Seen & Unseen -essee | Työ, vapaus ja elämän tarkoituksellisuus

Täytin kolmekymmentä muutama kuukausi sitten. Siinä missä jotkut torjuvat väistämätöntä eksistentiaalista kriisiä ostamalla auton tai aloittamalla uuden harrastuksen, minä aloitin pappisopinnot.

Ihmisenä, jolle itsenäisyys on tärkeää, tie kohti elinikäistä kutsumusta vanhassa instituutiossa ei aluksi tuntunut erityisen houkuttelevalta.

Ilokseni kuitenkin huomasin, että papin työssä on luvassa myös ”sapattiloma” (Britanniassa pastori voi kirkkokunnasta riippuen saada noin kolmen kuukauden opintovapaan noin seitsemän vuoden välein, toim. huom.), tosin vasta aika monen vuoden kuluttua.

Olen huomannut, etten ole ainoa, joka kaipaa vähän tilaa tehdä omia asioitaan. Viime vuonna ”minieläkkeet” nousivat uudelleen julkiseen keskusteluun. Termin teki tunnetuksi Timothy Ferriss vuonna 2007 kirjassaan 4 tunnin työviikko. Sillä tarkoitetaan kasvavaa ilmiötä, jossa ihmiset pitävät pidempiä taukoja kesken työuran sen sijaan, että odottaisivat lepoa, matkustamista tai elämän hienouksista nauttimista eläkeikään asti. Nykyään aihetta tutkitaan akateemisesti ja käsitellään mediassa laajasti.

En ole ainoa, joka kaipaa vähän tilaa tehdä omia asioitaan.

Viime aikoina esimerkiksi The New York Times, Forbes ja The Guardian ovat kirjoittaneet siitä, miten minieläköityminen kertoo laajemmasta muutoksesta suhtautumisessa työhön ja varallisuuteen. Tunnistan saman keskusteluissa ystävieni kanssa: moni käyttäisi rahansa mieluummin matkustamiseen kuin säästäisi asuntoa varten.

Viime vuoden lopulla HSBC julkaisi raportin, jonka mukaan Z-sukupolvi ja milleniaalit ovat minieläköitymisen etujoukkoa. Raportin mukaan perinteinen työstä eläkkeelle -malli on muuttumassa muotoon työ–eläke–työ: 63 prosenttia Z-sukupolvesta ja 57 prosenttia milleniaaleista sanoi haluavansa tällaisen muutoksen.

Kyse on jostakin syvemmästä kuin ohimenevästä elämäntapatrendistä.

Nykyelämän puristuksessa

Onko sattumaa, että vuosi 2007 toi meille sekä iPhonen että minieläköitymisen? En usko.

Nykyelämän puristus käy yhä selvemmäksi. Sitä ruokkivat jatkuvat yhteydenpidon mahdollisuudet, sosiaalisen median pienet dopamiinipalkinnot ja se, että työ voi seurata meitä kaikkialle. Uupumus lisääntyy – ei vain siksi, että teemme liikaa töitä, vaan siksi, ettemme tunnu osaavan koskaan kytkeytyä irti.

Yhdellä Instagramin suosikkisarjakuvallani on kokonainen jakso niin sanotuista sunnuntaikauhuista: siitä pelosta, joka liittyy tulevaan työviikkoon, ja siitä, miten pitkälle ihminen on valmis menemään välttääkseen työn. Se on hauskaa katsottavaa, mutta paljastaa myös jotakin syvempää. Olemme sukupolvi, joka suhtautuu työhön usein pettyneesti, välinpitämättömästi, jopa pelokkaasti.

Yksilökeskeisenä aikana joustavuus näyttäytyy pakotienä. Vapaus on kallisarvoinen hyödyke. Itsenäisyys merkitsee onnellisuutta. Autonomia tarkoittaa menestystä.

Ihmiset käsittelevät tätä eri tavoin. Jotkut myyvät sielunsa yritysmaailmalle parikymppisinä ja kolmekymppisinä, jotta nelikymppisinä he olisivat riittävän tärkeitä valitsemaan itse kalenterimerkintänsä ja kertomaan muille, mitä heidän pitää tehdä. Toiset hankkivat uuden tutkinnon, keksivät itsensä uudelleen tai aloittavat taas uuden harrastuksen.

Haluamme osallistua johonkin merkitykselliseen.

Uudet ilmiöt, kuten quiet quitting eli hiljainen irtisanoutuminen, kertovat tyytymättömyydestä vallitsevaan tilanteeseen. Ihmiset eivät halua olla sidottuja kahdeksasta neljään -työhön. He haluavat olla vapaita ilmaisemaan itseään. He haluavat, että heillä on asiassa valinnanvaraa.

Sama ajattelu kuuluu usein keskusteluissani teini-ikäisten kanssa. He eivät enää mieti vain yliopistoa tai elinikäistä uraa, vaan haluavat olla omia pomojaan, yrittäjiä, jotka kokoavat työnsä useista lähteistä ja päättävät itse suunnastaan.

Nämä vaistot eivät välttämättä ole itsekeskeisiä. Ne paljastavat, kuinka syvästi haluamme, että elämä olisi enemmän kuin tuottavuutta. Haluamme saada aikaan todellista muutosta. Haluamme osallistua johonkin merkitykselliseen. Haluamme, että urallamme on väliä. Silti suuri osa tarjolla olevasta työstä on pirstaleista ja irrallaan näkyvästä hyvästä.

Ehkä juuri siksi ihmiset kääntyvät minieläköitymisen puoleen. Se tarjoaa hallinnan tunteen arvaamattomassa maailmassa. Mahdollisuuden pysähtyä ja miettiä, mikä meitä todella liikuttaa.

Tulevaisuus näyttää epävarmemmalta. Miksi siis odottaa eläkkeelle asti saadakseen levätä?

Minuuden etsintä

Arvioni on, että minieläköitymisen nousu on pienoiskuva laajemmasta kriisistä: tarkoituksen puutteesta.

Henkilökohtainen tarkoitus ja työ ovat irtautuneet toisistaan yhä kauemmas. Työ on tyydyttävää harvoille onnekkaille. Enemmistölle se on vain väline jonkin saavuttamiseksi. Ongelma on, että moni meistä ei enää ole varma, mikä tuon päämäärän pitäisi olla.

Voi olla, että minieläköityminen on terve vastalause oravanpyörälle, kritiikki nykyistä työelämää kohtaan ja vastareaktio ajatukselle, että uramenestys tuottaa onnellisuuden.

Työ ei anna meille sitä, mitä toivomme sen antavan. Se tarjoaa harvoin selityksen sille, miksi olemme täällä tai mitä täyttymyksen kokeminen tarkoittaa. Se auttaa meitä selviämään kuukaudesta toiseen, mutta antaa vain vähän tilaa tutkia, keitä todella olemme, tai mahdollisuuksia tulla sellaisiksi ihmisiksi kuin ajattelemme, että meidän pitäisi olla.

Tyytymättömyyden tunne on ollut olemassa vuosituhansia.

Toisaalta minieläköityminen pukee samat kysymykset vain uusiin vaatteisiin. Sen sijaan, että asettaisimme toivomme työhön, sanomme: ”matkustaminen pelastaa minut” tai ”tarvitsen lomaa löytääkseni itseni”. Paikka vaihtuu, mutta taakka pysyy samana.

Vaihdammepa työpaikkaa, teemmepä entistä kovemmin töitä tai lopetammepa kokonaan, samat kysymykset jäävät: kuka minä olen? Mikä tämän kaiken tarkoitus on?

En usko, että tätä kyynistynyttä näkemystä työstä voi kuitata taipumuksena valittaa työstä tai edes tämän kulttuurisen hetken erityispiirteenä. Tyytymättömyyden tunne on ollut olemassa vuosituhansia.

Noin 2 500 vuotta sitten Saarnaajan kirjan kertoja kuvasi menestyksen ja saavutuksista löytyvän merkityksen tavoittelua sanalla hevel. Se tarkoittaa väliaikaista, ohikiitävää, höyryn kaltaista. Ajattele deodoranttisuihkeen sumua: se näkyy hetken ja katoaa sitten.

”Minä katselin kaikkea työtä, jota auringon alla tehdään, ja katso: kaikki se on turhuutta ja tuulen tavoittelua.”

Ikivanha näkökulman muutos

Saarnaaja ei niinkään anna vastauksia kysymyksiimme kuin kutsuu vaihtamaan näkökulmaa.

Hän sanoittaa jotakin, minkä moni meistä tuntee: kalvavan epäilyn siitä, ettei tässä voi olla kaikki. Mutta hän myös esittää, ettei ratkaisua löydy uramenestyksestä eikä muutaman kuukauden matkustamisesta ja itsensä uudelleen keksimisestä. Ratkaisu on ”Jumalan pelko”.

Hän kirjoittaa: ”Tässä on lopputulos kaikesta, mitä nyt on kuultu: pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä. Tämä koskee jokaista ihmistä.”

Jumalan pelko ei tarkoita sitä, että Jumalaa pitäisi pelätä samalla tavalla kuin maanantaiaamua. Kyse on sen tunnistamisesta, että Jumala on suurempi ja avarampi kuin olemme ehkä kuvitelleet. Silloin myöskään tarkoituksemme ei määrity tämän maailman rajallisuuden sisällä, vaan on kiinnitetty johonkin kestävämpään.

Tämä ei siis ole vain neuvo ”katsoa isompaa kuvaa”. Se on perustava painopisteen muutos kohti näkymättömiä asioita.

Jumalan pelko ei riisu työltä sen merkitystä.

Tällainen näkökulma auttaa asettamaan koko elämän oikeaan yhteyteen. Se ei välttämättä tee työstä helpompaa, mutta se auttaa huomaamaan, että meitä voi määrittää jokin suurempi kuin kahdeksasta neljään -arki.

Tarkoittaako tämä, että työ on merkityksetöntä?

Anglikaaninen kirjailija ja ajattelija Dorothy L. Sayers paljastaa virheen kahdessa tavassa suhtautua työhön: joko vain keinona maksaa laskut, mikä johtaa pakenemiseen, tai areenana, jolla todistamme arvomme, mikä käy musertavaksi. Sen sijaan hän väittää, että työ kuuluu ihmiselle annettuun kutsumukseen:

”se on asia, josta ihminen löytää hengellisen, henkisen ja ruumiillisen tyydytyksen, ja väline, jossa hän antaa itsensä Jumalalle.”

Toisin sanoen työllä on arvokkuus, koska se antaa meille mahdollisuuden osallistua Jumalan maailmaan huolellisesti, taidolla ja vastuullisesti. Se on osa tarkoitustamme ihmisinä ja yksi tavallisista tavoista elää uskollisesti Jumalan edessä.

Jumalan pelko ei siis riisu työltä sen merkitystä. Se riisuu työltä sen viimekätisen aseman. Se kertoo, että työ on huono herra, mutta ei merkityksetön asia.

Niinpä vaikka oma sapattilomani on vielä kaukana – ja vaikka eläke tai minieläköityminen ei ehkä ole sinullekaan vielä ajankohtaista – se ei välttämättä ole huono uutinen. Voimme levätä hieman rauhallisemmin, kun tiedämme, ettei elämäämme tarvitse pitää koossa uramenestyksellä eikä pakenemisella. Työ voi olla tyydyttävää ja lepo voi uudistaa, mutta kumpaakaan ei ole tarkoitettu vastaamaan kysymykseen siitä, mitä syvimmin tarvitsemme.

Kirjoittaja tekee väitöstutkimusta ja opiskelee papiksi Oxfordin Wycliffe Hallissa.