Ukrainalainen sotilaspappi Fyodor Raychynets: ”Jos joku nöyryyttää minua, pyrinkö minä vastavuoroisesti nöyryyttämään häntä?”

Eräs tapa painostaa uskonnollisia perheitä oli lasten julkinen nöyryytys koulussa. Uskonnollisten juhlien, kuten joulun ja pääsiäisen aikaan, Svaljavan peruskoulu järjesti oppilaille jonkin retken. Silloin oli valittava, lähteekö koulun retkelle vai meneekö perheen kanssa kirkkoon.

– Valitsin aina kirkon, Fyodor Raychynets kertoo.

Vuonna 1971 syntynyt Raychynets kasvoi läntisessä Ukrainassa sijaitsevassa Svaljavan pikkukaupungissa. Ukraina oli silloin osa Neuvostoliittoa, jota 1970-luvulla luotsasi supervallan sotilasmahdin pönkittäjänä tunnettu Leonid Brežnev. Sekä Raychynetsin isän että äidin puolen sukulaisissa oli pappeja, mikä ei kommunistisessa ja ateistisessa ympäristössä ollut meriitti.

Kun koulu jälleen maanantaiaamuna jatkui, rehtori sätti uskonnolliset menot valinneita oppilaita koko koulun edessä.

Raychynets unelmoi yliopistokoulutuksesta, ehkäpä taloustieteen parissa. Missään nimessä hän ei halunnut leimautua uskonnolliseksi ihmiseksi.

– Kuvittele, millaista on 8–9-vuotiaana seisoa koko koulun edessä, kun rehtori ihmettelee ääneen, miten voit olla noin alkukantainen ja tyhmä.

Muun muassa kouluaikojen kokemukset vakuuttivat Raychynetsin siitä, että uskonnosta oli parempi olla hiljaa. Hän alkoi myös inhoamaan loma-aikoja, erityisesti joulua ja pääsiäistä.

– En ollut kristinuskon fani. Perhettäni pidettiin toisinajattelijoina, enkä halunnut olla heidän kristillisen ja poliittisen vakaumuksensa panttivanki.

Raychynets unelmoi yliopistokoulutuksesta, ehkäpä taloustieteen parissa. Missään nimessä hän ei halunnut leimautua uskonnolliseksi ihmiseksi.

– En ikinä ajatellut ryhtyväni teologiksi, sanoo Fyodor Raychynets, osastonjohtaja Ukrainan evankelikaalisessa teologisessa seminaarissa Kiovassa.

Elämä yllättää

Nuorena miehenä Raychynets halusi päästä pois ahdistavasta ilmapiiristä, jonnekin, jossa olisi tilaa hengittää. Hänen enonsa suositteli hänelle Kroatian Osijekissa sijaitsevaa teologista seminaaria.

Vaikka paikka ei kuulostanut innostavalta, Raychynets tarttui enonsa ehdotukseen päästäkseen pois ja matkusti Osijekiin vuonna 1992. Kahden opiskeluvuoden jälkeen Raychynets sai kuitenkin teologiasta tarpeekseen. Hän oli yhä varmempi, että ura olisi jossain muualla. Hän osti ystäviensä kanssa vanhan auton, jonka aikoi Ukrainaan palattuaan myydä ja käyttää rahat uuden elämän aloittamiseen.

Ajaessaan autolla Unkarin läpi kohti Raychynetsin kotimaata ryhmä joutui vakavaan onnettomuuteen, jonka seurauksena Raychynets vangittiin. Istuessaan unkarilaisessa vankilassa Raychynets rukoili auton kyydissä olleen ja vakavasti loukkaantuneen naisen puolesta joka päivä kahden kuukauden ajan ja odotti uutisia, että tämän tila kohenisi. Uutiset olivat lopulta toisenlaisia, nainen menehtyi, ja Raychynetsin sisällään vaalima usko syöksyi kriisiin.

Pastorikollegani Butšasta soitti kello neljä aamuyöllä ja kertoi, että sota on alkanut.
– Fyodor Raychynets

Opiskelutoverit Kroatiasta tulivat tervehtimään häntä vankilaan.

– He vaativat, että tulisin takaisin ja jatkaisin teologian opintojani.

Opiskelutovereiden vierailu ja kannustus hetkellä, jolloin hän eniten tarvitsi tukea, oli kannatteleva kokemus. Raychynets ei halunnut tuottaa pettymystä ystävilleen, ja niin hän palasi opiskelemaan teologiseen seminaariin. Kaiken kokemansa jälkeen teologia avautui hänelle täysin uudella tavalla.

– Kutsun tapahtunutta toiseksi kääntymyksekseni. Siitä lähtien teologia on ollut intohimoni, Raychynets tiivistää.

Raychynets kertoo, ettei vapaaehtoisena sotilaspastorina toimiessaan ole kohdannut juoksuhaudoissa sotilaita, joiden sydän olisi täynnä vihaa.

Väkivallan hyökyaalto

Dramaattisen ja vaikean tapahtuman jälkeen teologian pariin palannut Raychynets toimii nyt osastonjohtajana Ukrainan evankelikaalisessa teologisessa seminaarissa Kiovassa. Hänen erityisalaansa on Matteuksen evankeliumi ja siihen sisältyvä Jeesuksen puheiden kokoelma, vuorisaarna.

Matteuksen evankeliumin luvussa viisi, jakeissa 38–39 Jeesus sanoo: ”Teille on opetettu: ’Silmä silmästä, hammas hampaasta.’ Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.”

Raychynets oli kotonaan Kiovassa, kun Venäjän joukot vyöryivät maiden välisen rajan yli aamuyöllä 24. helmikuuta 2022.

– Pastorikollegani Butšasta soitti kello neljä aamuyöllä ja kertoi, että sota on alkanut.

Vaikka Ukrainassa osattiin pelätä hyökkäystä, ja edellisenä päivänä presidentinkanslian edustaja oli kertonut kirkkojen johtajille, että sota alkaisi pian, helmikuun 24. toi yllätyksen.

– Emme osanneet odottaa hyökkäyksen mittakaavaa.

Yllättävää oli myös se, että Venäjä hyökkäsi Valko-Venäjän alueelta.

– Odotimme Venäjän hyökkäävän miehittämältään alueelta kohti Ukrainan eteläosia.

Venäjän hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä Raychynets kokosi joukon opiskelijoitaan ja lähti heidän kanssaan kaivamaan taisteluhautoja Kiovan ympäristöön.

Hyökkäyspäivän aamuna Raychynets kuuli ympäristöstä räjähdyksiä. Tilanne eli joka hetki.

Venäjän joukot etenivät nopeasti, mutta ukrainalaiset laittoivat sinnikkäästi hanttiin. Lopulta pohjoisesta tullut hyökkäys pysähtyi Kiovan esikaupunkeihin. Eräs pahiten kärsineistä oli juuri Butša, jossa venäläisten epäillään syyllistyneen sotarikoksiin.

Sodan alettua Raychynets lähetti lapsensa turvallisempaan paikkaan Länsi-Ukrainaan. Itse hän päätti pysyä Kiovassa niin kauan kuin hallintorakennusten katoilla liehuivat Ukrainan liput.

– Tiesin, että sodassa ei ole vain etulinjaa, on myös takalinja, jossa on paljon tehtävää, kertoo Kroatiassa Jugoslavian hajoamissotien aikaan ollut Raychynets.

Venäjän hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä Raychynets kokosi joukon opiskelijoitaan ja lähti heidän kanssaan kaivamaan taisteluhautoja Kiovan ympäristöön. Taisteluiden jatkuessa hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi monenlaisiin tukitoimiin ja muun muassa kuljetti tarvikkeita etulinjaan ja kaatuneiden ruumiita sieltä pois.

Raychynets myös toimi tukena rintamalle lähteneiden perheille.

– Ajattelin, että perheet olivat lähettäneet taisteluun jonkun, joka olisi muutoin ollut huolehtimassa heistä. Pidin velvollisuutenani huolehtia sotilaiden perheistä.

Erityistä huolenpitoa sota-aikaan tarvitsevat vanhukset ja orvot. Raychynets ystävineen järjesti Yhdysvalloista rahallista apua, joka ohjattiin läntisessä Ukrainassa sijaitseviin leipomoihin, jotka puolestaan toimittivat leipää Kiovaan, jossa kaupat eivät olleet auki. Samoin toimittiin esimerkiksi lääkkeiden kanssa.

Kiovassa perustettiin vapaaehtoisista alueellisia puolustusjoukkoja kaupungin turvaksi. Näiden joukkojen vapaaehtoisena pastorina Raychynets toimi. Hän jakoi ehtoollista ja rukoili niiden kanssa, jotka olivat lähdössä etulinjaan.

Ukrainalaisjoukot väijyttivät Kiovaa kohti matkalla olleen venäläisen panssarikolonnan 9. maaliskuuta 2022 Bovaryn alueella. Kuva: AOP.

32 päivän helvetti

Venäjän yritys vallata Kiova kesti 32 päivää, minkä jälkeen Raychynets pääsi käymään seurakuntansa luona Butšassa.

– Ihmisillä oli ollut 32 päivän helvetti.

Ukrainan mukaan Venäjän joukot tekivät Butšassa sotarikoksia. Uutistoimistot välittivät vapautetusta kaupungista järkyttäviä kuvia, joissa siviilejä oli ammuttu autoihinsa. Lisäksi Ukrainan paikallisviranomaisten mukaan sieltä löytyi avoin joukkohauta.

Ihmisiä autettiin evakuoitumaan Länsi-Ukrainaan ja aina Norjaan asti, mutta monet vanhemmat ihmiset eivät halunneet jättää kotejaan.

Kokiessaan menetyksen toisensa perään Raychynets pyysi Jumalalta, että ei ajautuisi kumpaankaan kahdesta äärimmäisyydestä.

– Jos meidän on kuoltava, kuolemme täällä, Raychynets kuvailee ikäihmisten tuntoja.

Sen sijaan monet perheet halusivat turvallisempaan paikkaan.

Raychynetsin mukaan sota muuttaa ihmisiä muun muassa sillä tavoin, että kaiken suunnittelemisesta tulee vaikeaa. Asiat, jotka aiemmin olivat itsestäänselvyyksiä, muuttuvat hankaliksi. Esimerkiksi paikasta toiseen pääseminen on vaivalloista ja epävarmaa.

Mutta ennen kaikkea sota vie unelmat. Sota-ajan unelma saattaa olla rauhallinen ja hiljainen yö, jotta saisi nukuttua.

– Jos meidän on kuoltava, kuolemme täällä, Raychynets kuvailee ikäihmisten tuntoja Ukrainassa.

”Anna voimaa”

Viime vuodet eivät ole olleet Fyodor Raychynetsille vaikeita ainoastaan hänen kotimaassaan riehuvan sodan vuoksi, vaan hän on kokenut raskaita menetyksiä myös yksityiselämässään. Kolmena peräkkäisenä vuotena hän menetti jonkun läheisimmistä ihmisistään: ensin vaimonsa covidille juuri ennen sotaa ja sodan aikana hänen poikansa kuoli veritulppaan. Lisäksi hänen äitinsä menehtyi.

Vaikka ajat ovat olleet raskaita, Raychynets on yrittänyt selviytyä eteenpäin ilman itsesääliä. Se on ollut ainoa vaihtoehto.

Kokiessaan menetyksen toisensa perään Raychynets pyysi Jumalalta, että ei ajautuisi kumpaankaan kahdesta äärimmäisyydestä.

– Ensinnäkin, että en uskonnollistaisi asioita liikaa ja sanoisi, että Jumala vain otti heidät luokseen, että se oli Hänen tahtonsa ja että se on minulle ihan ok.

Toisaalta hän ei myöskään halunnut jäädä kantamaan katkeruutta sisälleen.

– En halunnut huutaa, että olet julma Jumala, kaikkivaltias mutta ei rakastava.

Olin Neuvostoliiton erikoisjoukoissa, joten osaan ampua, mutta se ei sovi yhteen vakaumukseni kanssa.
– Fyodor Raychynets

Raychynets sanoo, ettei ole ollut Jumalalle vihainen, vaikka on joutunut kokemaan asioita, joita ei toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleen.

– Mutta sanoisin, että meillä oli ikävä keskustelu, hän jatkaa:

– Kerroin Hänelle, mitä ajattelen Hänestä.

Lapsen menetyksen edessä Raychynets koki ennen kaikkea avuttomuutta.

– Tieto siitä, että en voi muuttaa tilannetta oli hyvin tuskallinen. Asia on vain hyväksyttävä siitä hetkestä eteenpäin.

Lopulta hän pyysi Jumalalta ennen kaikkea yhtä asiaa.

– Pyysin häneltä voimaa kestää vastoinkäymiset ja että kestäisin ne arvokkaasti, millä tarkoitin syyllisyyden tunteen kanssa selviytymistä. Sen ajatuksen kanssa selviytymistä, olisinko voinut tehdä jotakin tosin.

Raychynetsilla on myös näkemys hautajaisista.

– Tietenkin toivon, että vaimoni olisi saanut elää kauemmin. Vitsailimme myös siitä, että hän joutuisi hautaamaan minut. Mutta kun vaimoni kuoli, sanoin, että meidän ei pidä surra hänen kuolemaansa vaan juhlia elämää, jonka hän oli saanut elää.

Fyodor Raychynets oli Turussa teologista tutkimusta tekevän Polin-instituutin vieraana.

Toinen poski

Mitä Fyodor Raychynets ajattelee toisen posken kääntämisestä kaikkien menetystensä jälkeen ja Venäjän Ukrainaa vastaan aloittaman sodan aikana? Mitä hän ajattelee kostosta ja toisen elämän ottamisesta?

– Olin Neuvostoliiton erikoisjoukoissa, joten osaan ampua, mutta se ei sovi yhteen vakaumukseni kanssa.

Hän on pohtinut väkivallan oikeutusta paljonkin.

– On eri asia auttaa etulinjoilla olevia takalinjoista käsin. Mutta entä jos minut kutsuttaisiin etulinjaan? Raychynets kysyy itseltään.

Monien tutkimusten mukaan sotilaat ampuivat toisessa maailmansodassa usein tarkoituksella ohi. Suurin osa sodan uhreista syntyi tykistötulessa tilanteissa, joissa ampujat eivät nähneet uhrejaan. Viimeaikaisissa sodissa tilanne on muuttunut ensinnäkin sen vuoksi, että sotilaisiin kohdistettu psykologinen vaikutustyö on tuottanut tuloksia.

Toisen posken kääntämisessä on kyse siitä, että jos joku nöyryyttää minua, pyrinkö minä vastavuoroisesti nöyryyttämään häntä.
– Fyodor Raychynets

Kun vastustajalta viedään inhimillisyys ja hänet demonisoidaan, tappaminen on helpompaa. Toisaalta moderni sota, jota Ukrainassakin käydään, on luonteeltaan entistä enemmän kaukosotaa, jota käydään droonein ja tykein eikä kiväärillä tulittaen.

Sodassa voi kuitenkin joutua tilanteeseen, jossa on ammuttava ihmistä kohti.

– En tiedä, miten siinä tilanteessa toimisin, Raychynets sanoo rehellisesti.

Sen sijaan toisen posken kääntämisestä Raychynetsilla on näkemys.

– Toisen posken kääntämisessä on kyse siitä, että jos joku nöyryyttää minua, pyrinkö minä vastavuoroisesti nöyryyttämään häntä.

Sota ei ole muuttanut Raychynetsin tulkintaa Matteuksen evankeliumissa olevista Jeesuksen sanoista. Hänen mukaansa toisen posken kääntämisessä on kyse arvokkuudesta.

– Miten puolustamme omaa arvokkuuttamme säilyttäen myös toisen arvokkuuden?

Ennen kaikkea kyse on rakkaudesta.

– Todellista oikeutta ei voi olla ilman rakkautta, Raychynets kiteyttää.

Yllättävä puhelu

Kun Raychynetsin alakouluajoista ja rehtorin ilkeistä sanoista oli kulunut 30 vuotta, hän sai yllättävän puhelun.

– Kun juhlin 40-vuotissyntymäpäivääni ystävieni kanssa, lapsuusaikojen rehtori soitti minulle ja lauloi puhelimessa onnittelulaulun.

Vuosikymmeniä sitten Raychynetsia koulun edessä nöyryyttänyt rehtori on nykyään baptistikirkon jäsen ja kääntyy Raychynetsin puoleen halutessaan teologista ohjausta.

– Useimmiten voimme nähdä Jumalan johdatuksen vasta jälkikäteen, Raychynets sanoo.