Pohdintoja pahuudesta 1/6 | Katseen kääntäminen pahuuteen

Kristinuskoon on aina liittynyt kysymys pahuudesta ja sen alkuperästä. Kuitenkin länsimaisissa yhteiskunnissa korostuu tällä hetkellä hyvyyden huomaamisen ja positiivisen elämän asenteen eetos, joka suuntaa ajatuksia pois pahuudesta korostaen yksilön onnellisuuden tavoittelua. Näinhän myös Raamatussa kehotetaan pysymään erossa kaikesta pahasta ja pitämään vain se, mikä on hyvää. Samalla ihminen nähdään kuitenkin syntiinlankeemuksen seurauksena lähtökohtaisesti myös pahana. Emme siis voi täysin pysyä erossa pahuudesta, vaikka haluaisimme ja juuri tästä syystä on aika kääntää katse pahuuteen, jotta voimme sitä inhimillisten kykyjemme mukaan vastustaa.

Pahuuden arkipäiväisyys

Aivan kuten filosofi Hannah Arendt tunnisti natsi-Saksaan liittyen pahuuden arkipäiväisyyden – sen, miten pahuus kietoutui tavallisten ihmisten päivittäiseen toimintaan – voidaan nykyisessä jokapäiväisessä elämänmuodossamme tunnistaa pahuuteen kytkeytyviä rakenteita.

Todellinen hinta, jota hyvästä länsimaisesta elämästä maksetaan, on kova.

 

Esimerkiksi Suomessa kulutettujen tuotteiden todellinen synkkä hinta maksetaan elinympäristöjen tuhoamisen, kärsimyksen ja kuoleman muodoissa usein piilossa ja muualla. Se maksetaan maapallon keuhkoina pidettyjen sademetsien hakkuuna ja tuhoamisena, kun syömme eläimiä, joille on syötetty sademetsien hakkuuta edellyttävää soijaa. Se maksetaan lasten kärsimyksenä, kun he kaivavat meille mineraaleja ja osallistuvat rakkaan suklaamme tuotantoon. Se maksetaan vaateteollisuuden saasteina ja epäinhimillisinä työoloina, kun haluamme näyttää uusimman muodin mukaiselle. Todellinen hinta, jota hyvästä länsimaisesta elämästä maksetaan, on kova, ja tämä väistämättä nostaa kysymyksen ihmisen pahuudesta elämänmuotomme keskiöön.

Luterilainen eetikko Cynthia Moe-Lobedan mukaan pahuus ilmenee tällä hetkellä juuri näissä arkipäiväisissä rakenteissa, jotka ylläpitävät globaalia sortoa, epäoikeudenmukaisuutta ja ympäristön riistoa kiihdyttäen kriisiytyvää maailmantilaa.

Valo pimeydessä

Nyt kun kristityt kulkevat kohti pääsiäistä, jonka sanomaan ei liity vain ylösnousemuksen riemu, vaan myös ihmisen pahuuden, laumasieluisuuden ja tietämättömyyden osoittaminen ristiinnaulitsemisen yhteydessä, tulee katse kääntää myös siihen mitä kuuluu ihmisen pahuudelle juuri nyt. Jeesuksen huuto ristiltä: ”He eivät tiedä, mitä tekevät”, kutsuu katsomaan toimintaamme ja kysymään mihin pahuus on nyt piiloutunut oman tietämättömyytemme ja välttelevän katseemme verhon taakse?

Kun laajamittaisen tuhon saattelemana olemme naulitsemassa itseämme ihmislajina ristille, on pahuuden pohtiminen ja sen rakenteiden paljastaminen välttämätöntä, jotta voimme toimia sitä vastaan. Ehkä voimme ihmisinä kysyä itseltämme saman kysymyksen, jonka Jumalan kerrotaan esittäneen paratiisissa Aadamille: ”Missä sinä olet?”, ja vastata oman kohtalokkaan tilanteemme eettiseen kutsuun.

Toivo syntyy usein juuri siitä, että tunnistamme pahuuden keskuudessamme ja toimimme sen poistamiseksi.

On selvää, että monet jo tietävät mihin toimintamme johtaa ja jatkavat silti epätoivoisesti pakon ja pelon tunteiden sanelemina samaa rataa arkipäivässään. Kuitenkin toivo syntyy usein juuri siitä, että tunnistamme pahuuden keskuudessamme ja toimimme sen poistamiseksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisimme jatkuvasti velvoitettuja ajattelemaan ainoastaan pahuutta ja sen karmaisevia seurauksia. Tarvitaan myös armollisuutta itseä ja muita kohtaan. Pahuutta vastaan taistellessa välillä pitää pysähtyä, hengähtää ja huomata myös se hyvyys, johon jo osallistumme pienin ja suurin teon arkipäivässämme. Näin huomaamme myös sen, että valo jatkaa loistamistaan pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.

Kirjoittaja on pahuuden tutkija ja kasvatustieteilijä Helsingin yliopistosta.