Näkökulmia ulkopuolisuuden kokemuksiin Raamatussa 1/6 Pyyteetön antaja?

Maksan mielelläni veroja. On epämiellyttävää ajatella, että toimeentulonsa ja terveytensä kanssa kamppailevat olisivat riippuvaisia toisten hyväntahtoisuudesta. Toimiva yhteiskunta kerää veroja, jotta yhteinen hyvä toteutuisi.

Verotuksen historia ulottuu kauas ennen ajanlaskumme alkua muinaiseen Lähi-itään ja liittyy ensimmäisten kaupunkien syntyyn ja kirjoitustaidon keksimiseen. Mielivaltaisesti sovellettuna verotus on ollut keino vaurastuttaa yhteiskunnan yläluokkaa ja hallitsijoita.

Entä jos kyse ei olekaan pyyteettömästä lahjoittamisesta, vaan yhteiskunnan harjoittamasta systemaattisesta riistosta?

Jeesuksen ajan Palestiinassa oli käytössä monenlaisia veroja. Maanviljelijöiltä kerätty vero saattoi olla neljäsosasta jopa puoleen heidän tuloistaan. Lisäksi oli erilaisia tulleja ja maksuja, sekä erityinen henkivero aikuisille miehille. Rooman keisarille tilitettävien verojen lisäksi tuli temppelivero, jonka tuotoilla ylläpidettiin temppeliä ja siellä toimitettavia uhrimenoja.

Tavallinen kansa Jeesuksen aikana eli maailmassa, jossa resurssit olivat keskittyneet pienelle yläluokalle. Siinä missä varakkailla oli maaomaisuutta ja mahdollisuus pitää muun muassa orjia, tavallisten ihmisten elämä oli ankaraa ja arvaamatonta. Jos pienviljelijät, kalastajat ja käsityöläiset kykenivätkin elättämään itsensä, esimerkiksi lesket ja orvot olivat toisten ihmisten armeliaisuuden varassa.

Mistä lesken ropo kertoo?

Raamatussa on kertomus leskestä, joka pudotti pari kolikkoa temppelin uhriarkkuun (Luuk. 21:1–4). Tätä raamatunkohtaa on yleisesti käytetty esimerkkinä pyyteettömästä antajasta, joka lahjoittaa kaiken hyväntekeväisyyteen. Jeesuksen kuullaan ylistävän häntä: »Minä sanon teille, että tämä köyhä leski antoi enemmän kuin kukaan muu.  Muut antoivat lahjoituksia yltäkylläisyydestään, mutta hän antoi puutteestaan huolimatta kaiken, mitä hänellä oli.»

Voisiko tälle olla vaihtoehtoinen lukutapa? Entä jos Jeesuksen huomautus on myötätuntoinen parahdus sellaisen ihmisen puolesta, joka on pudonnut toisten armeliaisuuden varaan? Entä jos kyse ei olekaan pyyteettömästä lahjoittamisesta, vaan yhteiskunnan harjoittamasta systemaattisesta riistosta?

* * *

Ruth aukaisi kangasnyyttinsä. Kaksi viiden sentin kolikkoa oli jäljellä. Epätoivo valtasi mielen: vain kymmenen senttiä jäljellä. Niillä saisi kourallisen jauhoja ja tilkan öljyä. Mutta omat tarpeet oli nyt laitettava syrjään, sillä temppeliin ei ollut asiaa ilman rahaa.

Ruth kätki nyytin vaatteisiinsa. Miten hän saisi kolikot tipautettua temppelin rahankeräysastiaan ilman, että kukaan huomaisi miten vaatimaton hänen lahjoituksensa oli? Ruth ei tohtinut livahtaa temppeliin rukoilemaan ilman että hänellä oli jotakin annettavaa – rahalahjoitus oli vapaaehtoinen vain nimellisesti. Sosiaalinen paine ja kaikkialla parveilevat tarkkasilmäiset papit pitivät tästä huolen.

Ruthin pienet ompelijan tulot olivat suhdanteista riippuvaiset. Kankaiden ja tarvikkeiden hinnat olivat nousseet, ihmiset olivat entistä säästäväisempiä ja harkitsivat tarkoin vaatteiden teettämistä.

Ei ollut sallittua katsoa miestä julkisesti.

Valtionverotuksen lisäksi hänen tuli maksaa temppelivero ja erityisvero keisarille. Ruthilla ei ollut ketään turvanaan. Ahdinko oli läsnä päivin ja öin. Tilanne kävi koko ajan epätoivoisemmaksi, sillä nyt oli myyty kaikki se mitä Ruth oli myötäjäisinä saanut.

Ruth pudotti kolikkonsa astiaan ja koetti livahtaa paikalta yhtä huomaamattomasti kuin oli tullutkin, kun kuuli jonkun toteavan: ”Katsokaapa tuotakin leskeä! Hän antoi kaikki rahansa, näittekö!” Miehen ääntä värittivät myötätunto ja kiivaus – aivan kuin hän valittaisi tapahtunutta. Miehen ja Ruthin katseet kohtasivat, ja Ruth käänsi katseensa pois. Ei ollut sallittua katsoa miestä julkisesti.

Ruth piiloutui muurin suojaan. Kun rabbi oppilaineen astuisi ulos, hän lähtisi seuraamaan heitä. Menisi sinne, minne hekin. Ruthilla ei ollut mitään menetettävää. Hän tunsi olonsa kevyemmäksi kuin aikoihin.