Ihmiset eivät pohdi, miten olisi pitänyt elää, vaan läsnä ovat haikeus ja luopumisen tuska, sanoo sairaalateologi Tuula Portin

Tuula Portin on ollut pienestä pitäen kiinnostunut ihmisistä ja ihmisten tarinoista. Jo alle 10-vuotiaana hän saattoi tupsahtaa jonkun naapuruston ikäihmisen luokse, istahtaa tuolille kuuntelemaan tämän jutustelua ja muisteluita.

– Ihmisen mieli ja elämänkohtalot ovat kiehtoneet aina, Portin kertoo.

Hän varttui Lapualla isossa perheessä vanhempiensa ja neljän sisaruksensa kanssa. Nyt hänen omassa kodissaan Riihimäellä vallitsee vauhdikas poikkeusjärjestely: tytär on puolisonsa ja kolmen lapsensa kanssa muuttamassa paikkakunnalle, ja perhe asuu muuton ajan isovanhemmilla.

– Olen havahtunut siihen, miten hyvältä tuntuu, kun kodissa on taas paljon elämää.

Lapsenlapsistaan Portin puhuu paljon, ja aina silloin hänen koko olemuksensa hymyilee. Hän kertoo olleensa aina hyvin perhekeskeinen, minkä hän osaltaan ajattelee suojanneen itseään myös työhön kuuluvien raskaiden asioiden tuomiselta kotiin. Raja työn ja perheen välillä on pitänyt aina.

Tunsin, miten Jumala tarttui minuun vahvasti kiinni ja avasi silmäni näkemään, mitä hän minulle tarjoaa.

Tuulalla ja hänen puolisollaan Ismo Portinilla on kolme aikuista lasta, joiden kanssa Tuula vietti kotiäitinä seitsemän vuotta heidän ollessaan pieniä.

Hän toteaa sen olleen hyvä ratkaisu jo kehitysvammaisena syntyneen keskimmäisen lapsensa tarpeiden vuoksi.

Aliina syntyi sektiossa, kun lääkäri huomasi viimeisessä loppuraskauden verikokeessa, että lapsivesi oli huomaamatta tihkunut pois. Oli viimeiset hetket huomata asia ja pelastaa vauva.

Vanhemmat alkoivat kiinnittää pikkuhiljaa huomiota asioihin, jotka olivat erilaisia kuin 2,5 vuotta vanhemmalla esikoistyttärellä.

– Mietimme mielessämme, mistä on kyse. Puolivuotiskontrollissa selvisi, että Aliinalla on kehitysvamma nimeltään tuberoosiskleroosi. Kun kerroin asiasta Ismolle, hän totesi: ”kehitysvammainen – kyllä me sen kanssa pärjäämme”. Pelkäsimme pahempaa, Portin muistelee.

Aliina täyttää tässä kuussa 28 vuotta. Hän asuu tuetussa asumisyksikössä lähellä vanhempiaan ja käy usein kotona.

Kirkas kutsumus

Tuula Portinin pikkuveli kuoli ollessaan 19-vuotias. Tragedia käynnisti Portinissa tietoisen ja aktiivisen hengellisen etsinnän.

Uskonasiat eivät olleet kiinnostaneet Portinia pyhäkouluaikojen jälkeen, rippikoulukaan ei tehnyt tässä mielessä vaikutusta. Mutta nyt aikuisena hänessä heräsi valtava hengellinen jano. Portin etsi kirjakaupasta hengellistä luettavaa.

– Ihmettelin, miten tämä asia nyt tekee niin suuren vaikutuksen. Tunsin, miten Jumala tarttui minuun vahvasti kiinni ja avasi silmäni näkemään, mitä hän minulle tarjoaa.  Yhdessä kirjassa kerrottiin selkeästi evankeliumista, ja siinä oli rukous sekä saate, että jos haluat antaa elämäsi Jeesukselle, voit tehdä sen tämän rukouksen sanoin. Tein niin.

En koskaan ajatellut, että minusta täytyy tulla pappi.

Ajatuksen lähteä opiskelemaan teologiaa Portin kertoo olleen yhtäkkinen välähdys. Jo opiskelujen aikana häntä kiinnosti eniten sielunhoito ja sairaalatyö, ja hän tunsi vahvasti sen omaksi alakseen ja osaamisekseen.

– En koskaan ajatellut, että minusta täytyy tulla pappi. Ajattelin vain, että valmistun kirkon töihin.

Portin on työskennellyt valmistumisestaan lähtien Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan sairaalasielunhoitajana toimipaikkanaan Kanta-Hämeen keskussairaala.

– Olen ollut 23 vuotta samassa työpaikassa ja -tehtävässä. Mietin kyllä matkan varrella muun muassa perheneuvontaa. Mutta aina kun olen pohtinut asian läpi, olen tullut siihen lopputulokseen, että tässä on paikkani. Syvät ja merkitykselliset kohtaamiset ovat kiinnittäneet minut aina uudelleen tähän työhön, Portin sanoo.

Työ on vahvistanut sairaalasielunhoitaja Tuula Portinille puhumisen merkitystä. ”Vaikka se ei ole ainut tapa jakaa tai purkaa ja käsitellä asioita, niin kun puhuu raskasta ja vaikeaa asiaa itsestään ulos, olo voi helpottaa. Jotain siitä kuormasta lähtee, kun sitä avaat toiselle.”

Luopumisen vaikeus

Mielikuva sairaalasielunhoidosta on se, että kun joku kuolee, niin silloin kutsutaan kirkon työntekijä paikalle. Tuula Portin muistuttaa, että ei tarvitse olla hengellistä hätää, vaan ylipäätään tarve luottamukselliseen jakamiseen.

– Esimerkiksi tieto vakavasta sairaudesta herättää kysymyksiä ja tunteita, joista on helpottavaa puhua jonkun kanssa. Muistutamme hoitohenkilöstöä jatkuvasti siitä, että ihminen tarvitsee myös henkistä apua ja hoitoa.

Sairaalasielunhoito viettää tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan. Ensimmäinen sairaalapappi aloitti työnsä Helsingissä 1.10.1925. Sairaalasielunhoito on kehittynyt vuosien varrella monipuolisen erikoistumiskoulutuksen myötä. Sosiaali- ja terveydenhuollossa työskenteli vuoden 2024 lopussa 109 sairaalasielunhoitajaa. Työ perustuu hyvinvointialueiden ja seurakuntien välisiin sopimuksiin.

Hämeenlinnassa työskentelee kaksi sairaalasielunhoitajaa. He ovat potilaita, omaisia ja henkilökuntaa varten. Sairaalasielunhoitajat kunnioittavat keskustelukumppaninsa uskonnollista vakaumusta ja elämänkatsomusta sekä oikeutta valita keskusteluaiheet. Keskustelut ovat luottamuksellisia.

Minun kokemukseni mukaan ihmiset eivät pohdi, miten olisi pitänyt elää, vaikka näin usein ajatellaan. Läsnä on haikeus ja luopumisen tuska; olisi vielä elämänhalua ja toive saada olla rakkaiden kanssa – nähdä lasten kasvavan tai lapsenlapsen syntyvän.

– Meillä on hyvä yhteistyö palliatiivisen poliklinikan kanssa. Myös kotisairaalan puolelta tulee pyyntöjä käydä kodeissa tapaamassa potilaita ja omaisia. Lisäksi toteutamme muun muassa sairaalan henkilöstön työnohjauksia, jotka lisääntyivät korona-aikana. Somaattisen puolen asiakkaiden lisäksi meillä on myös psykiatriset potilaat. Pidämme jokaisella psykiatrian osastolla viikoittaiset teologin tuokiot.

Mitä ihmiset miettivät vakavan sairauden tai kuoleman koskettaessa? Portin nojautuu taaksepäin tuolissaan ja katsoo silmiin.

– Minun kokemukseni mukaan ihmiset eivät pohdi, miten olisi pitänyt elää, vaikka näin usein ajatellaan. Läsnä on haikeus ja luopumisen tuska; olisi vielä elämänhalua ja toive saada olla rakkaiden kanssa – nähdä lasten kasvavan tai lapsenlapsen syntyvän.

Portin on kohdannut valtavan erilaisia reaktioita pysäyttäviin uutisiin: On ihmisiä, jotka kieltävät totuuden pitkään. Jotkut taas ovat yllättävän realistisia. Ikä auttaa hyväksymään oman kuolevaisuutensa, moni on jo tehnyt luopumistyötä. Myös kristillinen vakaumus ja toivo jälleennäkemisestä on usein lohduksi. Silloin, kun joku joutuu lähtemään nuorena, tiedon sulattamiseen menee aikaa.

Tuula Portin toteaa olevansa kannattelija. Kun hänen veljensä kuoli, hän huolehti vanhempiensa jaksamisesta. ” Vaikka olin toiseksi nuorin, kannoin vastuuta ja skannasin toisten tunteita. Samalla unohdin, että myös minä olen sureva omainen.”

Humpsahdus hiljaisuuteen

Tuula Portinilta kysytään usein hänen työnsä raskaudesta. Vaakakupissa painaa kuitenkin aina enemmän merkityksellisyys kuin raskaus.

– Minulla ei tarvitse olla ratkaisua, tai joitain takuuvarmasti lohduttavia sanoja. Tärkein tehtäväni on olla vastaanottamassa surua, usein myös epäreiluuden kokemusta. Aika usein ihminen kokee, että se, kun voi kertoa ajatuksistaan ja tunteistaan, on tärkeää ja huojentavaa.

Tärkein tehtäväni on olla vastaanottamassa surua, usein myös epäreiluuden kokemusta.

Omaa jaksamistaan Portin hoitaa luonnossa ja pyrkimällä luomaan hiljaisia hetkiä. Hän on myös ottanut tavakseen rukoilla ajaessaan työmatkaa Riihimäen ja Hämeenlinnan välillä.

Portinin edellinen esihenkilö oli osallistunut viikonmittaiseen hiljaisuuden retriittiin ja suositteli sitä myös hänelle.

– Humpsahdin hiljaisuuteen heti vaivattomasti. Sain rauhassa paneutua teksteihin ja ajatuksiin ilman, että jokin katkaisee mietteeni koko ajan. Mietin, että miksi en lue Raamattua enemmän, kun se hoitaa niin syvältä. Koin tasaista lepoa ja tyytyväisyyttä.

Osa elämänkudelmaa

Kaksi nuorta naista nousee kyydistä Lapuan Latosaaren tanssilavan parkkipaikalla. 18-vuotias Tuula Polvi on liftannut serkkunsa kanssa tansseihin. Paikalle pelmahtaa Anna-Liisa Tilus, Miss Suomi vuodelta 1984, nappaa molemmat käsikynkkäänsä ja sanoo, että nyt tytöt lähtevät kisaan.

– Alueellisesta Miss Suomi -osakilpailusta puuttui osallistujia ja Anna-Liisa oli päättänyt, että kilpailu pidetään. Ennen kuin tajusimmekaan, olimme jo kilpailupaikalla kolmen muun kilpailijan kanssa, Tuula Portin kertoo.

Valtakunnalliseen Miss Suomi -kilpailuun osallistumiseen Portin kertoo tarvinneensa miettimisaikaa, eikä lähtenytkään vielä samana vuonna mukaan. Hän piti koko asiaa väärinkäsityksenä. Tilus ja pari muuta entistä missiä puhuivat hänet kuitenkin lopulta ympäri.

– Kun minut valittiin Miss Suomeksi, sain auton, jolla yksin lähdin kiertämään Sokoksia. Olin 20-vuotias, ujo ja kokematon. Tänä päivänä kouluttaudutaan ja valmistaudutaan tavoitteellisesti. En todellakaan ikinä ajatellut tulevani missiksi, en edes ajatellut olevani kaunis. Kiertueeni ensimmäisessä Sokoksessa esiinnyin kylmiltään muotinäytöksessä, aivan pystymetsästä tempaistuna.

Kun hän katselee nyt kuudenkympin kynnyksellä vuosiaan taaksepäin, hän toteaa kenties tarvinneensa rohkaistumiskoulutuksen tulevaa elämää varten.

– Nyt ajattelen, että nuo vuodet ovat olleet tärkeä ja kasvattava osa elämänkudelmaani.

Tuula Portin on palvellut samassa työpaikassa ja -tehtävässä valmistumisestaan asti. ”Syvät ja merkitykselliset kohtaamiset ovat kiinnittäneet minut aina uudelleen tähän työhön.”

Kauneus kaikessa

Vaikka misseys olikin Portinin elämässä vain välivaihe matkan varrella, kauneus on aina ollut hänelle tärkeä asia. Portin kertoo visuaalisen silmänsä hakeutuvan kauneuteen. Hän täyttää kauneuden kaipaustaan valokuvaamalla luontoa sekä hakeutumalla kauniisiin ympäristöihin.

Kun pieni Tuula-tyttö kävi tapaamassa vanhuksia kotikulmillaan, hän kiinnitti huomiota mummojen kauniisiin kampauksiin ja mekkoihin.

– Muistan erään Veera-mummon, joka kiitti ja ilahtui, kun kehuin häntä. Hän aina huikkasi minun ja kaverini perään, että ”Herran haltuun!”, Portin hymyilee.

– Kun katson iäkästä ihmistä sairaalavuoteella, hopeanharmaita hiuksia ja haurasta olemusta, se kauneus liikuttaa minua syvästi!

Aina kun omat tytöt pukivat pieninä nätit mekot päälle, kuiskasin puolisolleni, että tämä kehuisi heitä.

Portin on ottanut tavaksi harjata lastenlastensa hiukset aamuisin.

– Siinä samalla ihailen heitä ja sanon sen ääneenkin. Aina kun omat tytöt pukivat pieninä nätit mekot päälle, kuiskasin puolisolleni, että tämä kehuisi heitä.

Kun Portin istuu Aliinan kanssa yhdessä sohvalla, hän katselee tämän kasvojen piirteitä sekä tavaramerkkiään, pitkiä upeita hiuksia.  Äiti sanoo tyttärelleen, että olet kaunis. Ja Aliina kiittää, ei koskaan vähättele itseään.

– Se on Jumalan luomasta kauneudesta kiittämistä, siitä ilahtumista. Raamatussakin Laulujen laulu on täynnä kauneudesta haltioitumista, Portin sanoo.

Hän hiukan hämmentyy, kun keskustelu siirtyy kauneudesta taiteelliseen ilmaisuun, mutta onhan Portin julkaissut pari levyllistä Viisikielisen lauluja ja pari kirjaakin. Onnittelukirjaan Sinä olet ilo (Kirjapaja 2021) hän kuvasi luonnonkukkia ja poimi niiden yhteyteen raamatuntekstejä.

– En koe itseäni taiteellisesti lahjakkaaksi, sanoo nainen, joka ei pitänyt itseään kauniina, mutta josta tuli Miss Suomi.

Laulu on ollut Portinille työväline: kun sairastuneella ja omaisella voi ääni juuttua kurkkuun, Portin laulaa usein lopulta yksin.

– Ikuiset tekstit, virret ja rukoukset ovat rauhoittavia elementtejä. Tämä pätee erityisesti muistisairaisiin. Levoton ja omassa mielessään eksyksissä oleva ihminen voi rauhoittua ja nukahtaa, kun hänen sänkynsä vierellä laulaa tutun virren tai lukee Isä meidän -rukouksen.

Työuran alussa omat pienet lapset juurruttivat Tuula Portinin nopeasti kotiarkeen töiden jälkeen. ”Moni kertoo kärsivänsä työn ja vapaa-ajan rajaamisen vaikeudesta. Minulle se on ollut aina helppoa, olen ollut pienestä pitäen hyvin perhekeskeinen.”

Elämän täyteys

Töiden jälkeen Tuula Portin hakeutuu usein kotitalonsa läheiseen metsään hengittelemään havupuiden puhdistamaa ilmaa, nauttimaan rauhallisuudesta ja kauneudesta. Elämän täyteys löytyy läheltä.

Vierellä tassuttaa perheen uusi tulokas, rescue-koira Ilona, joka tuli Portineille tammikuussa Kreikasta. Myös Aliina haetaan usein mukaan lenkkeilemään Ilonan kanssa.

– Se on Aliinalle tärkeä tehtävä, josta hän saa paljon iloa ja onnistumisen kokemuksia.

Portin kertoo, kuinka vastikään juuri tällaisella metsäkävelyllä polulla tuli vastaan 80-vuotias rouva pyöräänsä taluttaen.

– Hän pysähtyi juttelemaan ja otti kassistaan samalla esiin kunnon järjestelmäkameran. Hän kertoi olevansa tänään sellaisella retkellä, että kuvaa perhosia.

Jotakin sellaista Tuula Portin haluaa itsekin tulevaisuudessa tehdä.