Suositun Lotta ja pappa -duon Lotta Saahko kertoo lapsuudestaan ulkomailla: ”Muutto merkitsi oman identiteettini täydellistä menettämistä”

Voiko hulppeampaa ja etuoikeutetumpaa elämää olla kuin matkalaukkulapsilla, jotka saavat nähdä maailmaa pienestä pitäen? Fantastisia kokemuksia, jännittäviä seikkailuja, kielitaidon karttumista. Kaikki ovet aukeavat maailmankansalaisille…

Ulkomailla asuneiden suomalaislasten kokemuksiin suhtaudutaan usein tähän tapaan ihaillen ja jopa kadehtien, toteaa kirjailija ja videobloggaaja Lotta-Sofia Saahko.

Kolmikymppinen kosmopoliitti on energinen ja elämäniloinen nainen, joka on ehtinyt kokea maailmalla vaikka mitä hienoa. Hän kertoo omakohtaisissa kirjoissaan Kahden kulttuurin välissä (Tammi 2022) ja Matkalaukkulapsuus (2023) myös siitä, että maasta lähtöihin ja kotiinpaluihin liittyy suuria vaikeuksia.

 

Suomi ei ole tuntunut kotiinpaluun jälkeen kodilta, mutta muuallekin on ollut vaikea juurtua.

 

– Saan usein kuulla, että olisit kiitollinen, kun vanhempasi ovat mahdollistaneet sinulle niin paljon, mutta sinä vain valitat. Haluan kuitenkin puhua avoimesti myös varjopuolista.

Monen matkalaukkulapsen elämä on täynnä ristiriitoja. Kulttuurien välillä varttuneiden ihmisten identiteettikysymykset ovat isoja, ja niistä ongelmista on Saahkokin kärsinyt.

– Suomi ei ole tuntunut kotiinpaluun jälkeen kodilta, mutta muuallekin on ollut vaikea juurtua.

Saksan idylli särkyi

Lotta-Sofia – tai tuttavallisemmin Lotta – Saahko vietti lapsuutensa 14-vuotiaaksi asti pääosin Saksassa, jossa hän viihtyi erinomaisesti. Vanhemmat tarjosivat turvaa ja läheisyyttä. Luovia harrastuksia riitti. Ystävien kanssa kirjoitettiin, näyteltiin ja kuvattiin lyhytelokuvia.

– Se oli elämäni parasta aikaa. Tiesin, kuka olen, ja sain olla se, joka halusin olla.

Idylli särkyi, kun perhe päätti muuttaa Kiinaan. Jo pelkkä ajatus muutosta oli niin vastenmielinen, että teinityttö marssi paikalliseen saksalaiseen lastenkotiin ja kysyi, voisiko asua siellä.

Ankara protestointi kotona ei estänyt lähtöä Kiinaan, jossa vietetyistä vuosista tuli hyvin vaikeita.

– Muutto merkitsi oman identiteettini täydellistä menettämistä.

Rakkaat lapsuudenystävät jäivät taakse. Uuden koulun lähettyvillä ei ollut mahdollisuutta harrastaa tanssia, laulua ja teatteria. Lukutoukkia kiusattiin koulussa, joten Lotta piilotti kirjansa.

Värikkäitä röyhelömekkoja rakastava tyttö piiloutui mustiin ja harmaisiin vaatteisiin näyttääkseen samalta kuin muut.

– Luokkatoverit eivät olleet yhtään samanhenkisiä kuin minä. En saanut mistään otetta.

 

Arvet sivullisen sielussa

Matkalaukkulapsen muuttaessa monet ihmissuhteet jäävät kesken. Kiinassa Lotta Saahko koetti kovasti pitää kiinni Saksan kavereista, lähetti kirjeitä ja lahjoja.

– Pahinta on, että lähtiessä kaikki kaverit puhuvat siitä, miten pysytään yhteydessä, viestitellään ja nähdään, mutta pian ne unohtavat sinut. Se jäi aikamoiseksi arveksi sieluuni.

Sosiaalisen elämän aloittaminen alusta yhä uusissa ympäristöissä on haastavaa. Siinä sopeutumisprosessissa Lotasta kasvoi hyvin persoonallinen oman tien kulkija, joka ei kuitenkaan halua poiketa porukasta.

– Itsensä tunteminen ulkopuoliseksi ja erilaiseksi aiheuttaa ahdistusta. Jännitän edelleen tapahtumia, joissa muut tuntevat toisensa ennestään.

Uusiin ihmisiin tutustumiseen liittyy erityinen pelko: menetän kaikki ystävät kuitenkin muuttojen myötä, ja se tekee kipeää.

– Lapsena oli aina niin, että joko minä muutin pois, tai ystäväni. Lopulta en halunnut ystävystyä kenenkään kanssa, koska hyvästejä oli ollut niin paljon, etten jaksanut niitä enää.

Lotan on ollut vaikea sitoutua ihmisiin, mutta nykyään hän opettelee taas ystävystymistä ja ystävyyssuhteiden ylläpitämistä.

Itsenäistymisen tuska

Perhe on matkalaukkulapselle lähes ainoa pysyvä asia, josta pitää kiinni. Siksi omilleen muuttaminen ja itsenäistyminen tuntuivat tuskalliselta. Lotta Saahko ymmärtää nyt pelänneensä ja vastustaneensa aikuistumista niin paljon siksi, ettei halunnut päästää irti perheestään.

Valmistuttuaan ylioppilaaksi sekä Shanghaista 2011 että Valkeakosken aikuislukiosta 2012 hän takertui yhä perheenjäseniinsä. Hän oli täysin hukassa, vailla visiota tulevaisuudesta.

– Jäin lukion jälkeen roikkumaan vanhempieni nurkkiin. He ihmettelivät, miksen halua elää jo omaa elämää, ja halusivat potkia minut pihalle, jotta itsenäistyisin.

Kun vanhemmat ja pikkusisko muuttivat Puolaan, 19-vuotiasta Lottaa ei otettu mukaan.

 

Se oli kauheaa, ehdottomasti elämäni pahinta aikaa.

 

Äiti patisti lamaantunutta tytärtä hankkimaan opiskelupaikan Vaasan yliopistosta. Siellä Lotta ei tutustunut lainkaan opiskelukavereihinsa, vaan vältteli heitä. Hän suoritti viestinnän opinnot pääosin lukemalla tentteihin kotonaan. Kanditutkinto valmistui vain puolessatoista vuodessa, koska hän halusi mahdollisimman pian pois yliopistosta.

– Se oli kauheaa, ehdottomasti elämäni pahinta aikaa. En tiennyt, kuka olen ja mitä haluan. En uskaltanut ottaa kontaktia muihin ihmisiin. Olin oikeasti pohjalla.

Saksan kavereihinkaan hän ei saanut kunnon yhteyttä. Hän ei ollut enää osa vanhaa jengiä. Kaverit olivat siirtyneet eteenpäin elämässä, he opiskelivat ja seurustelivat.

– He toteuttivat itseään huolettomasti niin kuin opiskelijat yliopistollakin. Vain minä itkin yksikseni. Olin masentunut ja surullinen.

 

 

Takaisin tarinoiden maailmaan

Valmistuttuaan viestinnän maisterilinjalta Lotta sai Helsingistä hyvän työpaikan Saksalais-Suomalaisen Kauppakamarin viestintäjohtajana. Hän halusi suoriutua työstään mahdollisimman hyvin – ja sai perfektionistina pian burn out -diagnoosin.

Kaupallinen ala ei tuntunut omalta. Tämän Lotta tajusi viimeistään terapeuttinsa kysyessä, mitä tapahtuisi, jos tekisit joskus sitä, mitä itse haluat, etkä sitä mitä vanhempasi haluavat. Se oli käänteentekevä ajatus.

Vanhemmat päättävät usein matkalaukkulapsen puolesta asuinmaasta, koulutuksesta ja harrastuksista, ja hänkin oli tottunut siihen.

– Oli hämmentävää ymmärtää yhtäkkiä 26-vuotiaana, että voin tehdä itsekin isoja päätöksiä!

 

Minulle on sanottu, että olen tosi epäsuomalainen, iloinen ja puhelias. Oli helpottavaa tajuta, etten olekaan niin epäsuomalainen, vaan karjalaisuus selitti tämän luonteenpiirteeni.

 

Oivalluksen jälkeen hän vaihtoi viestintätyöt opiskeluun lontoolaisessa teatterikoulussa, jonne tuli valituksi yli 3 000 hakijan joukosta.

– Löysin takaisin tarinoiden, tanssin, teatterin ja kirjojen maailmaan ja pääsin sillä tavalla ulos ahdistuksestani. Elin omia unelmiani todeksi.

Kirjailijan ammatti löytyi ja kirkastui koronan seurauksena, kun teatteriopinnot keskeytyivät ja Lotta meni Valkeakoskelle pappansa Jorma Saahkon luo asumaan eristysajaksi.

Kaksikko tuli loistavasti toimeen. Rennon ja luovan isänisänsä seurassa Lotta saattoi olla vapautuneesti oma itsensä: tarinankertoja, laulaja, näyttelijä ja esiintyjä.

He tekivät Youtube-videoita pääosin yhteisistä lauluesityksistään, ja pappa kertoi evakkotaustastaan. Videoista tuli tavattoman suosittuja. Samaan aikaan syntyi esikoiskirja Papan kanssa kahvilla (Tammi 2020), joka oli myyntimenestys, samoin kuin Kahvia ja karjalanpiirakoita (2021).

Karjalan evakoiden perintö

Papan kanssa Lotta löysi karjalaiset juurensa.

– Minulle on sanottu, että olen tosi epäsuomalainen, iloinen ja puhelias. Oli helpottavaa tajuta, etten olekaan niin epäsuomalainen, vaan karjalaisuus selitti tämän luonteenpiirteeni.

Evakoiden perinnöksi paljastui myös Saahkon suvun tunnuspiirteitä, kuten yliahkeruus, ylisuorittaminen ja työnarkomania.

 

Olen oppinut, että aikuisenakin saan olla lapsenmielinen.

 

– Sama suorittamisen malli siirtyi papan perheeltä isälleni ja minulle. Vaikeuksista ei puhuttu, vaan ne painettiin pinnan alle. ”Ilo pintaa, vaik syvän märkänis!” Tämä asenne ei ollut vain positiivinen.

Evakkojen piti ansaita hurjalla työllä paikkansa ja arvonsa uusilla asuinseuduillaan. Silti naapurit saattoivat haukkua tulokkaita, jotka saivat halvalla palan maata alkuasukkailta.

Karjalaisten vahvuus on se, että he koettavat löytää ikävistäkin asioista aina jotain positiivista.

– Jos vettä satoi kuin saavista, pappa iloitsi, että onpa mukava, kun pensaat tulevat kastelluiksi.

 

Harharetkiltä unelmauralle

Harharetkiensä jälkeen Lotta on hyväntuulinen ja toiveikas tulevaisuuden suhteen löydettyään oman kutsumuksensa luovasta työstä. Kirjoittaminen ja tarinat siivittävät elämässä eteenpäin ja auttavat toisaalta palaamaan tärkeisiin muistoihin.

– Olen oppinut, että aikuisenakin saan olla lapsenmielinen.

Hän voi uppoutua Harry Potter -kirjojen tai Narnia-sarjan satumaiseen maailmaan, joka muodosti jo lapsena tärkeän turvarakenteen. Kirjan kansien sisältä löytyy aina kavereita.

 

Kymmenissä osoitteissa asuneella kolmekymppisellä naisella ei ole ollut aikuisiällä koskaan omaa kotia.

 

– Silloinkin kun minua koulukiusattiin Kiinassa, sain salaa viettää lukiessa aikaa turvallisten tyyppien kanssa. Tai ei lukeminen ollut aina turvallista – huusin ja itkin, kun Dumbledore kuoli!

Jos aikuisuuden kahdeksan ensimmäistä vuotta tuntuivatkin menneen hukkaan kuin sumussa, nyt kirjailija on unelmaurallaan.

– Saan tehdä päivittäin työtä, josta nautin. Monet asiat ovat superhyvin ja olen onnellinen.

Oma koti olisi seikkailu

Lotan vanhemmille matkustaminen oli suuri seikkailu. Koko ikänsä matkustaneelle tyttärelle taas paikalleen asettuminen tuntuisi seikkailulta.

Kymmenissä osoitteissa asuneella kolmekymppisellä naisella ei ole ollut aikuisiällä koskaan omaa kotia. Tällä hetkellä hän seilaa pääosin Lontoon, Helsingin ja Valkeakosken välillä.

– Väliaikaisesti olen kerännyt tavarani papan luo. Asun yleensä puoli vuotta Suomessa ja puoli vuotta Lontoossa, jonne en saa tällä hetkellä pysyvää oleskelulupaa.

Matkalaukkulapsia yhdistää yksi asia: vaikka he olisivat jollakin tavalla löytäneet oman paikkansa maailmasta, he kokevat itsensä usein erilaisiksi ja ulkopuolisiksi, Lotta Saahko summaa.

Hän haaveilee, että kaikki, jotka joutuivat kasvamaan ilman kokemusta pysyvästä kodista, löytäisivät sellaisen.

– Uskon, että oman paikan löytäminen maailmasta on meidän kaikkien tarinoidemme onnellinen loppu.

 

MAAT VAIHTUVAT, USKO PYSYY

Perheenjäsenten ja luotettavien kirjaystävien lisäksi Lotta Saahkolla on ollut elämässään kolmaskin vakautta tuova tekijä.

– Myös uskonto luo turvallisuuden tunnetta – se siirtyy samanlaisena maasta ja paikasta toiseen, Lotta kokee.

Hän kirjoittaa teoksissaan myönteiseen sävyyn kristillisistä tavoista ja juhlista. Lapsuuden Saksan katolilaisilla seuduilla oli vahva ja laadukas uskonnonopetus ja ”ihania kirkollisia perinteitä”. Päiväkodissa lapsukaiset lauloivat lähinnä hengellisiä lauluja, ja koulussakin joka torstai käytiin kirkossa.

Opettaja luki koululaisille Vanhan testamentin tarinoita. He piirsivät vesiväreillä palavan pensaan ja Nooan arkin kaltaisia raamatullisia teemoja, joista tehtiin myös näytelmiä.

– Rakastin niitä kertomuksia! Kun luin Narnia-sarjan uudelleen, ostin ison perheraamatun vertaillakseni noita kiehtovia tarinoita.

Lotta Saahko näyttää tietokoneeltaan videoita vanhoista näytelmistä ja lauluesityksistä, joissa oli usein pääosassa.

Kun noin 9-vuotias etana lähtee vaeltamaan Betlehemistä saksalaiskirkon joulunäytelmässä, laulu ja eläytyminen ovat huippuluokkaa. Hollantilaisessa joulukirkossa taas 12-vuotias enkeli laulaa koskettavasti saksaksi ja suomeksi.

– Näistä videoista, jotka herättävät muistoja ja mielikuvia, käy ilmi uskon merkitys. Saksassa kirkko ja kristillisyys olivat aina luontevalla tavalla läsnä.

Kotona vanhemmat lukivat kahdelle tyttärelle ja pojalle iltarukouksen ja Lasten Raamattua. Ne olivat ”tärkeä osa perusturvaa ja onnellista perhetunnelmaa”.

– Tuntui tosi pahalta, kun vanhemmat päättivät minun olevan 15-vuotiaana liian iso yhteiseen iltarukoukseen! En olisi vielä halunnut lopettaa sitä perinnettä.

Saahkon lapset kävivät Suomessa rippileirin. Pääsiäis- ja joulukirkon ja Kauneimpien joululaulujen kaltaiset tilaisuudetkin tulivat tutuksi.

Kristillisiin perinteisiin liittyvät positiiviset lapsuusmuistot tuottavat tänäkin päivänä Lotalle hyvän mielen. Traditiot edustavat pysyvyyttä.

– Kun ihminen muuttaa usein, tällaiset tavat ovat erittäin merkittäviä. Meidän perheessä se tärkein juttu oli iltarukous. Kotoa lähtöni jälkeenkin se on pysynyt elämässä mukana.