Pastori Minnamaria Tammisalo on itse kokenut, etteivät kaikki prinsessaunelmat toteudu: ”Jouluihmisyyttäni on koeteltu”

On vasta myöhäinen iltapäivä, mutta sysimusta pimeys dominoi jo tylysti kaupunkia, kun Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan pastori puhuu tulevasta joulusta. Minnamaria Tammisalo miettii, ostaisiko muovisen joulukuusen kauniilla valoilla. Viime jouluna hän herkistyi aidon kuusen havuille ja sairasteli paljon.

– Näillä näkymin olen yksin joulun pyhinä. Vähän jännittää, mitä joulusta taas tulee. Teen itselleni kuitenkin oman joulun, Tammisalo sanoo.

Hän voi olla aattoiltana työpäivän jälkeen yksinkin onnellinen, nauttia rauhasta ja levätä, kuunnella Jouluradiota, kaataa lasillisen ja syödä hyvin.

– Silti ajattelemme usein, että jouluna kuuluisi olla rakkaimpien kanssa.

Rakastan pappina joulun sesonkiaikaa, kun ihmiset tulevat sankoin joukoin kirkkoon!

Erilaisen joulun nostattamat tunteet tuntuvat välillä raskailta.

– Minulle juhla on ollut aina tärkeä, mutta jouluihmisyyttäni on koeteltu sillä, että ydinperhe on mennyt rikki ja lapsuudenperhekin on etäällä.

Loppuvuoden pitkä juhlakausi on monelle rankkaa aikaa. Ihmissuhteiden taakat painavat.

– Isänpäivään liittyi joskus unelma yhdestä perheestä, missä leivotaan kakku isälle yhdessä. Tämä ei toteutunut, ja asian ajattelu kirpaisee toisinaan.

Lapset ovat tavanneet viettää jouluaaton ja joulupäivän aamun isänsä uuden perheen luona. Tapaninpäivänä Tammisalo matkustaa 13- ja 14-vuotiaiden poikiensa kanssa junalla vanhemmilleen Itä-Suomeen.

– Kasvoin Vapaakirkossa ja minusta tuli aika vapaa sielu. Ehkä se on Jumalan antamaa Hengen vapautta, että olen kaavoihin kangistumaton ja teen työtä omalla tavallani, pohtii luterilaispappi Minnamaria Tammisalo.

Ettei kukaan jäisi yksin

Moni manaa työvuoroon joutumista joulunpyhinä. Minnamaria Tammisalo on ollut vuosien ajan jouluisin töissä, pitänyt messuja ja saarnannut, mutta hänen ilmeensä ja mielensä kirkastuu juuri virkatehtävistä puhuttaessa.

– Rakastan pappina joulun sesonkiaikaa, kun ihmiset tulevat sankoin joukoin kirkkoon! Silloin on ihanaa olla töissä.

Kirkko järjestää joulutapahtumia siitäkin syystä, ettei kenenkään tarvitsisi tahtomattaan olla yksin.

Joulurauhan julistus Aleksanterin kirkon pihalla, glögit, puurot ja hartaudet muuttivat Tammisalon käsitystä siitä, mikä on oikea tapa viettää joulua.

Pienissäkin kohtaamisen hetkissä ihmisille syntyy yhteys. Tämän hän koki jo ensimmäisenä eronsa jälkeisenä jouluna, jolloin särkyneen kodin hiljaisuus oli musertavaa.

– Tuijotin television jouluohjelmia ennen kuin menin jouluyön messuun. Tuomiorovasti Olli Hallikainen antoi ehtoollisleivän ja katsoi silmiin. Olin liikuttunut, kun tulin nähdyksi ja kohdatuksi.

Koukussa kohtaamisiin

Merkityksellinen ja ”moninaisen pirskahteleva” työ on ollut Tammisalolle valtava aarre.

– Olen koukussa ihmisyyden jakamiseen ja upeisiin kohtaamisiin. Tykkään olla läsnä iloissa ja suruissa. Tunnen olevani työssä, johon minut on tarkoitettu.

Herkästi uusista haasteista ja ihmisistä innostuva, hauska ja puhelias Pohjois-Karjalan kasvatti ei kätkeydy kaavun taakse, vaan tulee esiin empaattisella, rohkeasti omanlaisellaan tyylillä.

– Teen työni niin kuin papin pitää, mutta yritän samalla antaa oman persoonani luovasti ja ennakkoluulottomasti Jumalan käyttöön. Usein esimerkiksi laulan toimituksissa.

Tammisalon kanssa on helppo puhua mistä tahansa, tamperelaiset kiittävät. Pappi osaa rentouttaa tunnelman vaikeissakin tilanteissa.

Hän ajattelee, ettei usko tai teologia saisi tulla koskaan ihmisten yhteyden väliin, koska Jumalalle me kaikki olemme yhtä arvokkaita ja rakkaita.

– Olen pahoillani ja tunnen suurta surua siitä, että kristityt ovat monasti asettuneet toisten yläpuolelle ja osoittaneet, ettemme hyväksy heitä. Ihmisiä on etäännytetty ja karkotettu kirkosta.

– Elämäni on osoittautunut välillä vaikeaksi. Oma keho on pettänyt ja ikuiseksi ajateltu avioliitto päättyi. On tullut rankkoja pudotuksia ja talousvaikeuksia, joista on ollut vaikeaa nousta, Minnamaria Tammisalo kertoo.

Kipu ei katoa miellyttämällä

Yhä useampi kyseenalaistaa Jumalan, ja syynä on oma tai muiden kärsimys. Tammisalo pyrkii asettumaan kaikenlaisten ihmisten rinnalle, koska on itsekin kokenut kipua.

Kiusaamista, kurjaa itsetuntoa, lapsettomuuden tuskaa, ahdistusta, masennusta, ADHD, kivulias avioero…

Työssä innokkuuden ja nopeatempoisuuden kääntöpuolena on ollut joskus ”jäätävä väsymys” ja työuupumus.

Kun kehoani haukuttiin, aloin pitää itseäni vääränlaisena, rumana.

Liperissä asunut tyttö oli alkujaan iloinen lapsi. Karjalainen välittömyys on osa hänen persoonaansa, mutta koulukiusaaminen kutisti omaa olemusta. Kiusaaminen liittyi ulkonäköön ja vapaakirkollisen perheen hengellisyyteen.

– Kun kehoani haukuttiin, aloin pitää itseäni vääränlaisena, rumana.

Huono itsekuva ja kehonkuva tuotti häpeää, joka janosi hyväksyntää. Sitä nuori nainen luuli saavansa muita miellyttämällä.

Mahtavan dynaamista duunia

Kristinuskosta Minnamaria Tammisalo löysi kokonaisvaltaista hyväksyntää tarjoavan voiman, joka sinetöi ammatillisen suunnan.

Opiskellessaan teologiaa Helsingissä hän viihtyi varsinkin evankelisten opiskelijoiden ja Suomen teologisen instituutin piireissä. Musiikkia hän teki kaiken aikaa Vapaakirkon bändeissä.

– Arvostan kaikkia niitä hengellisiä suuntia, joissa olen ollut. Nykyään olen sydämeltäni vahvasti luterilainen ja ekumeeninen.

Työura alkoi vuonna 2002 Kansan Raamattuseuran opiskelijatyön teologina Tampereella.

Se, ettei keho totellut ja tullut raskaaksi, tuntui omalta syyltäni.

– Se oli mahtavaa ja dynaamista duunia. Omia ideoita ja luovuutta sai käyttää vapaasti.

Tammisalo tunsi järjestössä olonsa kodikkaaksi ja sai runsaasti rohkaisua johtohahmoilta Kalevi Lehtiseltä, Riitta Laakiolta ja Mauri Tiilikaiselta.

– Kun pidin ensimmäisen saarnani Vivamossa, jännitin kovasti. Kalevi antoi palautetta rakentavasti ja rakastavasti. Hän sanoi, että puheessa oli kaikki kohdallaan, sillä siinä kuului evankeliumin ääni.

Valitettavasti nelivuotisen järjestötyön loppuvaihetta raskautti lapsettomuuskriisi.

Voisin olla viisaampikin

Tammisalon pariskunta yritti kuuden vuoden ajan saada lasta. Tuo aika hedelmöityshoitoineen oli henkisesti ja fyysisesti hyvin rankkaa.

– Se, ettei keho totellut ja tullut raskaaksi, tuntui omalta syyltäni.

Gynekologi arvioi, ettei lapsen saaminen onnistuisi, mutta kun toivo oli jo heitetty, se tapahtui kahdesti.

Onnenpotkuja seurasi avioero poikien ollessa vasta 1- ja 2-vuotiaita.

– Elämä ei mennyt niin kuin sen olisi kuulunut mennä.

Minulla oli joskus oman elämäni hallitsemisen tarve, mutta vain Jumalalla on kokonaisuus hallussaan.

Hänen oli hyväksyttävä, että avioliitto ja kaksi lyhyempää sen jälkeistä parisuhdetta särkyivät.

– Jatkossa toivon voivani olla ihmissuhteissa viisaampikin. Minun ei ole pakko mennä enää eteenpäin vanhalla käsikirjoituksella.

Toista kertaa pitkässä terapiassa oleva Tammisalo on miettinyt läheisriippuvuuttaan: Miksi iloisesta tytöstä tuli nainen, joka ajautuu suhteisiin, jotka eivät tunnu hyvältä?

– Minäkuvani, itsetuntoni ja käsitys omasta arvostani on ollut niin vähäinen, että olen jäänyt liian pitkäksi aikaa haavoittaviin ja voimat vieviin suhteisiin.

Toipumisen tiellä Tammisalo on ymmärtänyt olleensa kiltti tyttö, jota piinasi hylätyksi tulemisen pelko. Siksi omien tunteiden, kuten oikeutetun vihan, ilmaiseminen oli vaikeaa.

– Olin aina valmis joustamaan rajoistani toisten takia. Minun oli opeteltava vetämään suojakseni terveet rajat. Kukaan muu ei tekisi sitä puolestani.

– On tärkeää olla lempeä jokaiselle. Emme voi tietää, mitä kukin käy läpi juuri nyt, Tammisalo sanoo.

Kiehtova keskeneräisyys

Minnamaria Tammisalo näyttää valokuvia itsestään. Niitä katsellessaan hän on koettanut sisäistää, ettei ole mitenkään vääränlainen ihminen, vaan kaunis – niin kuin kaikki Jumalan kuvat.

– Sanotaan, että nainen on viisikymppisenä parhaimmillaan. Vasta nyt sitä ikää lähestyessäni alan tulla sinuiksi itseni ja vartaloni kanssa.

Hän on hyväksynyt senkin, että ihmisyyden pohjavireenä on keskeneräisyys.

– Olemme vasta matkalla, emmekä tule koskaan valmiiksi. Minulla oli joskus oman elämäni hallitsemisen tarve, mutta vain Jumalalla on kokonaisuus hallussaan.

Keskeneräisyys tekee hänen matkastaan myös jännittävän ja kiehtovan, kun ei ole täyttä varmuutta siitä, miten käy.

Onneksi Jumala ymmärtää ihmiselämän tapahtumien ja valintojen syyt ja seuraukset.

Aikuiseksi omaksi itseksi kasvaminen on silti ollut haasteellista.

– Jotkut ovat onnekkaita ja siunattuja eläessään hyvässä, pitkässä suhteessa. Minulle on annettu tällainen tarina, joka tekee minusta sellaisen kuin tänään olen.

Ole lempeä iloissa ja surussa

Valokuvissa Tammisalo hymyilee paljon. Hän on myös jakanut onnellisia somepäivityksiä elämänsä mustimmistakin ajankohdista.

Postauksissa ja kuvissa ei kuitenkaan ole ”feikkiä eikä filtteriä”. Hän kokee, että on mahdollista tuntea ”suurimpien voimattomuuksien keskellä kauniita hetkiä ja kohdata ihania valoja pimeyksien reunoilla”.

Useimmiten onnellisiin hetkiin liittyvät toiset ihmiset ja se, että on saanut olla tärkeä jollekin. Ystävänä, äitinä, pappina, ihmisenä.

Kukaan ei ole teflonia, jokaisen mieli voi järkkyä, kun vaikeat asiat eivät väisty.

Jumala on läsnä iloitsemassa ihmiselämän iloissa, mutta erityisesti silloin kun surut ovat suuria. Hän on siellä missä ihmisellä on särkynyt sydän ja missä rukoillaan vain heikoin huokauksin.

Tämä on lohduttava tieto Tammisalolle, joka on potenut monesti masennusta, vaikka vain harva on huomannut sen.

– On tärkeää olla lempeä jokaiselle. Emme voi tietää, mitä kukin käy läpi juuri nyt, Tammisalo sanoo.

Joiltakin depressio vie toimintakyvyn. Pappi ja perheenäiti on pystynyt pääsääntöisesti pitämään arjen pyörimässä. Masennus on ollut seurausta liian kauan jatkuneesta kuormituksesta.

– Kukaan ei ole teflonia, jokaisen mieli voi järkkyä, kun vaikeat asiat eivät väisty.

– Elämä ei säästä sunnuntailapsiakaan, mutta väistämättä vaikeudet opettavat enemmän kuin hyvät ajat, jos uskallamme valjastaa ne osaksi omaa voimaa ja elämänkatsomusta, Minnamaria Tammisaloa sanoo.

Hätäilevä varpunen

Positiivisella mutta myös kaiken pieleen menemisen mahdollisuudet näkevällä papilla on vielä yksi ristiriita: Voinko uskoa todeksi omalla kohdallani sen, mitä muille julistan?

– Tiedän, että saan uskoa itsestänikin hyvää ja kaunista, mutta jokin vie helposti itsensä piiskaamiseen. Olen pappina muille armollinen, mutta itselleni liian usein armoton.

Itsemyötätunnon heikkoudestaan huolimatta Tammisalolla on vahva luottamus Jumalaan, joka tuli ihmiseksi keskellemme, opettamaan rakkaudesta ja rakastamaan.

Joulun lapsessa Jumalan rakkaus ihmisiä kohtaan tulee erityisen konkreettisella tavalla todeksi. Erkki Leminen kirjoitti, että Jeesus kumartuu ihmistä kohti ja tulee suorastaan syliin otettavaksi.

Sinua rakastetaan – ja erityisesti joulun Jeesus-lapsi on juuri sinulle tarkoitettu rakkauden viesti.

– Mutta toinen puoleni on hätäilevä varpunen. Se huolestuu heti kun ei näe varmaa tietä ja selkeää suuntaa, vaikka olisi jo saanut kokea Jumalan hyvän huolenpidon.

Seurakuntapappi, somevaikuttaja ja vuosia myös Sanan hartauskirjoittaja haluaa kertoa kanssaihmisille ja itselleen yhä selkeämmin kristinuskon ydinsanoman.

– Sinua rakastetaan – ja erityisesti joulun Jeesus-lapsi on juuri sinulle tarkoitettu rakkauden viesti.

Kristus on kutsunut meidät vapauteen ja täyteen elämään.

– Haluan julistaa Jumalan armoa ja rakkautta niin jouluna kuin kaikkina muinakin päivinä, Minnamaria Tammisalo summaa missionsa illalla, kun kaupungin valot loistavat jo hyvin kirkkaasti pimeyden läpi.

Lohtuhuivien lähettiläs

Minnamaria Tammisalon pappiskutsumuksen ydintä on yritys popularisoida kristillisiä teemoja ja termejä inhimillisellä tavalla.

– Haluaisin, että etenkin ihmisten hädässä ja surussa minulla olisi oikeita sanoja ja toimivia keinoja osoittaa ymmärrystä, kyky kuunnella ja kannatella.

Tavoitteen toteuttamiseksi löytyi uusi keino vuonna 2019. Auttamisen innovaatio syntyi surevan lesken kohtaamisesta. Tämän puoliso oli menehtynyt yllättäen infarktiin.

– Minulla oli sanaton olo. Miten voisin lohduttaa ja keventää noin syvää surua? Mieleen tuli, että nappaan mukaan yhden Tuomasmessussa lanseeratun lohtuhuivin ja kokeilen, mitä leski pitäisi siitä.

Spontaaniin tapaansa Tammisalo kietoi huivin hellästi lesken hartioille ja sanoi: ”Kun puolison käsi ei enää yllä sinua lämmittämään, lämmittäköön tämä huivi.”

Palaute oli niin positiivinen, että hän kysyi Facebook-sivuillaan, voisiko joku tehdä huiveja lisää.

Päivitystä jaettiin valtavasti, sen näki 37 000 ihmistä. Pian valtakunnalliset mediat kertoivat läheisensä menettäneille ja sureville jaettavista lohtuhuiveista.

Syntyi liike, lohtuhuivien lähettiläät. Koskettava kirkon sanoman konkretisoimisen väline.

– Tämä ihme tuli ihan puskista! Surevien kohtaaminen ja tukeminen on vaikea laji. Lohtuhuivi iski selvästi herkkään kohtaan ja löi läpi ympäri Suomen.

Huivi muistuttaa neulojasta, joka haluaa kulkea surevan rinnalla. Seurakunnasta, jossa surua ja suuria tunteita ja voidaan käydä läpi yhdessä.

– Se muistuttaa myös Jumalasta. Voit tuntea olevasi inhimillisesti yksin surussasi, mutta Jumala on luvannut olla vierelläsi.