KIRJOITTAJA

Janne Villa Sana Janne Villa

KUVAT

Jani Laukkanen

Jaa artikkeli

Aika ja ilmiöt | 14.12.2023 | 23/2023

Piispa Mari Parkkinen, 52, on viettänyt jouluja niin palmun alla kuin pakkasessa – ”Joulu kertoo minulle äidillisestä rakkaudesta”, hän sanoo.

Koko ihmiskunnan suuntaa muuttanut joulu on Jumalan rakkaustarina ihmistä kohtaan. Hän rakasti niin paljon tätä rikki mennyttä maailmaa, että lähetti vastasyntyneen poikansa pelastajaksemme, sanoo syyskuussa piispaksi vihitty Mari Parkkinen.

Mikkelin tuomiokapitulin seinällä olevat maalaukset hiippakunnan entisistä, reilun sadan vuoden takaisista piispoista eivät varsinaisesti ilmennä ilosanomaa. Tai ehkä kyseessä on taiteilijoiden käsitys siitä, miltä kirkon edustajien tulisi näyttää.

Mutta mikä on tuo raikuva nauru, joka lähestyy ulkoa pikkupakkasesta kohti tuomiokapitulin sisätiloja? Se tulee punatukkaisesta ja ilosilmäisestä piispasta, joka näyttää olevan eri maailmasta kuin muotokuvien korkeasti pönöttävät edeltäjänsä.

– Otan Jeesuksen merkityksen kuolemanvakavasti, mutta itseäni en ota vakavasti. Itselleen pitää osata nauraa, ja minä olen iloluontoinen ihminen, Mari Parkkinen, 52, kommentoi ilahduttavan piristävää piispanolemustaan.

Kirkkokansa on enimmäkseen osoittanut hänelle hyväksyntäänsä. ”Ihanaa, että olet juuri tuollainen!”

 

Vastoinkäymisissä piispakin toki suree ja itkee. Hänellä on ”räytymisvirtensä”, varsinkin virsi 298, jotka antavat synkistelyyn sopivan soundtrackin, äänimaiseman.

 

– Olen joutunut kohtaamaan myös kysymyksen, sovinko vakavaksi miellettyyn papin muottiin. Joidenkin mielestä hymyilen liikaa tai nauran liian äänekkäästi.

Kun Parkkinen järjesti taannoin Ilon messua, joku kysyi, pitääkö osallistujien olla iloisia.

– Ei tarvitse, mutta evankeliumi on ilosanoma ja meillä kristityillä on positiivinen toivon näkymä peruskalliona elämässä.

Vastoinkäymisissä piispakin toki suree ja itkee. Hänellä on ”räytymisvirtensä”, varsinkin virsi 298, jotka antavat synkistelyyn sopivan soundtrackin, äänimaiseman.

– Ratkaisukeskeisenä ihmisenä mietin jo murehtiessani, miten tilannetta voisi helpottaa. Elämässä on paljon vastoinkäymisiä, mutta jos niihin jää jumiin ja katkeroituu, elämä menee hukkaan.

– Olen jo keski-ikäinen täti. Nautin suunnattomasti siitä, että saan olla, kuka olen, eikä enää tarvitse niin paljon pelätä ja jännittää, mitä muut ajattelevat minusta, Mari Parkkinen toteaa.

 

Lahjattomien lasten joulu

Lapsuuden jouluista on muistona valokuva, jossa pikkutyttö tanssii isänsä varpailla.

– Tuossa hetkessä on jotain ihanaa. Olin saanut balettipuvun joululahjaksi. Tanssi oli minulle hyvin tärkeää.

Vanhemmat erosivat tyttären ollessa viisivuotias. Yksinhuoltajaäidin, Marin ja veljen talous oli tiukoilla. Jouluna ei juuri lahjoja jaettu.

 

Osastonhoitajana työskennellyt äiti osoitti kyllä joulun henkeä. Hän auttoi vapaa-ajallaan heikossa jamassa olleita kadun ihmisiä, toi heitä kotiin, antoi ruokaa ja paikkasi kolhuja.

 

Yhtenä jouluna äidillä ei ollut rahaa ostaa lainkaan lahjoja, vaan paketteihin kiedottiin kotoa löytyneitä tavaroita. Mari sai lahjaksi jo lukemansa kirjan.

– Yhdessäolo oli meille jouluna tärkeää. Juuri sanoin omillekin lapsilleni, että lahjoja tulee tänäkin vuonna vähän, mutta me kaikki olemme yhdessä.

Lapsuudenperheessä ei ollut kirkollisia jouluperinteitä. Osastonhoitajana työskennellyt äiti osoitti kyllä joulun henkeä. Hän auttoi vapaa-ajallaan heikossa jamassa olleita kadun ihmisiä, toi heitä kotiin, antoi ruokaa ja paikkasi kolhuja.

– Arvostin äidin toimintaa. Perin häneltä vahvan oikeudenmukaisuuden tunnon ja heikompien auttamisen halun. Pidän diakoniaa erittäin tärkeänä kirkon tehtävänä.

Tasan eivät mene nallekarkit

Ensimmäinen joulujuhla, joka ”todella kolahti”, oli Väli-Amerikan Hondurasissa, jonne Parkkinen lähti Kangasalla käydyn lukion jälkeen. Vuoden vapaaehtoistyöpesti järjestyi Suomen ICYE:n eli Kansainvälisen kristillisen nuorisovaihdon kautta.

– Jälkikäteen on jännä katsoa, miten Jumala johdatti askeleitani.

Vapaaehtoistyössä tehtävänä oli hoitaa ja leikittää lapsia sairaalan lastenosastolla. Ennen kuin espanjan kieli oli hallussa, Parkkinen veti heille suomenkielisiä lauluja ja laululeikkejä.

 

Hondurasissa hän tajusi myös kristillisen tradition merkityksen ihmisille. Usko ei ollut yksilön asia, vaan se koettiin vahvasti yhteisöllisesti. Se oli uutta.

 

Aktivisti oli ollut jo teininä mukana kansainvälistä oikeudenmukaisuutta edistävissä järjestöissä ja kehitysmaaprojekteissa, mutta köyhyyden, katulapsien ja nälkään kuolevien lasten näkeminen oli silmiä avaavaa.

– Me elämme etuoikeutetussa lintukodossa. Kun lähdin parantamaan maailmaa vaaleanpunaisin silmälasein, Honduras oli aito kosketus köyhyyteen. Se oli raju koulu. Tajusin, että tässä maailmassa nallekarkit eivät mene todellakaan tasan.

Hondurasissa hän tajusi myös kristillisen tradition merkityksen ihmisille. Usko ei ollut yksilön asia, vaan se koettiin vahvasti yhteisöllisesti. Se oli uutta.

Joulupäivänä kotien ovet olivat apposen auki, raketit räiskyivät ja ihmiset kulkivat laulaen kaduilla edestakaisin talosta taloon kuin riehakkaassa sambakarnevaalissa.

– Olen joutunut kohtaamaan myös kysymyksen, sovinko vakavaksi miellettyyn papin muottiin. Joidenkin mielestä hymyilen liikaa tai nauran liian äänekkäästi, Mari Parkkinen sanoo.

 

Levottoman elämän tarkoitus

Suomeen palattuaan Parkkinen meni Laajasalon kristilliseen opistoon opiskelemaan radiotyötä. Hän pääsi nuorisokanava Kiss FM:n ja MTV3:n musiikkiohjelmien juontajaksi.

Työt olivat kivoja, mutta yhteiskunnallisista kysymyksistä kiinnostunut toimittaja halusi pian tehdä muutakin kuin nuoriso-ohjelmia. Hän vaihtoi Ylen palvelukseen 15 vuoden ajaksi.

2000-luvun alussa Parkkiset myivät Marin ehdotuksesta omaisuutensa ja kotinsa Elimäellä ja muuttivat Keski-Amerikkaan.

– Mietin, mikä mahtaa olla elämän tarkoitus. Mieheni on kulkija luonteeltaan, ja minä olin levoton etsijä, ja niinpä päädyimme Belizeen.

 

Löysimme yhtenäkin jouluna ravintolan, jossa tarjottiin paistettua porsasta, ja meillä oli mieheni vanhemmilta saatua sinappia.
– Mari Parkkinen

 

Parkkinen toteutti ulkoministeriön rahoittaman kehitysyhteistyöhankkeen, jossa mayaintiaanilapsille perustettiin koulu.

Belizessä katolinen kirkko on Hondurasin tapaan suurin uskonnollinen yhteisö. Kristinusko on kansan elämässä vahvasti ja näkyvästi läsnä.

– Suomessa tuntuu, että uskonto ja usko on niin hyvin piilotettu, ettei niitä saa näkyä missään.

Vieraalla maalla vanhemmat yrittivät rakentaa vähän suomalaistakin joulua.

– Löysimme yhtenäkin jouluna ravintolan, jossa tarjottiin paistettua porsasta, ja meillä oli mieheni vanhemmilta saatua sinappia. Mutta oli se joulunvietto aina erilaista palmujen alla lämpöisessä.

Mari Parkkinen kantaa ranteessaan Kristuksen ristiä.

 

Selfhelppiä syvempi näkökulma

Belizen projektin päätyttyä Parkkisen perhe muutti Mikkeliin entiseen pappilaan ja Mari palasi Ylen leipiin. Heillä oli omakotitalo, kaksi lasta ja autoa.

– Elämän puitteet olivat hyvällä mallilla. Olin saanut tehdä nuoruuteni unelmatöitä. Silti mietin yhä, mikä sielussani kaihertaa?

Hän selittää kokemustaan kirkkoisä Augustinuksen ajatuksella: Sieluni on levoton, kunnes se löytää levon Jumalassa.

– Etsin yhteyttä taivaaseen.

Etsintä kohdistui jonkin aikaa uushenkisyyteen ja itämaisiin uskontoihin sekä self help -kirjallisuuteen.

 

Jouluevankeliumin merkitys on paljon syvällisempi kuin mikään ”selfhelppi”, filosofinen tai eettinen viisaus.

 

– Siinä genressä pyrittiin parantamaan omaa itseä ja kasvamaan parhaimmillaan guruksi. Se kaikki ei vain jotenkin puhutellut.

Etsijän takaraivossa oli jo teininä kuultu ajatus Jumalan rakkaudesta ja armosta. Jumala tulee ihmisyyden alimpaankin tilaan, huonommuuteen ja pimeyteen. Hän voi rakastaa maailmaa sen rikkinäisyydestä huolimatta.

– Tämä oli tarpeeksi syvä näkökulma. Ymmärsin, että ihminen on oikeasti syntinen ja maailmassa on paljon pahaa. En yrittänyt enää laittaa väkisin niitä vaaleanpunaisia silmälaseja.

Jouluevankeliumin merkitys on paljon syvällisempi kuin mikään ”selfhelppi”, filosofinen tai eettinen viisaus.

– Mitkään ihmismielen rakennelmat eivät kestä koko totuuden painoa, elämämme rikkinäisyyttä, syyllisyyttä ja syntisyyttä, joihin ihmiskunta on sotkeutunut.

Honduras oli aito kosketus köyhyyteen. Se oli raju koulu. Tajusin, että tässä maailmassa nallekarkit eivät mene todellakaan tasan, Mari Parkkinen sanoo.

 

Lupa uskon hyppyyn

Elämän varrella vastaan tulleet pienet kristinuskon palaset löysivät pikkuhiljaa paikkansa.

Parkkista oli koskettanut jo rippikoulussa laulu, jossa sanotaan, että ”yksin Jumala vain voi rakastaa tätä kurjaa maailmaa”. Samoin häntä puhutteli Herra, kädelläsi -rippivirren vahva ajatus ”kohonnut ei käsi kostamaan”.

Kristinuskon virta kulki koko ajan elämän taustalla, vaikka siihen olisi suhtautunut kielteisesti.

– En voinut nuorena edes ajatella identifioituvani uskovaiseksi. En päästänyt uskonasioita pintaan.

Lopulta kriittinen toimittaja päätti antaa itselleen luvan perehtyä kristinuskoon. Hän kutsuu sitä ratkaisua ”uskon hypyksi”.

 

Kristillisyys antoi minulle vahvan mandaatin rakentaa sitä parempaa maailmaa, mitä halusin jo nuoruudessani rakentaa toiselta pohjalta.
– Mari Parkkinen

 

– Moni ajattelee, ettei halua leimautua uskovaiseksi, mutta mitä jos se usko tuokin elämään kaikkea hyvää, sielunrauhaa, luottamusta, toivoa ja lähimmäisenrakkautta? Eikö silloin termi ”uskovainen” saa positiivisen merkityksen?

Hänen oli ollut aina vaikea hyväksyä, että kristinuskon nimissä oli tehty paljon pahaa. Mutta ehkä pahuus ei johtunutkaan Jumalasta ja kristinuskosta, vaan meistä ihmisistä, jotka emme kykene toteuttamaan Raamatusta löytyvää rakkauden, rauhan ja toivon sanomaa…

Eteenpäin auttoi myös oivallus, että ihmisellä on täysi lupa luottaa rakkauteen. Vaikka tässä maailmassa onkin paljon pahaa, voimme vahvistaa omilla toimillamme hyvää.

– Kristillisyys antoi minulle vahvan mandaatin rakentaa sitä parempaa maailmaa, mitä halusin jo nuoruudessani rakentaa toiselta pohjalta.

Paljon hälyä Pyhällä maalla

Vuonna 2006 tuolloin 35-vuotias Mari Parkkinen meni Helsingin yliopistoon lukemaan teologiaa. Hänet vihittiin vuonna 2010 papiksi Imatran seurakuntaan.

Teologi saattoi toteuttaa lapsuuden toiveensa. Alakoulussa vieraili lähetystyöntekijä, joka kertoi Suomen lähetysseuran työstä Ambomaalla – ja teki pieneen Mariin suuren vaikutuksen.

– Ajattelin, että voi kunpa pääsisin joskus lähetystyöhön!

Vuosina 2014–2017 papin perhe asui Israelissa. Lähetysseuran keskus sijaitsee Jerusalemissa vanhan kaupunginmuurin kupeessa.

Joulut Pyhän maan autenttisilla tapahtumapaikoilla olivat erilaisia kuin voisi kuvitella. Kristittyjen juhla ei näy juutalaisten ja muslimien arjessa.

 

Itse koin Jumalan läsnäoloa enemmän rauhallisella Galilean seudulla kuin äänekkäässä Jerusalemissa. Suomalaisena sieluni kaipaa hiljaista joulua, hartautta, hämäryyttä ja mystisyyttä.
– Mari Parkkinen

 

– Siellä oli hälyä, pölyä ja ruuhkaa. Samanlainen härdelli oli menossa varmaan silloinkin, kun Jeesus syntyi.

Esikoinen valitti Betlehemissä, ettei täällä ole oikeaa joulua, vaan oikea joulu on mummilassa.

– Minä yritin sanoa, että tämähän on Betlehem ja täältä kaikki joulussa lähtee.

Jumalan kohtaaminen ei ole paikasta kiinni. Ihminen voi kokea missä vain omaa sieluaan puhuttelevaa pyhää.

– Itse koin Jumalan läsnäoloa enemmän rauhallisella Galilean seudulla kuin äänekkäässä Jerusalemissa. Suomalaisena sieluni kaipaa hiljaista joulua, hartautta, hämäryyttä ja mystisyyttä.

– Suomessa tuntuu, että uskonto ja usko on niin hyvin piilotettu, ettei niitä saa näkyä missään, Mari Parkkinen sanoo.

 

Sydämen sivistynyt ekumeenikko

Luterilaiseen kirkkoon juurtunut teologian tohtori voimaantuu säännöllisestä messussa käymisestä ja rukouksesta sekä Raamatun ja Päivän Tunnussanan lukemisesta.

Totuutta takavuosina eri suunnista tavoitellut etsijä ei arvota kristittyjen erilaisia tapoja elää todeksi hengellisyyttään. Hän on tutustunut monenkirjavaan kristillisyyteen katolilaisista ja ortodoksiluostareista ja hiljaisuuden retriiteistä amerikkalaisiin megakirkkoihin.

Gregoriaaninen laulu, mustien gospelkuorot, Hillsong-seurakunnan ylistysmusiikki ja amerikkalainen pehmogospel, jota Parkkisen muusikkopuoliso kutsuu ”hissimusiikiksi”, vastaavat omiin tarpeisiinsa.

 

Jos me lähdemme lähestymään Jeesusta erimielisyyksistä käsin, se dissaa hänen ristintyötään, joka on kaiken keskiössä.
– Mari Parkkinen

 

– Joku on tullut rysäyttämällä uskoon, ja se on hienoa. Toinen on kasvanut hitaasti kristillisiin perinteisiin, ja se on yhtä ok. Kolmas epäilee koko ikänsä, mutta toivoo, että Jumala on.

Parkkisen syvä ja sydämen sivistynyt ymmärrys ekumeniasta ja opilliset rajat ylittävästä lähimmäisenrakkaudesta vaikutti epäilemättä siihen, että kirkkopolitiikassa tuntematon teologi sai piispanvaalissa äänestäjiä monenlaisista taustoista.

Piispa korostaa, että kirkko on kaikenlaisten ihmisten paikka. Uskon ydintä ei pidä laimentaa tulkintariidoilla.

– Jos me lähdemme lähestymään Jeesusta erimielisyyksistä käsin, se dissaa hänen ristintyötään, joka on kaiken keskiössä. Meidän on pidettävä kirkkaana mielessä, mikä on ykkösasia. Muu ympärillä on ihmisten tekemää tulkintaa.

– Moni ajattelee, ettei halua leimautua uskovaiseksi, mutta mitä jos se usko tuokin elämään kaikkea hyvää, sielunrauhaa, luottamusta, toivoa ja lähimmäisenrakkautta? Eikö silloin termi ”uskovainen” saa positiivisen merkityksen? Mari Parkkinen kyselee.

 

Vastaus sielun kaipaukseen

Parkkinen näyttää itseään vahvasti puhuttelevaa kuvaa, jossa Jeesus-lapsi on äitinsä sylissä.

– Joulu kertoo minulle myös äidillisestä rakkaudesta ja tulevaisuuden toivosta, joka liittyy jokaiseen lapseen. Pieni ihminen tarvitsee ympärilleen rakkautta. Hän ei voi elää ilman hoivaa.

Piispa toimittaa Mikkelin tuomiokirkossa jouluyön messun. Se on hänelle kokemuksellisesti äärimmäisen koskettava.

– Tämä on se yö. Tulemme hämärään kirkkoon ja Kunnian kohdalla laitetaan valot päälle. Ilosanoma kiirii koko maapallon ympäri aikavyöhykkeeltä toiselle, Parkkinen sanoo ja havainnollistaa käsillään evankeliumin etenemistä.

 

Kun Kristus saa syntyä sydämessämme, Hän tuo tullessaan valon, ilon, rakkauden ja anteeksiannon. Jumalan pojan syntymässä maailma muuttuu, se saa toivon ja pelastuksen.

 

Hän katsoo, että nykymaailmaa vaivaa omahyväisyyden ohella juurettomuus. Ihminen ei oikein tiedä, mihin hän kuuluu, ja siitä seuraa levottomuutta.

Tarvitsemme jotakin, mihin uskoa, ja jotakin, mistä hakea apua myrskyisän elämän keskellä.

Kun Kristus saa syntyä sydämessämme, Hän tuo tullessaan valon, ilon, rakkauden ja anteeksiannon. Jumalan pojan syntymässä maailma muuttuu, se saa toivon ja pelastuksen.

Joulussa on siis kyse maailman muuttumisesta, johon jo nuori Marikin pyrki. Jumala puuttuu maailman tilanteeseen lähettämällä seimen lapsen, ja ihminen saa juuret, yhteyden Jumalaansa.

– Jeesuksen syntymä on Jumalan vastaus ihmissielun sisimpään kaipaukseen.

Augustinuksen sanoin sieluun laskeutuu vihdoin syvä rauha. Joulurauha.

 

Hyvä lukija

Kiinnostuitko? Tutustu Sanan digitilaukseen 1 € / 1 kk. Voit perua tilauksen milloin hyvänsä.

Saat kaiken tämän:

* Samat sisällöt kuin printtilehdessä + vain verkossa julkaistavat jutut
* Printtilehden näköislehden
* Artikkelit ääneen luettuina
* Sanan arkiston

Sana tekee tärkeää ja merkityksellistä journalismia. Se on mahdollista ainoastaan tilausmaksujen avulla. Meidän ajassamme Sanan merkitys ainoastaan kasvaa.

Sinä voit osaltasi mahdollistaa laadukkaan kristillisen journalismin myös tulevaisuudessa.

Tilaa Sana.

Ilkka Enkenberg

Ilkka Enkenberg

Päätoimittaja

LISÄÄ AIHEPIIRISTÄ

Jaa artikkeli