”Millaista on olla mitätön?” – Katsojia ei säästellä syksyn teattereissa Helsingissä, Tampereella ja Hämeenlinnassa

Miksi hengellisessä lehdessä kirjoitetaan taiteesta, vieläpä muustakin kuin uskonnollisesta ja Raamatun kertomuksiin liittyvistä teoksista? Miksi lehden sivuilla esitellään ja analysoidaan esimerkiksi kaunokirjallisia romaaneja tai teatteriesityksiä?

Koska taiteen tekeminen ja kokeminen ovat samaa perua kuin hengellisyys ja kurottavat näkyvän todellisuuden toiselle puolelle, kommunikaatioon Jumalan kanssa.

Koska ne kysyvät saman kysymyksen, kuin psalminkirjoittaja: Mitä on olla ihminen?

Teatterintekijät vastaavat

Teatteri Avointen Ovien johtaja Hanna Kirjavainen on sovittanut ja ohjannut Federico Fellinin La Strada -klassikkoelokuvan näyttämölle tänä syksynä. Hän kertoo taiteen tekemisensä lähtökohdista Sanan numerossa 15/2022 julkaistussa artikkelissa näin:

”Yksi minulle pikkuhiljaa paljastuva lähtökohta on, että rakennan teatterissa intuitiivisesti näyttämölle todellisuuksia, joissa on mahdollisuus astua toisiin ulottuvuuksiin.

Niissä voi kokea pyhyyttä ja aistia Jumalan salaisuuksia, hyvää ja pahaa, sekä turmeluksen ja siunauksen.

Taiteen tehtävä on tarkastella asioita erilaisessa valossa kuin tavallisesti tehdään. Siten saatetaan päästä lähemmäs totuutta.

Totuuden lähestyminen on usein epämukavaa. Siksi moni on rakentanut itselleen totuuden väistämistekniikoita ja suojamuureja.”

Näyttelijä, teatteriohjaaja ja käsikirjoittaja Antti Mikkola ohjasi Tampereen teatterille klassikkonäytelmän Saatana saapuu Moskovaan. Sanassa 6/2022 ilmestyneessä haastattelussa hän hiljentyi pohtimaan, mitä seuraa, kun ihminen kieltää pyhän olemassaolon ja Jumalan. Mitä muuta ihminen silloin kieltäytyy katsomasta?

”Kun pyhä kielletään, syntyy arvotyhjiö, ja se on juuri se hetki, jolloin Saatana saapuu Moskovaan. Yksilö joutuu taistelemaan yksin sisällään olevaa paholaista vastaan, ja siinä ihminen on aika huono. Valinta on kuitenkin tehtävä, sillä hyvän ja pahan jakolinja on ihmisen sydämessä”, Mikkola siteeraa Aleksandr Solženitsynia.

Unelma mainoskuvassa nähdystä mantelicroissantista antaa voimaa käydä läpi ihmiseksi tulemisen käsittämättömät pääsykokeet, jotka sisältävät muun muassa dynaamista kävelyä ja hienostunutta kielenkäyttöä.

Mikkola kertoo myös huomanneensa, että ylimielisyydestä ja itseriittoisuudesta käsin toimiva ihminen ei siedä kenenkään muunkaan puhuvan Jumalasta tai elämän arvoituksellisuudesta. Ja että äänenpainot vaihtuvat nopeasti, kun jotain katastrofaalista tapahtuu.

”Kuolevan läheisen rinnalla kädet menevät ristiin. Se tapahtuu hyvin luonnollisesti. Teatterintekijänä, ja muutenkin, haluan kuitenkin sanoa vain, että nämä asiat eivät ole niin yksiselitteisiä kuin halutaan ajatella.”

Tänä kesänä Sanan 13/2023 haastattelussa näyttelijä Tommi Korpela sanoo, että hänen mielestään teatterin pohjimmainen sanoma on kristinuskoa lähellä.

”Siinä ollaan vähempiosaisten, heikkojen ja hyvän puolella. Rakastakaa toisianne ja pitäkää toisistanne huolta. Olen kokenut pyhyyttä myös teatterin lavalla”, Korpela sanoo.

Hän näkee samoja asioita taiteessa ja uskossa.

”Taide on minusta jatkuvaa etsimistä kuten varmaan uskokin. Se vaatii uhrauksia ja työtä.”

Ihmisiksi – miten niin ollaan?

Niin kysyy Tampereen teatterissa syyskuussa kantaesityksen saanut Kari Hotakaisen kirjoittama näytelmä.

Jätekukkulan Liisa ja Matti osaavat lapiohommat, mutta haluavat elämältä jotain muuta. Kaksi sen ulkopuolella varttunutta ”otusta” pyrkii yhteiskuntaan ja miettii, millaista olisi olla ihminen. Unelma mainoskuvassa nähdystä mantelicroissantista antaa voimaa käydä läpi ihmiseksi tulemisen käsittämättömät pääsykokeet, jotka sisältävät muun muassa dynaamista kävelyä ja hienostunutta kielenkäyttöä.

Näytelmässä on samaa eriarvoistamisen ja ulkopuolisuuden tematiikkaa, kuin Hotakaisen viime vuonna ilmestyneessä romaanissa Opetuslapsi. Mutta siinä missä osattomuus ja holhoamisen kohteena oleminen radikalisoivat Opetuslapsen päähenkilö Marian, Ihmisiksi-näytelmässä yhteiskunnasta syrjäytetyt Liisa (Elina Rintala) ja Matti (Matti Hakulinen) koittavat kelvata ylhäältä asetettuihin raameihin.

Ohjaaja Tuomo Rämö pohtii käsiohjelmassa, kuuluuko ihmisarvo aivan kaikille: ”Myös modernista maailmasta syrjäänjääneille tai siihen pyrkiville? Entäpä kuuluuko se myös taidottomille, epämukaville ja karkeille? Entä heille, jotka eivät hallitse tunteitaan? Kuuluuko ihmisarvo myös väkivaltaisille? Elina Rintala Liisana ja Matti Hakulinen Mattina. Kuva: Heikki Järvinen / Tampereen teatteri

Viiltävä satiiri ei säästä lukijaa tai katsojaa. Mitä pitää tehdä ja olla kelvatakseen yhteiskuntaan? Syrjäytyneet ovat ”otuksia”, joille ihmisarvoa ei anneta. ”Älä otus haihattele!” portinvartija-virkailija (Eeva Hakulinen) huutaa ylemmyydentunnossaan.

Teksti on terästä ja näyttelijätkin vireessä. Satiiri on niin säälimätöntä, että se lähes jähmettää veren muutamassa kohdassa. Ja kuten kirjailijalle kuuluu, ytimessä on kieli: yksi ihmiseksi pääsemisen tärkeistä pääsyvaatimuksista on, osaatko puhua vaikuttavasti todellisen tarkoitusperäsi peittäen.

Millainen nälkä ja pyrky on sellaisella, jolla ei ole mitään? Millaista on olla mitätön?

Uskon merkitystäkin mietitään. Voisiko sillä olla jotain annettavaa, vai onko koko homma vain taikauskoista toiveajattelua ja taivas tarkoitettu linnuille ja pilville, eikä ihmisellä sinne mitään asiaa?

”Minä en Matti tiedä, kuinka kauan jaksan olla ihminen”, Liisa huokaa.

Hotakainen kertoo käsiohjelmassa mielessään pyörineistä kysymyksistä: Millaista työtä on tarjolla sille, joka ei mitään osaa? Millainen nälkä ja pyrky on sellaisella, jolla ei ole mitään? Millaista on olla mitätön?

”Älä otus haihattele!” Virkailija testaa kaikki yhteiskuntaan ihmisiksi pyrkivät. Virkailijan roolissa on Eeva Hakulinen. Kuva: Heikki Järvinen / Tampereen teatteri

Näytelmän perusoivallus siitä, että osaton ihminen ei yhteiskunnan silmissä ole ihminen lainkaan, on hyytävä.

Naurattaa ja itkettää, kun virkailija julistaa, mihin kovin huonosti ihmiseksi tulemisen testeissä pärjänneet Liisa ja Matti kuitenkin kelpaavat. ”Jonkunhan tämäkin on hoidettava.” Mikä tämä – sitä en tässä kuitenkaan kerro, vaan usutan katsomaan näytelmää.

Yllättävät käänteet panevat asetelmat kuitenkin päälaelleen. Testataanko Matin ja Liisan ihmisyys oikeasti vasta siinä tilanteessa, jossa he ovat päässeet niskan päälle.

Valovoimainen tanssija Il matto eli hullu tarjoaa Gelsominalle pakotien kiertävän sirkuksen taiteilijayhteisössä, mutta riippuvuussuhde pitää Gelsominan Zampanon luona.

Runoilijan koulun käynyt kirjailija hallitsee sävyt. Loppukohtaus, joka voisi olla falski, onkin kyyneliin liikuttava.

Käsikirjoitus Kari Hotakainen, ohjaus Tuomo Rämö, lavastussuunnittelu Mika Haaranen, pukusuunnittelu Mari Pajala, valosuunnittelu Tuomas Vartola, äänisuunnittelu ja musiikki Hannu Hauta-aho, naamioinnin suunnittelu Kirsi Rintala ja Johanna Paakkanen

La Strada – löytyykö tarkoitus tien päältä?

Teatteri Avoimet Ovet on tuonut estradille näyttämösovituksen Federico Fellinin klassikkoelokuvasta La Strada.

Kiertävän voimamiehen Zampanon apulainen Rosa on kuollut ja Zampano ostaa Rosan äidiltä tilalle toisen tyttären, Gelsominan. Zampano käyttää siekailematta hyväkseen yksinkertaista ja luottavaista Gelsominaa, joka ei väsy uskomaan parempaan, vaikka joutuukin pettymään kerta toisensa jälkeen.

Resuinen pariskunta etsii tien varrelta paikkoja pystyttääkseen lavan Zampanon väsähtäneelle esitykselle, jossa tämä katkoo rintansa ympärillä olevan kahleen keuhkojensa voimalla. Valovoimainen tanssija Il matto eli hullu tarjoaa Gelsominalle pakotien kiertävän sirkuksen taiteilijayhteisössä, mutta riippuvuussuhde pitää Gelsominan Zampanon luona. Kuolema roikkuu ilmassa jo paljon ennen murhaa ja mielen horjumista.

Poljettava kärry kuljettaa Zampanoa (Ilkka Heiskanen) ja Gelsominaa (Ella Pyhältö) matkalla pitikin loputtomia teitä ja pysähdyspaikkoja. Kuva: Mitro Härkönen / Teatteri Avoimet Ovet

Mutta sitä ennen tie vain jatkuu, symboloiden ihmisyyttä ja elämää. Zampano polkee vimmaisesti ja maisemat vilistävät ohi. Ollaanko paossa jostakin vai menossa kohti jotakin? Pysähdytään, jotain tapahtuu, matka jatkuu. Tarttuuko jotain mukaan, onko jossakin olemassa määränpää?

Näyttelijät ovat valioluokkaa. Ilkka Heiskasen raakalaismaisessa Zampanossa on rikkinäisyyttä ja surua, Ukrainalaisen breakdancemestari Roman Hibalovin energia sähköistää yleisön. Lavalla musisoiva Satu Lankinen muuntuu saumattomasti moneen pieneen mutta merkittävään rooliin. Ella Pyhältö särkee sydämen lapsenomaisena ja avoimena Gelsominana, jonka satutettu mieli järkkyy.

Il Matto (suomeksi hullu) raottaa Gelsominalle ovea toisenlaiseen elämään sirkusyhteisössä. Kuva: Mitro Härkönen / Teatteri Avoimet Ovet

La Strada on emotionaalisesti vahva näytelmä. Ohjaaja Hanna Kirjavainen ei selittele, vaan luottaa siihen, miten näyttelijät ilmaisevat tunteita lavalla. Kerronta ei alleviivaa, vaan pikemminkin jättää asioita matkan varrella ilmaan. Se on hämmentävää, mutta myös palkitsee, kun huomaa olevansa etsijän paikalla. Ei ole ilmeistä, miten tapahtumia tulisi tulkita ja mitä katsoja löytää – ja se on hienoa!

La Strada on esitys, joka on nähtävä toiseen kertaan, jotta voi palata tien päällä heränneisiin ajatuksiinsa ja tunteisiinsa. On aivan ihanaa, että uskalletaan tehdä sellaisia näytelmiä, jotka eivät tyhjennä pajatsoa kerralla. Teatteri voisikin myydä santsilippuja.

Näyttämösovitus perustuu Federico Fellinin, Tullio Pinellin ja Ennio Flaianon elokuvakäsikirjoitukseen La Strada, sovitus ja ohjaus Hanna Kirjavainen, muusikko Satu Lankinen, videolavastus Joona Pettersson, äänisuunnittelu Juha Tuisku ja Satu Lankinen, valosuunnittelu Jere Kolehmainen, puvustus Anne Svensk.

Rottien pyhimys – Jumalan luomistyö jatkuu ihmisten kautta

Kirjailija Anneli Kannon täysosuma Rottien pyhimys kertoo Hattulan 1400-luvun lopussa valmistuneen Pyhän Ristin kirkon kuvittamisesta ja sen aiheuttamasta kuohunnasta paikkakunnalla. Lue Kannon haastattelu Sanasta 10/2021. Kirja sai aikaan matkailijoiden ryntäyksen Pyhän Ristin kirkkoon. Keväällä helsinkiläinen Musiikkiteatteri Kapsäkki ehti jo tuottaa tarinasta musikaalin. Uusi näyttämösovitus sai kantaesityksensä syyskuussa Hämeenlinnan teatterissa, missä paikallisuus nosti tunnelmaa käsin kosketeltavasti ensi-iltayleisössä.

Tarinassa kansainvälinen kirkkomaalariryhmä, mestarit Andreas Pictor (Antti Virmavirta) ja Martinus (Mikko Nousiainen) sekä apupoika Vilppu (Miikka Suonperä), saapuu Hattulaan maalatakseen kirkon sisätilat. Vilppu kuitenkin teloo itsensä tikkailta pudotessaan. Jotta työ valmistuisi ajoissa, maalareiden on pakko pestata ryhmäänsä kylässä asuva nainen Pelliina (Sonja Silvander-Valo), joka valmistaa saviastioita ja osaa koristemaalausta.

Mestari Martinus (Mikko Nousiainen) jakaa rohkaisua ja lempeä ja mestari Andreas Pictor (Antti Virmavirta) taiteilijan visiota Pelliinalle (Sonja Silvander-Valo). Kuva: Tapio Aulu / Hämeenlinnan teatteri

Pelliina hyväksytään tiimiin ensin pakon edessä, sitten ansioidensa vuoksi. Maalausurakan edetessä kyläläisten oudoksuma ja syrjimä Pelliina kokee, millaista on olla yhteisön jäsen. Martinus rohkaisee Pelliinaa laajentamaan osaamistaan ja tekemään omia luovia ratkaisuja. Pelliina oppii elämästä, rakkaudesta, taiteesta ja itsestään.

Keskiajan hierarkia antaa ylemmille vallan astella alempien yli ja murskata mielivaltaisesti näiden unelmat. Taide tarjoaa kuitenkin väylän rikkomalla sukupuolirooleja ja hierarkioita. Kaikki kokemukset, traagisetkin, mahtuvat Pelliinan todelliseen kutsumukseen, joka syvenee hienossa loppujaksossa mestari Pictorin ohjauksessa.

Katsojalle välittyy hienosti, miten visuaalinen tapa katsoa on erilainen ja voi rikastuttaa ja lisätä ymmärrystä.

 

Uskottavan ydinkolmikon ympärillä häärii karikatyyrimaisia hahmoja, kuten arvovallasta keskenään kilpailevat kirkkoväärti ja kirkkoherra. Romaanin verevä kieli painottuu näyttämöllä kohtauksiin, joissa hahmot äityvät nimittelemään toisiaan mitä kekseliäimmin sanankääntein. Nämä tulistumiset tuntuivat paikoin irrallisilta muun dialogin rinnalla.

Kylän yksinäinen ja outo savenvalaja Pelliina (Sonja Silvander-Valo) saa mahdollisuuden oppia uutta ja pohtia identiteettiään Ruotsinmaalta saapuneiden kirkkomaalareiden kanssa. Kuva: Tapio Aulu / Hämeenlinnan teatteri

Näyttämökuva kirkkomaalausprojisointeineen on upea ja sille on varattu tärkeä rooli maalausurakan etenemisen kuvaajana.

Näyttämöllä keskustellaan useaan otteeseen rauhassa ja kiinnostavasti ihmiselämästä Raamatun tapahtumien ja tekstien valossa sekä siitä, miten taiteilija niitä tulkitsee. Katsojalle välittyy hienosti, miten visuaalinen tapa katsoa on erilainen ja voi rikastuttaa ja lisätä ymmärrystä.

Kirkkomaalarit eivät vain maalaa, vaan suhtautuvat syvällä vakavuudella tehtäväänsä virittää kirkkoväkeä ottamaan vastaan kuvakertomuksia oman elämänsä rakennukseksi.

Rooleissa lisäksi Henna-Maija Alitalo, Jyri Ojansivu, Katariina Kuisma-Syrjä, Birgitta Putkonen, Johanna Reilin, Lasse Sandberg, Panu Valo

Teksti Anneli Kanto, ohjaus Milko Lehto, dramatisointi Milko Lehto ja Katja Krohn, lavastussuunnittelu Juha Mäkipää, pukusuunnittelu Anne Laatikainen, kuvasuunnittelu Toni Haaranen, valosuunnittelu Jari Vuori, äänisuunnittelu Lauri Malin.