Löysin kirkonkelloista kutsumukseni

Puuaskelmat nousevat jyrkässä kulmassa Hämeenlinnan ortodoksikirkon kellotapuliin, mutta kevytrakenteinen Supavit Nummelin, 23, on ylhäällä alle aikayksikön. Hoikka nuorimies on tottunut kapuamaan Suomen kirkkojen korkeimpiin kohtiin, joten hän tekee sen varmasti ja ketterästi.

Perässä tulija sen sijaan sovittelee kenkiään kieli keskellä suuta kauhistuttavan kapeilta vaikuttaville askelmille.

Kellotornissa kesätuuli puhaltaa raikkaasti metalliverkoilla varustetuista aukoista sisään.

Kolme kookasta kelloa ovat tornin katseenvangitsijat. Niiden pinnassa kiemurtaa koristeellisia kohokuvioita, Raamatun tekstiä sekä Supavit Nummelinin nimi, sillä hän on kirkonkellot tähän rakennukseen valinnut, tuonut, asentanut ja virittänyt huippusointiin.

Supavit alkaa soittaa kirkonkelloja, vaikka eletään tuikitavallista arki-iltapäivää. Jalat ja kädet työskentelevät rytmikkäästi, kun ilmoille raikaa iloinen juhlasoitto.

Upeat kumahdukset kaikuvat yli kaupungin – ja se on äärimmäisen vaikuttavaa.

Lapinjärveläinen kirkontorniteknikko on matkannut Hämeenlinnaan opettamaan ortodoksiseurakunnan vapaaehtoisille kirkonkellojen anatomiaa ja soittamista.

– Lähes kaikki evankelis-luterilaisten kirkkojen kellot on sähköistetty ja automatisoitu, mutta ortodoksisissa ja katolisissa seurakunnissa kelloja vielä soitetaan käsin, Supavit selittää.

Portaille hylätty

Supavit eli ensimmäisen ikävuotensa Thaimaassa lastenkodissa.

– En tiedä biologisista vanhemmistani yhtään mitään, enkä ole heitä ryhtynyt etsimään. On kerrottu, että minut oli jätetty lastenkodin portaille.

Minut oli jätetty lastenkodin portaille.

Suomeen poika adoptoitiin vantaalaisen Nummelinin parin ensimmäiseksi lapseksi.

Pienenä hän bongaili erilaisia lentokoneita Markku-isänsä kanssa. Tämä oli ryhtynyt jo 1980-luvulla niitä valokuvaamaan. Vuonna 2008 he julkaisivat yhdessä Pienen lentokonekirjan, jossa esitellään suomalaisilla lentokentillä tavallisimmin nähtävät lentokoneet, myös sotilaskoneet ja helikopterit. Kirja suunnattiin lentokoneista kiinnostuneille lapsille, mutta myös varttuneemmille harrastajille.

Supavit viihtyi myös legojen parissa ja rakensi niistä kirkkoja.

– Niiden mahtipontisuus on minusta aina ollut hyvin vaikuttavaa.

Kerran hän keksi hyödyntää kodin sisustusta legokirkossaan.

– Lapsuudenkotini alakertaan oli sijoitettu sellainen pieni kello, jota pystyi narua vetämällä soittamaan yläkerrasta. Otin sen hyötykäyttöön ja kiinnitin kirkontorniini.

Kirkoissa perhe pistäytyi sekä ulkomailla että kotimaassa reissatessaan.

Supavit oli vilkas poika, joka myös yksin tykkäsi tutkia uusia paikkoja.

– Vanhempani luottivat minuun ja antoivat minun mennä itsenäisesti. Tulin kuitenkin aina sovitusti takaisin.

Puualan artesaani -tutkinnon jälkeen Supavit Nummelin haki lisäoppia ulkomaisilta kirkonkelloammattilaisilta. 

Kirkosta tuli turvapaikka

Alakouluvuodet Vantaan Rekolassa eivät olleet helppoja ulkomaalaistaustaiselle lapselle.

– Minua kiusattiin tosi rankasti. Kuulin haukkumisia ja rumia nimittelyjä. Minusta tekaistiin syytöksiä, joiden vuoksi jouduin syyttömänä jälki-istuntoon. Minulle sanottiin jopa päin naamaa, että ”tapa ittes”.

Kiusaamista tapahtui välitunneilla, mutta myös vapaamuotoisimmilla oppitunneilla, kuten liikunnassa.

Silloin Supavit livisti omille teilleen, esimerkiksi lähitienoon kirkkoihin, joissa monet suntiot ja vahtimestarit oppivat tuntemaan yllättävän vierailijan. Kirkon työntekijöille kävi selväksi, ettei Supavit ollut pahoilla asioilla. Niinpä he antoivat pojan tulla ja mennä, miten tämä tahtoi.

– Kirkoista tuli turvapaikkojani, joissa minun oli hyvä olla. Kun olin vanhempi, pääsin niihin joskus myös yöllä. Kirkossa oli upeaa olla yksin, kun kuu loimotti ikkunoista sisään.

– Kun varmasti tiesin olevani kirkossa yksin, uskalsin polvistua alttarille ja jutella rukoukseni Taivaan Isälle. Ajattelen, että noiden hetkien myötä kasvoin pikkuhiljaa uskoon.

Se lohdutti henkisesti kuluttavassa kouluarjessa.

– Kauheimpina aikoina mielessä kävi, josko päättäisin päiväni, Supavit muistaa.

Vanhemmat eivät tienneet kiusaamisesta, sillä poika ei siitä kotona kertonut. Hän tahtoi säästää rakkaitaan murheilta ja ylimääräisten järjestelyiden vaivoilta.

– En tullut puhuneeksi tilanteestani opettajillenikaan, sillä tulin heidän kanssaan hyvin toimeen. Muutamat kyllä huomasivat, miten ikäiseni minua kohtelivat, ja jotenkin siihen puuttuivatkin. Silti pimentoon jäi, miten systemaattista ja raakaa kiusaamiseni kaikkiaan oli.

Se vaikutti koulumenestykseen niin, että poika joutui tuplaamaan yhden luokan.

Luovat aineet, kuten musiikki ja käsityö, huitelivat kympissä, mutta ahdistava arki vei kyvyn keskittyä lukuaineisiin.

Tilanne helpottui, kun yläkoulussa väki vaihtui.

Käsistään taitava Supavit ryhtyi tienaamaan vapaa-ajallaan rahaa pikku remontteja tehden. Iloa tuli myös kirkonkelloharrastuksesta. Hän kuunteli maailman eri kirkonkellojen soittoa YouTube-videoilta ja jatkoi omatoimivierailuja Suomen kirkkoihin ja niiden tapuleihin.

– Aiheesta ei juuri ollut suomenkielistä kirjallisuutta, joten lueskelin sitä, mitä verkosta löytyi. Ja sitten tilailin kirkonkelloja itselleni – semmoisia, joita oli edullisesti ostettavissa.

Koululla päivät ja yöt

Yläkoulun päättyessä Supavit oli jo tietoinen Keski-Euroopassa arvostetusta, historiallisesta käsityöläisammatista, kirkontorniteknikosta, joka käytännössä tietää kaiken kirkontornien ja -kellojen automatisoinnista, rakenteista, kantavuuksista, virityksestä ja huollosta. Hän mietti, miten Suomessa saisi itselleen vastaavan, laajan osaamisen ja hakeutui opiskelemaan taideteollisuusalan perustutkintoa, puualan artesaaniksi.

Paikka avautui niin läheltä, että nuorimies saattoi käydä koulua lapsuudenkodistaan. Se oli taloudellisestikin hyvä ratkaisu.

– Opiskelin vajaat neljä vuotta puusepän taitoja, koneistusta, automaatiota, hitsausta ja muuta metallin työstöön liittyvää. Tein myös kirkonkellojen korjauksiin liittyviä projekteja. Olin koululla päivät ja yöt! Supavit naurahtaa.

Artesaaniksi valmistuttuaan nuorimies on viettänyt useampia kuukausia ulkomailla – eniten Saksassa – kirkonkelloteknikkojen opissa.

– En tiedä, voisinko Euroopasta saada virallisen todistuksen tuon alan pätevyydestäni. Se kyllä kiinnostaisi.

Isäntä avaa ovet museoonsa, kunhan saa etukäteen tiedon tulijoista ja on paikalla. Yhteystiedot löytyvät osoitteesta rekolabells.fi.

Kiireinen yrittäjä

Nyt Supavit Nummelin on työlleen omistautunut, innokas yrittäjä. Hänet kutsutaan hätiin esimerkiksi silloin, kun kirkonkellojen automatiikka pettää tai kun joku kelloista ei soi.

Hänellä on avaimia kirkkoihin, joiden kelloja hän saa käydä soittelemassa myös ihan huvikseen, ohi ajellessaan.

Nuorimies sanoo suoraan, ettei kirkonväen tuntemus kirkonkelloista ole kovinkaan korkealla tasolla:

– Uudetkin kellot posahtavat rikki, jos niihin on esimerkiksi ostettu ja asennettu vääränlainen kieli – sellainen, joka iskee liian kovaa. Tornirakenteiden pitää olla lujia ja kantavia, jos kellot ovat suuria ja painavia.

Supavit on asiantuntija, joka pyydettäessä hankkii ja asentaa kirkkoon sellaiset kellot, jotka sinne halutaan.

– Aika usein kanttori sanoo sanansa, ja sen mukaan sitten toimin. On mahdollista, että sopivat kellot löytyvät omista kokoelmistani tai sitten ne tilataan mittatilaustyönä.

Vaikka Supavit tietää vanhojen kirkonkellojen anatomiasta lähestulkoon kaiken, hän on myös edelläkävijä ja ammattialansa kehittäjä.

– Tähänastisen urani suuritöisimmän työni tein rakentaessani tornikellopelin Tikkurilan uuteen kirkkoon, joka vihittiin käyttöön tammikuussa 2021.

Se on eri sävelkorkeuksille viritetyistä kelloista koostuva soitin. Kellopeliä soitetaan käsin ja jaloin soittopöydän avulla. Keski-Euroopassa tällaisia carilloneja on runsaasti, mutta suomalaisessa äänimaisemassa se on uusi juttu.

Kellopeliä soitetaan käsin ja jaloin soittopöydän avulla.

Carillon sijaitsee Tikkurilan kirkon kellohuoneessa, jonka ulkoseinän pitsimuurauksesta ääni pääsee ulos. 31 kellon carillonilla voi soittaa miltei millaista musiikkia tahansa. Suurin, 450-kiloinen kello, on yksi Tikkurilan edellisen kirkon kelloista. Soittimen muut kellot on valanut hollantilainen Koninklijke Eijsbouts Klokkengieterij.

Vaikka Supavit on historian ja käsityön arvostaja, hän ei karta älytekniikan hyödyntämistä. Hän on kehittänyt automatisoituihin kirkonkelloihin sovelluksen, jonka avulla soiton voi käynnistää omasta matkapuhelimesta vaikkapa hautajaissaattueen liikkeelle lähtiessä:

– Kenenkään ei sitten enää tarvitse kipittää varta vasten sakastiin napauttamaan soittoa päälle.

1 400 kirkonkelloa!

Supavitin yrittäjän arki on viilettämistä monenmoisin työvälinein varustetulla pakettiautolla ympäri Suomen. Omat verkkosivut hän julkaisi keväällä 2022.

Yhteydenottoja on nyt tullut Suomen ulkopuolelta, ja loppuvuodesta onkin tiedossa useampi työ- ja opintomatka ulkomaille.

Reilu vuosi sitten Supavit osti Lapinjärveltä omakotitalon, joka sijaitsee sen verran syrjäisellä paikalla, että siellä saa sielunsa kyllyydestä soitella kirkonkelloja naapuruston häiriintymättä.

”Tiluksilla” on työskentelytilaa sekä yleisölle sopimuksesta avoinna oleva Supavitin kirkonkellomuseo, jossa on ihmeteltävänä ja ihasteltavana peräti 1 400 kirkonkelloa.

– Niitä pääsee katsomaan, kun vain soittaa minulle ja olen paikalla.

– Rakastan kirkonkelloja. Olen voinut niitä ostaa, kun rahaa on säästynyt asuttuani niin pitkään lapsuudenkodissani. Olen myös lahjoittanut joitakin kelloja sellaisille seurakunnille, joilla ei ole ollut varaa niitä hankkia.

Nuori kirkonkelloasiantuntija ei ryhdy ennustamaan, mihin hän erityisosaamisellaan yltää, eikä se häntä kiinnostakaan. Elämä on hyvin, tässä ja nyt.

Supavit kumauttelee taas yhtä Hämeenlinnan ortodoksikirkon suurista kelloista, ottaa siltä nuotin ja tahdin ja alkaa laulaa: Jumalalle kunnia!

Hyvä lukija

 

Sana-lehti tekee tärkeää ja merkityksellistä kristillistä journalismia, joka tuo toivoa monelle ihmiselle. Meidän ajassamme Sanan merkitys ainoastaan kasvaa.

Sinä voit osaltasi mahdollistaa laadukkaan kristillisen journalismin myös tulevaisuudessa.

Tilaa Sana.

Ole siunattu!

Ilkka Enkenberg

Päätoimittaja

Tilaa Sana