Pappi Kaisa Kariranta kokeili eri uskontoja, osallistui suufilaiseen tanssiin ja latasi voimakiviä: ”Sisältäni löytyivät opilliset rajat”

Lapsena Kaisa Kariranta toivoi nukahtavansa äkkiä, jottei hänen pahin pelkonsa, Jumalan äänen kuuleminen, toteutuisi. Teologiaa hän alkoi opiskella – niin, ei hän oikein itsekään tiedä, miksi. Pappia hänestä ei ainakaan pitänyt tulla.

Kariranta sanoitti hengellisyyttä työssään toimittajana ja viestijänä ja tuli valituksi piispan erityisavustajaksi. Liturgin tehtävässä kokeellisessa jumalanpalveluksessa hän kuitenkin tunsi kutsun, ja ajatus pappeudesta alkoi itää.

Kun Kariranta vihittiin papiksi vuonna 2016, ensimmäiset vuodet olivat ”euforisia”. Mutta tuli hetki, kun hänen sisällään vuolaana virrannut joki huusi kuivuuttaan.

Kariranta oli luullut pääsevänsä lähemmäksi Jumalaa, mutta sen sijaan hän tunsikin näivettyvänsä hengellisesti. Ajan ja kiireen myötä pappeus oli arkipäiväistänyt uskon maailman. Kariranta tunsi kaipaavansa pyhän ja lumon kosketusta arkirealismin keskelle.

– Papin on tuotettava jatkuvasti paljon sanoja ja puhetta, silloinkin, kun oikeasti ei ole sanottavaa. Sanat ovat minulle raskaita. Myös kirjailijana tavoittelen joka kerta jotain, jota sanoilla ei täysin voi tavoittaa, Kariranta pohtii.

– Pappeus vei elämästä myös jumalanpalveluksen. Jännitin saarnaa, keskityin työtehtävään – ja vapaina sunnuntaipäivinä oli vaikea lähteä kirkkoon.

Kariranta koki, että uskonnosta kiinni pitäminen ilman sisäistä kokemista oli rankkaa. Kysymyksessä ei ollut vain työ ja toimeentulo, vaan minuus, katsomus ja koko elämä.

Hän oivalsi kadottaneensa näkökykynsä näkymättömään.

– Maailmasta oli tullut yksiulotteinen. Oli merkittävä kysymys, miten saisin näköni takaisin.

Kolminaisuus kirkastui

Kariranta päätti katsoa, mitä annettavaa olisi muilla hengellisyyden muodoilla. Hän aloitti tutkimusmatkansa tutustumalla voimakiviin. Saamelaisten hengellisyydessä kivillä on ollut iso merkitys. Kristillisestä perinteestä Kariranta löysi tiedon, että kivet kuuluivat myös keskiaikaisen pyhimyksen, Hildegard Bingeniläisen, keinovalikoimaan.

Hän valitsi itselleen voimakiven, jota piti taskussaan ja asetti välillä ohjeiden mukaan latautumaan valoon ikonin eteen. Hän jopa teki matkan Englantiin katsomaan esihistoriallista Stonehenge-kivikehää.

Kariranta ei havainnut kiven vaikutuksia tunteisiinsa tai ajatuksiinsa, mutta se tuntui miellyttävältä kämmenpohjassa käden tavatessa sen taskusta.

– Koskettelen nykyään kaikkea. Tunnustelen erilaisia tuntoja, joita sanotaan jossain toisessa uskonnossa ja traditiossa energioiksi. Kosketan puunrunkoa, maata ja kiviä. Makaan kalliolla. Kerään sulkia, lehtiä, pieniä juttuja, jotka asetan kotona kiitoslahjoina ikonieni eteen, Kariranta kertoo.

Hän kokee yhteytensä luontoon alkaneen vahvistua. Kuolleet eläimet teiden varsilla saavat hänet tuntemaan konkreettista kipua.

– Kun näen kuolleen eläimen, teen ristinmerkin. Ajan itsekin autolla ja olen osa elämäntapaa, joka tuhoaa tätä luomakuntaa. Ristinmerkki on tapa kunnioittaa eläimen elämää ja antaa syyllisyyteni Jumalalle. Meillä on paljon tietoa, mutta vasta kun alkaa kokea, muutos tulee lähemmäksi.

Kariranta tunsi ja tiesi tehtävänsä. Pappina hän oli välittäjä maailmojen välillä: luomassa yhteyttä ja saattamassa sieluja elämän taitekohdissa.

– Olen ritualisti. Enkä ole yksin. Olen osa ritualistien verkostoa, joka risteilee yli kulttuuristen ja katsomuksellisten rajojen.

Herkästi aistivan Karirannan kämmenet kuumenevat rukoillessa, ja hän tuntee ihmisten ja paikkojen erilaiset lataukset. Hän on myös nähnyt unia, jotka ovat toteutuneet sekä tunnistaa elämässään Jumalan ja Jeesuksen läsnäolon erityisiä hetkiä ja johdatuksen kokemuksia.

– Minun hengellisyydessäni johdatuksen kokemuksella on ollut iso merkitys. Se vahvistaa tuntemusta siitä, että Jumala vaikuttaa elämässäni henkilökohtaisesti, Kariranta sanoo.

Moni katsomus käsittää Jumalan ei-persoonallisena voimana. Kariranta uskoo Jumalaan, johon ihmisellä on henkilökohtainen suhde.

– Jeesuksen elämä ihmisenä tekee Kaikkivaltiaasta Luojasta samaistuttavan. Jumala on kokenut ne ihmiselämän vaikeudet ja tunteet, joita itsekin koen.

– Eniten minulle tällä matkalla kirkastui Kolminaisuus. Kuinka ihmeellisen hyvin Jumala ymmärtää ihmisen tarvetta kohdata Hänet eri persoonien kautta! Tajusin, mihin kolmea eri persoonaa tarvitsen ja millä tavalla Jumala vaikuttaa persooniensa kautta.

– Hengellisyyteni on pohjimmiltaan sitä, että Jumala pitää minusta kiinni. Se ei muuttunut missään vaiheessa, Kaisa Kariranta sanoo.

Kirjoittamisen pakko

Kirjassaan Ihmeellinen matkakirja (Kirjapaja 2018) Kariranta matkusti kristinuskon pyhiin paikkoihin Euroopassa. Uudessa, vasta ilmestyneessä Seikkailujen kirjassa (Kirjapaja) hän halusi ulottaa uskonnollisten elämysten etsintänsä muihin katsomuksiin.

– Uskonnot kantavat viisautta, jota on pitkän ajan kuluessa kerätty ihmisestä, hyvästä elämästä, suhteesta toisiin ja Jumalasta, Kariranta sanoo.

Hän muistuttaa, että uskontojen välinen dialogi kuuluu myös luterilaisen kirkon tehtäviin ja rakenteeseen.

Kariranta uskoo kaikkien uskontojen ja hengellisyyden muotojen vievän lopulta samaan päämäärään.

– Kun Jumala on rakkaus ja kaikki rakkaus on Jumalasta, mikään ei voi olla poissa Jumalasta. Jumala ei kuulu vain kristityille.

Tämä Karirannan oli vielä helppo sanoa, mutta sen jälkeen mikään ei ollutkaan hänelle enää helppoa.

Koska näkeminen ja uuden oppiminen ei ole mahdollista sille, joka tietää jo valmiiksi parhaiten, Kariranta kirjoitti itselleen sitoumuksen totuudellisesta ja rehellisestä etsinnästä. Sen mukaan hän ei pyrkisi miellyttämään, opettamaan tai esittämään tietävänsä. Hän sitoutuisi menemään paikkoihin ja tilanteisiin, vaikka ne eivät kuuluisi omaan uskonoppiin, mutta myös lopettamaan vääriltä tuntuvat tutkimukset.  ”En tee tätä matkaa arvottaakseni erilaisia käytänteitä, ajatusmalleja tai uskomuksia vaan löytääkseni elävän yhteyden toiselle puolelle”, lukee sitoumuksessa.

Seikkailujen kirja on Kaisa Karirannan rehellinen kuvaus hengellisestä etsinnästään.

– Se oli pakko kirjoittaa. En tiedä, miksi.  Olen sitä mieltä, että Jumala ajaa minua tällaisiin asioihin. On korkea kynnys pohtia hengellisyyttä, kun vain tietynlaiset vastaukset ovat hyväksyttäviä.

Kariranta kokee, että papin työssä hänellä on sekä velvollisuus että pakko piilottaa osa hengellisyydestään. Kirjailijana hänellä on toisenlainen rooli.

– Tulen näkyväksi hengellisesti sellaisena kuin olen, enkä voi enää muuttaa sitä. Se on hyvä ja huono, vaikea asia. Kirjaprojekti on tuonut rohkeutta. Entistä enemmän tulee sanottua asioita ääneen. Tunnistan edelleen omaa taipumustani miellyttää toisia ja työskentelen sen kanssa, hän kertoo.

– Luterilainen kirkko on sanomaltaan ruumiillinen uskonto, mutta sen hengellisyys on kehollisesti köyhää, Kaisa Kariranta sanoo.

Rajoja tarvitaan

Pari kertaa hengellisten kokeilujensa aikana Kariranta tunsi pahan läsnäolon. Olot menivät ohi Jeesuksen nimeä lausumalla.

Osallistuminen kurssille, joka käsitteli henkimaailman kohtaamista, herätti hänessä paljon ajatuksia ja kysymyksen siitä, olivatko hänen etsintänsä ja seikkailunhalunsa lähtöisin kuitenkaan Jumalasta.

– Mistä sen tietää? Kariranta kysyy.

– Uskon henkimaailmaan, jonka kuvastoon kuuluu, että on sekä hyvää että pahaa. Rajoja tarvitaan, ja olen tehnyt tutkimusmatkaani tiedostaen riskin. Mutta vaikka itse tiedän, että etsintäni kohde on elävämpi yhteys Jumalaan, paholainen on taitava eksyttäjä.

Karirantaa mietitytti tässä yhteydessä, miten hengellisen pahan vastustaminen liittyy pahaan tässä maailmassa. Hän pohti, että maailmassa olevan pahan vastustaminen ja kaiken elämän arvostaminen eivät ainakaan vie väärään suuntaan.

– Pahoja voimia on syytä varoa, mutta se tapahtuu vahvistamalla uskoa Jumalan rakkauteen ja sen voimaan. Rakkaus ei ole mikään abstrakti käsite tai ajatus vaan näkyy teoissa suhteessa muihin ihmisiin ja luontoon.

Henki tuntuu kehossa

Yksi Kaisa Karirannan liikkeelle sysännyt tekijä oli liikkeen puute. Hän halusi tuntea uskon kehossaan.

– Luterilainen kirkko on sanomaltaan ruumiillinen uskonto, mutta sen hengellisyys on kehollisesti köyhää. Ennen on ehkä kaivattu lepoa elämän fyysisten rasitusten keskelle, jolloin istuminen sanan kuulossa on ollut tarpeen. Kristinuskon tärkeimmät sakramentit, kaste ja ehtoollinen, ovat kuitenkin hyvin ruumiillisia, Kariranta pohtii.

– Toisaalta on hienoa, että luterilaisuudessa saa olla vaan. Mutta olisi kiva, jos tuettaisiin fyysisyyttäkin.

Asiat muuttuvat ja etsijöitä on muitakin. Kariranta mainitsee luterilaisuuteen uudelleen löydetyn pyhiinvaellusliikkeen. Enää ei ole pakko lähteä tunnetuille ulkomaisille poluille: myös eri puolilla Suomea on valmiiksi merkittyjä reittejä.

Keho on se paikka, jossa Kariranta tuntee näkymättömän henkimaailman tulevan näkyväksi. Paha puristaa hänen olonsa vaikeaksi, pyhä tulee vyörynä, salpaa hengityksen ja nostaa kyynelet silmiin.

Vinhasti pyörivä suufitanssi lunasti Karirannan odotukset fyysisyydestä. Suufitanssi on osa islamin mystisyyttä korostavaa suuntausta, suufilaisuutta, jossa etsitään henkilökohtaista jumalakokemusta.

– Tulee hiki, mennään kovaa. Kun pyörii lujaa alkaa pyörryttää ja oksettaa. Juju on sen tunteen hallinnassa – mikä onkin itse asiassa hallinnasta päästämistä. Heti, kun alkaa ajatella, miten itsellä menee, kaatuu. Sellainen tiputtaminen kuorii ihmistä.

Pyöriminen päästi irti myös sisältä tulevan itkun. Karirantaa ohjeistettiin, että tunteita voi päästää ulos, tai olla päästämättä – mutta siitä tulee huono olo.

– Ihminen kätkee itseään itseltään niin monella eri tavalla, hän sanoo.

Suufitanssi antoi Karirannalle paljon, mutta shamanistisessa rummutuksessa hän tunsi paljon vierautta.

– Maailmankuvat ovat niin erilaiset. Sisältäni löytyivät opilliset rajat. Maailmanselitykset, joita oma uskontoni antaa, ovat osa minua.

– Itselle vieraaseen tilaisuuteen on vaikeaa mennä, koska ei ole tietoa käyttäytymiskoodeista eikä siitä, miten tilaisuudet etenevät. Oven avaaminen on iso kysymys, ja on hyvä hoksata, että sama voi päteä kirkkoonkin, Kariranta pohtii.

Mielenkiinnolla hän pani merkille, että uushengellisyydessä ja herätyskristillisyydessä on paljon samaa: se, ettei riitä, että on tasaista ja toisteista, vaan halutaan voimakkaita elämyksiä.

– Ero uskonnollisuuden ja magian välillä on häilyvä. Ennustamisen kristillisiä versioita ovat profetiat ja peukkupaikalla vastausten etsiminen Raamatusta. Raamattu antaa myös monia esimerkkejä unista Jumalan ilmoituksen välittäjinä.

Jumalan kauniit nimet

Etsiessään haastateltaviksi guruja, laaja-alaisia hengellisten asioiden tietäjiä, Kariranta löysi yllättäen juuri kristittyjä.

– Ajattelin, että miten nämä nyt kaikki ovatkin kristittyjä; miten monella tavalla voikaan olla kristitty. Ajattelen siihen suuntaan kuin he, mutta en kuitenkaan kenenkään kanssa samalla tavalla.

Eräs heistä kuunteli Karirantaa rukouksessa käyttäen tekniikkaa, jonka oli nuoruudessaan viidesläisessä herätysliikkeessä oppinut. Siinä rukoillaan toisen ihmisen puolesta hiljaisuudessa, kuulostellaan mitä kuvia Jumala tahtoo tälle rukouksessa näyttää, ja välitetään kuvat ja visiot ilman selityksiä.

Eräs Entinen uushenkisyyden vaikuttaja, nykyinen kristitty ja terapeutti neuvoi Karirantaa varomaan sellaista henkisyyttä, joka lupaa suuria ja jossa pidetään ihmistä kaikkivoipaisena sekä tavoitellaan unelmia toisten kustannuksella.

Joitakin oppimiaan menetelmiä Kariranta voisi ajatella toteuttaa omassa uskonnossaan.

– Äiti Amman seuraajat resitoivat hänen 108 nimeään. Haluaisin tehdä tätä Kolmiyhteisen Jumalan kaikilla kauniilla nimillä.

Kun Kariranta meni tuntemattomiin yhteisöihin, hän tiedosti, että saattaa olla mukana jossain sellaisessa, jonka arvoja ja painotuksia ei hyväksy.

– Katsomusten maailma on rannaton ja itselle uuteen hengellisyyteen on vaikea paneutua riittävästi lyhyessä ajassa. Siksi ajattelen, että syvimmälle pääsee parhaiten itselle tutun uskonnon kautta. Sen kieli ja ajatusmaailma on tuttua.

Kaisa Kariranta huomasi, että uskonnot ovat keskenään niin erilaisia, etteivät ne sulaudu yhteen. – Sisältäni löytyivät opilliset rajat. Maailmanselitykset, joita oma uskontoni antaa, ovat osa minua, hän sanoo.

Yhteys vahvistuu

Mitä Kaisa Kariranta ajattelee seikkailujensa päättyessä? Hän ei tarvinnut vahvemman luontosuhteen luomiseen shamanismia, vaan luontoa. Kivien energiat eivät puhuneet hänelle, mutta kokeilun seurauksena elämään tulivat koskettaminen ja kiittäminen.

Kariranta korostaa, että jokaisella on vastuu omasta elämästään, sitä eivät ratkaise ennusmerkit tai gurujen totuudet.

Kirjaprojekti oli päätöksessään, ja Kariranta retkeili Astuvansalmen kalliomaalauksilla. ”Olisi symbolista päättää seikkailuni ikiaikaisen yhteyden paikan eteen”, hän kirjoittaa kirjan loppuluvussa.

Todellisen perillepääsemisen kokemuksen hän sai kuitenkin palattuaan virkavapaaltaan töihin, missä heti ensimmäisenä päivänä oli jumalanpalvelus.

– Tunsin taas yhteyden. Se tuntuu kannattelulta. Olin omalla paikallani, siellä minne kuulun, Kariranta toteaa.