloin hyvänsä.

Jaa artikkeli