Lapsellakin on oikeus uskonnolliseen katsomukseen, muistuttaa uskontokasvatuksen tutkija ja perheenäiti Saila Poulter

”Aikuiset ei kyllä yhtään osaa antaa vastauksia mun kysymykseen!”, parahti Saila Poulterin tytär 5-vuotiaana. Lapsi oli toistuvasti haastanut sekä päiväkodin aikuisia että sukulaisia kertomaan, miksi maapallo on olemassa.

– Se ei ole oikeastaan mikään luonnontieteen kysymys, että miksi olla olemassa, vaan eksistentiaalinen, olemassaoloa koskeva kysymys, Poulter pohtii.

Lähipiirin aikuisille oli kuitenkin luontevinta lähteä vastaamaan kysymykseen fysiikan ja luonnontieteen kautta kertomalla esimerkiksi alkuräjähdyksestä.

– Lapsi ei kuitenkaan kysellyt, että ”miten maapallo sai alkunsa?”, vaan esitti miksi-kysymyksen. Sitä seurasi kysymys, että jos maailma on olemassa, niin miksi me ihmiset olemme olemassa, ja siitä seurasi sitten kysymyksiä Jumalasta, Poulter muistelee.

Katsomukselliset kysymykset

Opettajankouluttajana, tutkijana ja vanhempana Saila Poulter kehottaa huomaamaan, että lapset pohtivat arjessaan monia syviä katsomuksellisia kysymyksiä, jotka tarjoavat myös aikuisille ajattelemista.

– Jos 5-vuotias pystyy tunnistamaan tällaisia kysymyksiä, niin minun mielestäni tämä tarkoittaa sitä, että tämän ikäisille pitäisi syöttää paljon enemmän näitä vaikeita kysymyksiä pohdittavaksi. Ja uskonnolliset kysymykset ovat älyllisesti tosi haastavia, hän ajattelee.

Poulter kokee lasten olevan myös usein äärettömän taitavia omissa kysymyksen asetteluissaan.

Heillä on paine siitä, että mitä tähän voi vastata, jotta en sano väärin. Tai että en syötä lapselle jotain uskonnollista hömppää

– Ne ovat ihan erityyppisiä kuin aikuisten tekemät kysymykset. Itsestäni on ihanaa miettiä, että mitähän se lapsi on pohtinut tällaisen kysymyksen esittäessään, Poulter kertoo innostuneena.

Mieleen on jäänyt tapaus, jossa tiedekasvatuksen luennolle lapset olivat pohtineet Jumalan olemassaoloa ja eräs Poulterille tuntematon lapsi oli muotoillut aikuisille kysymyksen: Onko sade Jumalan itku?

– Se on niin kaunis ajatus, melkein kuin jokin mietelause. Miten mielenkiintoista olisi päästä kysymään tältä lapselta, että minkälaiset ajatukset johtivat tähän kysymykseen, sen sijaan, että vastaisin vain ”kyllä” tai ”ei”. Tai tylsästi toteaisin, että tämä ajatus ei faktojen perusteella ole ollenkaan totta – vesi vain kiertää maapallolla.

– Ajattelen, että traditio ja perinteet ovat tärkeitä. Mutta toisaalta jokaisessa uskontoperinteessä traditio tarkoittaa jotakin mikä elää, periytyy ja muuttuu. Uskonnon ja hengellisyyden kova ydin kestää kyllä sen, että asioita sanoitetaan myös lapsille sopivalla tavalla, Saila Poulter esittää.

Kuka pelkää aivopesua?

Ammattikasvattajille lasten katsomukselliset kysymykset ovat Poulterin kokemuksen mukaan usein todella vaikeita.

– Heillä on paine siitä, että mitä tähän voi vastata, jotta en sano väärin. Tai että en syötä lapselle jotain uskonnollista hömppää, Poulter harmittelee.

Taustalla vaikuttaa maallistuneen yhteiskunnan vaikea suhde uskontoon. Poulter kokee perusajatuksena olevan usein se, että kun ihmiset kehittyvät entistä pidemmälle, he ymmärtävät, ettei uskonto vastaa heille mihinkään tarpeeseen tai kysymykseen. Lopulta uskonnon todetaan olevan ”turhaa”.

– Ikään kuin uskonnon turhaksi kokevat aikuiset päättävät lapsen puolesta, että lapsen ei ole hyvä saada uskontoon liittyvää kasvatusta, koska tästä on kova työ kasvaa myöhemmin ulos, hän pohtii.

On suuri virhe ajatella, että tämän päivän lapset eivät tarvitsisi uskontokasvatusta ja katsomusopetusta.

Poulter näkee valloilla olevan myös mielikuvia, että uskonto olisi jotain pakottavaa ja ahdistavaa, ehkä jopa aivopesevää.

– Jos lasta rohkeasti viedään uskonnon äärelle, niin siihen liitetään paljon negatiivisia mielikuvia, hän kertoo.

Uskontososiologisten tutkimusten perusteella kuitenkin tiedetään, että uskonto ei ole maailmasta mihinkään katoamassa. Tulevaisuudessa Poulter näkee uskontoon liittyvän kasvatuksen merkityksen vain kasvavan.

– On suuri virhe ajatella, että tämän päivän lapset eivät tarvitsisi uskontokasvatusta ja katsomusopetusta. Se on itse asiassa tulevaisuuden kansalaistaito, että lapset saavat ihan yleissivistävää ja monipuolista opetusta uskonnoista ja katsomuksista, Poulter kertoo.

Saila Poulter ajattelee, että mihin lapsen polku elämässä meneekin, niin uskonto voi olla suuri voimavara. – Se voi olla valtavan iso aarrearkku tiedolliseen, emotionaaliseen ja henkiseen hyvinvointiin. Todella monesta asiasta lapsi jää paitsi, jos hän ei saa hengellistä kasvatusta, Poulter esittää.

Päiväkoti-ikäisen uskonnonvapaus

Poulterin mukaan Suomessa on yllättävän vähän puhetta lasten uskonnonvapaudesta.

– Todetaan, että kaiken ikäisillä se uskonnonvapaus on, mutta ei mietitä sen tarkemmin, että mitkä ne edellytykset sellaisella 3- tai 5-vuotiaalla on tätä toteuttaa omalla kohdallaan, hän esittää.

– Vaikeus on siinä, että se pieni ihminen ei vielä ehkä itse osaa näitä pohtia, sanoittaa, saati valita. Tällöin nousee kysymys, että pitäisikö jonkun valita hänen puolestaan.

Ammattikasvattajana Saila Poulter kokee kasvatuksen olevan sitä, että aikuinen päättää joistakin asioista lapsen puolesta tai ainakin auttaa häntä pohtimaan, mitä vaihtoehtoja voisi olla tarjolla.

Jos hänet sitten jätetään kysymyksen kanssa yksin, ei reagoida tai sanotaan, että ei näitä kannata miettiä, niin se on vahva viesti lapselle: ”Ei tällaisia kysymyksiä enää jatkossa, kiitos”.

– Jotta lapsi voisi uskontoon liittyvää vapauttaan käyttää, häntä tarvitsee tässä auttaa. Lapsi tarvitsee uskontoon liittyvää kasvatusta, opetusta ja esimerkkejä, jotta pystyy näitä asioita pohtimaan.

Poulter ajattelee, että maallistuneessa yhteiskunnassa aikuiselta voi kadota taju edes tunnistaa lapsen esimerkiksi askartelevan mielessään kysymystä Jumalasta.

– Jos hänet sitten jätetään kysymyksen kanssa yksin, ei reagoida tai sanotaan, että ei näitä kannata miettiä, niin se on vahva viesti lapselle: ”Ei tällaisia kysymyksiä enää jatkossa, kiitos”.

Astuessaan 4-vuotiaana ortodoksiseen kirkkoon, Saila Poulterin oma lapsi huudahti: ”Vau, mikä kultahuone!” – Hänelle ihan tässä esteettisyydessä oli jotain hienoa, ei jossain uskonnollisessa käsitteessä tai toimituksessa, Poulter muistelee.

Omaa katsomusta rakentamassa

Poulter rohkaisee aikuisia heittäytymään mukaan lapsen katsomuksellisiin pohdintoihin. Halutessaan voi esimerkiksi kertoa mitä itse asioista ajattelee pelkäämättä sitä, että antaa lapselle liian valmiin vastauksen.

– Esimerkiksi vanhempana voi itse kertoa uskovansa siihen, että Jumala on. Silloin lapsi saa peilauspinnan pohtia, että ”tämä aikuinen uskoo johonkin, uskonko minä?”, Poulter ohjeistaa.

Hän korostaa, että lapsi vasta rakentaa identiteettiään, katsomustaan tai hengellisyyttään.

On kasvatuksellisesti tärkeätä, että aikuinen ajattelee, että hänellä ei ole henkistä oikeutta määritellä tuon lapsen hengellisyyttä.

– Jos voidaan allekirjoittaa näkemys siitä, että ihmisellä on jokin katsomus, niin ehkä voidaan hyväksyä, että lapsellakin on jokin muotoutumassa oleva, arvoväritteinen tapa katsoa todellisuutta.  Ammattikasvattajienkin tulisi osata tätä lapsen kehittyvää kykyä arvioida ja tukea, ei jättää lasta yksin, Poulter toteaa.

Hän korostaa, että lapset ovat merkittävissä määrin etsijöitä, joille tulee myös uskaltaa jättää tilaa omaan katsomukselliseen pohdintaansa. Aikuisen tulee osata kunnioittaa lapsen ainutlaatuisuutta.

– Aikuinen ei voi lapsen puolesta päättää, että millainen ihminen, tai millainen uskovainen tai uskonnoton olento tästä tuleekaan. On kasvatuksellisesti tärkeätä, että aikuinen ajattelee, että hänellä ei ole henkistä oikeutta määritellä tuon lapsen hengellisyyttä. Lapsi itse etsii ja voin häntä tällä taipaleella tukea, Poulter kiteyttää.

Haasteena uskontoallergia

Avointa uskonnosta puhumista suurempana ongelmana Poulter kokee ajatuksen siitä, että uskonto ei lähtökohtaisesti kiinnostaisi lasta. Samoin hän näkee ongelmallisena pelon siitä, että lasta ei kannata viedä mihinkään uskonnolliseen tilaisuuteen tai puhua esimerkiksi Jumalasta, ettei aiheutettaisi vahingossa mielenvaurioita tai traumoja.

– Silloin lapsi tavallaan jätetään pimentoon, ei kerrota hänelle jotakin maailmasta, vaikka lapsi voisi jopa mahdollisesti tätä haluta.

Aikamme suurena uskontokasvatuksellisena haasteena Poulter näkee sen, että uskonnon ajatellaan helposti olevan jotenkin vahingoittavaa ja jotain, mistä on parempi jäädä pois.

– Ihmettelen, että esimerkiksi mediassa esiintyvistä lastenpsykiatreista kukaan ei koskaan nosta esille uskonnon myönteistä merkitystä. Sitä, miten suotuisa vaikutus hengellisellä kasvatuksella tai yhteisöllä voi olla lapsen mielenterveyteen, hyvinvointiin ja resilienssiin, Poulter kertoo.

Hirveästi vanhempana kyseenalaistan sitä, että saankohan opettaa sillä tavalla kuin minua on opetettu kristillisyyteen. Myös yhteisöllinen tuki ympäriltä jatkuvasti murenee. On entistä vähemmän niitä, jotka uskaltavat tunnustaa olevansa kristittyjä ja antavansa kristillistä opetusta kotona. Moni ei uskalla jutella edes omien kavereidensa kanssa.

Hän kokee hyvin tärkeänä sen, että viime vuosina on nostettu esille tapauksia, joissa uskontoa on käytetty väärin, esimerkiksi väkivallan tai hyväksikäytön välineenä. Samalla Poulter huomauttaa, että nämä tapaukset ovat rakentaneet kovin yksipuolista käsitystä uskonnosta ilmiönä.

– Pitäisi pystyä puhumaan myös siitä, että uskonto voi olla lapsen kasvulle todella myönteinen asia.

Poulter kokee, että varautunut yhteiskunnallinen ilmapiiri heijastuu myös vanhempien toimintaan. Tämän hän on kohdannut myös itse kristittynä äitinä.

– Hirveästi vanhempana kyseenalaistan sitä, että saankohan opettaa sillä tavalla kuin minua on opetettu kristillisyyteen. Myös yhteisöllinen tuki ympäriltä jatkuvasti murenee. On entistä vähemmän niitä, jotka uskaltavat tunnustaa olevansa kristittyjä ja antavansa kristillistä opetusta kotona. Moni ei uskalla jutella edes omien kavereidensa kanssa.

Saila Poulter ajattelee, että uskonto voi olla suuri voimavara, mihin lapsen polku elämässä viekin. – Se voi olla valtavan iso aarrearkku tiedolliseen, emotionaaliseen ja henkiseen hyvinvointiin, Poulter sanoo.

Saa leikkiä!

Aikuisten maailmassa uskonto näyttäytyy helposti hyvin vakavana asiana, josta on leikki kaukana. Lasten tapa olla maailmassa ja oppia maailmasta on kuitenkin tässä suhteessa erilaista. Poulterille itselleen tärkeä oppitunti on ollut se, että lapset tutkivat uskontoa nimenomaan leikkien.

– Työssäni opettajankouluttajana olen esimerkiksi vienyt eskari-ikäisiä lapsiryhmiä pyhiin tiloihin tutkimaan uskontoa. Sitten kun lapset soittelevat kirkon kelloja, avaavat ikkunan ja huutavat ulos, että: ”Tulkaa kaikki hautajaisiin”, niin aikuisena miettii, että onkohan tämä korrektia – pitäisikö mennä sanomaan, että nyt pitää käyttäytyä.

– Tai moskeijassa lapsi saattaa kiivetä saarnatuoliin leikkimään kuningasta ja huutaa muille: ”Haluaisin ranskalaisia!”. Toisten ryömiessä lattialla etsien kuninkaalle ruokaa sitä pohtii, että suuttuukohan imaami, Poulter kertoo huvittuneena.

Kyllä aikuisten käsityksiä voisi myös vähän ravistella pelkäämättä sitä, että Yläkerran Isäntä suuttuu.

Kun kokemuksiin palataan jälkikäteen, moni lapsi kertoo hymyillen, että tässä oli jotain mihin voisi myöhemminkin palata. Etualalle saattaa nousta asioita, joista aikuinen sanoisi, että nämä eivät mitenkään liity uskontoon.

Poulterin mukaan lapsi ei välttämättä edes kirkossa ajattele olevansa erityisesti uskonnon äärellä, vaan kyse voi olla jostain kivasta elämyksestä, estetiikan kokemuksesta, hiljaisuudesta, tai ehkä vaikka vähän tylsäksi koetusta musiikista. Myönteiset kokemukset – se, että saa leikkiä – jäävät lapsen tunnemuistiin.

– Jos voisi lähteä tästä, niin uskonnon maailmassa oleminen voisi avata aivan uusia mahdollisuuksia. Kyllä aikuisten käsityksiä voisi myös vähän ravistella pelkäämättä sitä, että Yläkerran Isäntä suuttuu, hän toteaa.

– Lapsille uskonto on ennen kaikkea kehollista. Jotakin elettyä, koettua ja jaettua. Lapsi miettii sitä, miten uskonto ihan arjen tasolla liittyy siihen, missä ollaan, mitä tehdään, kenen kanssa ollaan, mitä ehkä syötiin ja juotiin, Saila Poulter sanoo.

Ulos pääkopasta

Poulter toivoisi aikuisten ymmärtävän, että lasten hengellisyys on muuta kuin omaan pääkoppaan liittyvä asia. Protestanttisesta perinteestä poiketen uskonto ei lapselle ensisijaisesti tarkoita jotakin rationaalista ja kognitiivista.

– Lapsille uskonto on ennen kaikkea kehollista. Jotakin elettyä, koettua ja jaettua.  Lapsi miettii sitä, miten uskonto ihan arjen tasolla liittyy siihen, missä ollaan, mitä tehdään, kenen kanssa ollaan, mitä ehkä syötiin ja juotiin, hän avaa.

– Se on sitä, että yhdessä tehdään ja koetaan asioita, ja aikuisen kanssa voidaan tästä jutella. Kasvattajana minun ei tarvitse pelätä, että lapsi tekee epäsovinnaisia kysymyksiä – jopa sellaisia, joiden itse en koe liittyvän uskontoon. On tärkeätä, että uskonto voi lapsen elämässä liittyä moniin asioihin.

Poulter oppi myös jotain siitä ajasta, kun oma tytär haastoi ympärillään olevia aikuisia kysymyksellään siitä, miksi maapallo on olemassa.

Lapsi myös valitti siitä, että jotkut aikuiset eivät ottaneet hänen kysymyksiään todesta, ”ei se reagoinut”, tai, ”ei se sanonut yhtään mitään”. Siinä sitten lohdutin, että ehkä aikuinen jäi itsekin tätä pohtimaan.

– Se oppitunti, mikä itselleni siitä jäi, oli se, että ehkä lastani ei edes niin kiinnostanut löytää tähän oikeata vastausta, vaan hän jollain tavalla nautti siitä, että aikuinen häiriintyi hänen kysymyksestään, Poulter kertoo.

– Lapsi myös valitti siitä, että jotkut aikuiset eivät ottaneet hänen kysymyksiään todesta, ”ei se reagoinut”, tai, ”ei se sanonut yhtään mitään”. Siinä sitten lohdutin, että ehkä aikuinen jäi itsekin tätä pohtimaan.

Vanhempana Poulter päätyi käsittelemään kysymystä lapsensa kanssa myös uskonnon kautta.

– Ehkä Jumala rakasti meitä niin paljon, että halusi luoda meidät tänne. Tai ehkä Hän on niin kaikkivaltias ja suuri ettei ihminen tähän löydä mitään kaikenkattavaa vastausta.

Kuuntele Saila Poulterin ajatuksia lasten uskonnollisuudesta Olemisen ääniä -podcastista täältä.