Helga West kirjoitti esseiksi etnostressinsä ja palasi kotiin Saamenmaalle elämään omannäköistä elämää

Runoilijan ja sovintoprosesseja analysoivan tutkijan Helga Westin elämässä on kaksi vahvaa paikkaa. Lapsuus omien joukossa Saamenmaalla Vanhassa Karigasniemessä ja yhdeksänvuotiaasta lähtien pienessä kylässä Tenojokivarressa oli onnellista aikaa.

Saamelaisen nimensä edessä West kantaa isäänsä, tämän isää sekä ensimmäistä ja toista esi-isäänsä: Biennaš-Jon Jovnna Piera Helga.

– Olen lasteni kanssa palannut Tenojokivarteen, jossa nyt asuu meidän lisäksemme yksi iäkäs saamelainen nainen. Kyläkoulu lopetettiin vuosituhannen vaihteessa, mikä vauhditti koko kylän sammumista. Oma vastaiskuni on se, että muutin fyysisesti takaisin kuolleeseen kylääni, West kertoo.

Pelkäsin, että minustakin tulee yksi niistä saamelaisista, jotka tahtomattaan sulautuvat ja katoavat samalla omasta yhteisöstä.

West valmistui teologian maisteriksi vuonna 2017. Hänen tekeillä oleva väitöskirjansa tarkastelee saamelaisten kristillistämisestä aiheutuneita haavoja sekä sovintoprosessia ja sen edellytyksiä: tunnustamista ja oppimista.

Väitöskirjatyöskentely on ollut tauolla, sillä West jäi äitiyslomalle viime vuonna. Nyt häneltä on ilmestynyt esseekokoelma Puhu nukke (Otava), jossa hän pohtii omakohtaisesti saamelaista identiteettiään sekä saamelaisen naisen näkökulmasta asenteissa ja rakenteissa vaikuttavaa machoismiksi kutsumaansa väkivaltaa, hyväksikäyttöä ja ohittamista.

”Jonain päivänä vapautan nuket, räjäytän niiden kalotit taivaan tuuliin. Mykistettyinä ja väärinpuettuina ne heijastavat omakuvaani ja kertovat siitä, että aina löytyy joku, joka lähtiessään haluaa meistä palasen.” Ote esseekokoelmasta Puhu nukke.

Kivien keskellä

Aikuiselämänsä West on elänyt näihin päiviin saakka etelässä. West lähti Rovaniemelle 16-vuotiaana lukioon ja töihin, ja on sen jälkeen asunut Helsingissä sekä neljä vuotta Virossa. Perhe kasvoi kahdella pojalla, joilla on eri isät.

– Kun nuorena lähdin, maailma pohjoisessa tuntui ahtaalta. Olin kuin muutkin nuoret, halusin kokemuksia. Olin televisiossa nähnyt kaupunkeja, joissa oli korkeita rakennuksia ja valoja. Hienoja kahviloita, yliopistoja, ja kaikki näytti niin hienolta. Niin sitten ajattelin, että täällä ei ole mitään, West muistelee.

– Helsingissä näin, että siellä on kiveä joka paikassa. Se kivi on siellä jalkojeni alla. Se on siellä oikealla ja vasemmalla, sitä kiveä on, enkä näe minnekään koska rakennukset estävät sen. Sellainen epäpaikkaisuuden tunne, että olen jossain paikassa, johon en pysty kiinnittymään, kasvoi vuosi vuodelta.

Etelässä ollessaan West koki voimakasta ulkopuolisuuden tunnetta ja epämääräistä pahaa oloa, joka ei koskaan jättänyt häntä rauhaan.

Hän kuitenkin korostaa, että Helsingissä oltiin hyviä hänelle ja hänen kahdelle pojalleen. Teologisessa tiedekunnassa hänen gradunsa käsitteli Norjassa vaikuttavan pohjoissaamelaisen Tore Johnsenin saamelaista teologiaa, jossa pyritään sovittamaan yhteen kristillistä uskoa ja saamelaista uskomusmaailmaa. Westin näkemykselle ja osaamiselle oli tarve, ja häntä kannustettiin jäämään väitöskirjatutkijaksi.

Vahvin identiteettini on runoudessa. Se on minun taustani ja siihen aina palaan.

– Ajattelin pitkään olevani pohjoisessa. Kunnes piti hyväksyä se tosiasia, että ei, en itse asiassa ole pohjoisessa. Olen kaukana, enkä tunne sitä ympäristöä enkä sen ihmisiä enää. Minulla on vain muistikuva siitä, että olisin siellä, West kuvailee.

– Lopulta myös ajatus siitä, että kotikylämme Tenojokilaaksossa kuolee lopullisesti, oli niin kestämätön, että en pystynyt enää elämään sen kanssa. Pelkäsin lisäksi, että minustakin tulee yksi niistä saamelaisista, jotka tahtomattaan sulautuvat ja katoavat samalla omasta yhteisöstä.

”Kahdella pojallani on eri isät. Muuttoamme edelsivät keskustelut siitä, että mikä näille lapsille on parasta. Siitä olen tosi kiitollinen, että nämä miehet ymmärsivät saamelaisuuden arvon ja kauneuden. He ymmärsivät sen, että on tosi vaikea kasvattaa lapsia saamelaisuuteen, jos emme ole Saamenmaalla”, Helga West kertoo.

”Runous on osa meitä”

Yliopistovuosina West koki irrallisuutta eikä tuntunut kiinnittyvän kunnolla mihinkään. Vasta kun hän alkoi kahdeksan vuoden tauon jälkeen kirjoittaa pohjoissaameksi, koti-ikävä helpotti.  Meni toiset kahdeksan vuotta, kun Westin esikoisrunoteos Gádden muohttaga vielgadin / Luulin lunta valkoiseksi ilmestyi Norjassa vuonna 2018.

West on ripotellut esseekokoelmaansa omia ja muiden kirjoittamia runoja sekä laululyriikkaa.

– Kyllä minä ajattelen, että vahvin identiteettini on runoudessa. Se on minun taustani ja siihen aina palaan. Nytkin, kun sain käsikirjoituksen valmiiksi, sukelsin ensimmäisenä uusimpaan runoteokseen, joka oli Tenojokivarressa kirjoitettu. Se tuntui niin ihanalta!

West pitää runoissa niiden minimaalisesta muodosta, jossa vähällä pystyy sanomaan paljon sekä niiden avoimesta maailmasta. Lukijalla on täysi vapaus tulkita.

– Inger-Mari Aikion runo, jolla kirja alkaa, on varmasti ihanimpia runoja, joita tiedän.

Olen kivi / harmaa / kuriton / taitaville käsille / astia / lintu

– Oletko astia vai lintu? Tulkintojen mahdollisuuksia on loputtomasti, ja ne voivat myös vaihtua, West sanoo.

Runoudella on hänen mukaansa huomattavasti vahvempi asema saamelaisessa kuin suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa hän näkee runojen elävän häivytettynä tyylilajina marginaalissa.

– Saamelaisessa yhteiskunnassa runous leikkaa suuremman osan väestöä, kuin suomalaisessa. Tietyt klassikot ovat monien tiedossa, ja niihin palataan usein. Luulen, että se juontaa laajemmin tarinankerronnastamme. Tenojokivarren suullinen kerronta ja lyriikka on jättänyt minuun jäljen. Olen todella onnekas, kun olen kotoisin niin rikkaan kerrontaperinteen alueelta, ja olen saanut elää siellä kuunnellen ja lukien kertomuksia, jotka ovat niin luonnollinen osa meitä.

”Kesti tosi pitkään ennen kuin tajusin, että Helsingissä ei ole mitään väärää, mutta se ei ole minulle oikea paikka. Kuitenkin mietin, että kyllä elämä varmasti olisi ollut erilainen, jos olisin pienemmällä paikkakunnalla elänyt sitä aikuisen elämääni”, Helga West pohtii.

Tuntematon kansa

Julkinen keskustelu saamelaisista on Westin mielestä lapsen kengissä.

– Emme tunnu pääsevän tähän aiheeseen, että Suomi on rakennettu saamelaisten maille, ja että Suomihan on ihan tyypillinen asutuskolonialistinen maa, eikä siis poikkea siinä vaikka Kanadasta, Yhdysvalloista tai Australiasta. Meillä on syvä rakenteellinen tietovaje: saamelaisia tutkitaan jatkuvasti, mutta aika vähän, jos mitään, siitä tutkimuksesta päätyy kansallisiin opetussuunnitelmiin, West sanoo.

Westille itselleenkin tuli uutena tietona yliopiston etymologiakurssilla paikannimitutkimukset, jotka viittaavat siihen, että saamelaiset olisivat asuttaneet koko nykyistä Suomea länsirannikkoa lukuun ottamatta.

– Suomi lukeutuu kuitenkin myös harvoihin maihin koko Euroopassa, jossa vielä elää alkuperäiskansa. Suomessa on tehty monia asioita oikein ja hyvin. Meillä on muun muassa pystytty säilyttämään sellaisetkin kielet kuin koltansaame ja inarinsaame, joiden puhujamäärä on hyvin pieni, West sanoo.

Samaan hengenvetoon hän kertoo saamelaisten muistelevan kaihoisasti, kuinka 1990-luvulla tehtiin useita oikeudellisia parannuksia kieliin ja kulttuureihin; oli poliittista tahtoa edistää ja suojella saamelaiskulttuurin tulevaisuutta.

Moni pyytää minulta anteeksi, kun ei tiedä paljoa saamelaisuudesta.

– Asenneilmapiiri ja politiikka saamelaisia kohtaan on tänä päivänä ennennäkemättömän kova. Olemme nykyään vain teollisten ja sotilaallisten hankkeiden tiellä. Saamelaisten äänten, todellisuuksien, kokemuksien ja osaamisten ohittaminen on kiihtynyt. Kyllä ihmetyttää ylimielisyys, perehtymättömyys ja ihan puhdas empatian puute, West murehtii.

Konkreettiseksi esimerkiksi hän nostaa saamelaiskäräjien sivuuttamisen päätöksenteossa. Vaikka sille on annettu mandaatti edustaa kaikkia Suomessa asuvia saamelaisryhmiä ja neuvotella valtion kanssa.

– Meille on myös luomalla luotu huono maine, jonka ulkopuolelle jäävät kaikki ilo ja kauneus. Ne railot, joiden kautta meistä kirjoitetaan ovat usein lähtökohtaisesti negatiivisia. Raflaavat mediat haluavat kirjoittaa meistä ikävästi, ja tarttuvat johonkin yksittäiseen asiaan ja kokemukseen, johon liittyy negatiivinen tunne tai outous.

Meillä on syvä rakenteellinen tietovaje: saamelaisia tutkitaan jatkuvasti, mutta aika vähän, jos mitään, siitä tutkimuksesta päätyy kansallisiin opetussuunnitelmiin.

West kuitenkin kokee, että monet ihmiset ovat positiivisesti kiinnostuneita ja tiedonjanoisia. On alettu ymmärtää, että Suomessa elää alkuperäiskansa, jota ei tunneta.

– Moni Suomen ulkopuolelta tuleva, ja suomalainenkin, pyytää minulta anteeksi, kun ei tiedä paljoa. Sanon heille, että meidän kaikkien pitäisi oppia näistä asioista kouluissa. Objektina olemiseen kuuluu myös sen jatkuva selittäminen, jatkuva avaaminen, jatkuva kertominen. Kuulen oman ääneni selittämässä, mutta eiköhän sen tietovajeen paikkaaminen olisi jo muiden tehtävä, West huokaa.

Gákti, saamenpuku, on saamelaisen yhteisön kulttuuriperintöä.  Sitä ja sen käyttöä määrittää saamelainen tapaoikeus. ”Saamenpuku on toinen ihoni, ensimmäinen ihoni, toinen ihoni. Sähkönsinisessä saamenpuvussani näytän kuulemma eniten itseltäni, seksikkäältä. Näytän gáktissä vahvalta.” Ote esseekokoelmasta Puhu nukke

Pitkä tie sovintoon

Saamelaisten pakkokristillistäminen 1600-luvulta alkaen teki tuhoja saamelaisten elämänmuodoille, kuten pyhille paikoille, nimijärjestelmälle ja hengellisyydelle eri muodoissaan. Silti West otti väitöskirjansa aiheeksi sovinnon.

– Pohjoismaiset luterilaiset kirkot sekä ortodoksinen kirkko Suomessa ovat hakeneet sovintoa saamelaisten kanssa paljon varhemmin kuin valtiot. Aloite hyvitystyölle on tullut kirkoista, joissa on tunnustettu niiden harjoittama kolonialismi.

Saamelaisten hengellisyys on herkkää ja sellainen osa meidän kulttuuriamme, jota haluamme suojella.

Vuonna 2022 Utsjoelle palautettiin haudoista riistettyjä saamelaisvainajien jäänteitä. Paikalla ollut Helga West kirjoitti yhden esseistään lohduksi itselleen siihen suruun, mitä hän tuntee esivanhempiensa puolesta.

Tutkija Kukka Ranta on selvittänyt, että saamelaisen pääkallosta maksettiin arviolta 10 000 markkaa, luurangosta peräti seitsemän kertaa enemmän. Suullisen paikallistiedon mukaan 1900-luvun alkupuolella kaikilta Utsjoen alueen hautausmailta on viety vainajia tutkimuskäyttöön.

– Kristittynä saamelaisena ja teologina minulla on semmoinen vaikutelma, että seurakunnissa on halua oppia meidän hengellisistä uskomuksistamme sekä pohtia, miten niitä voidaan sisällyttää seurakunnan elämään, sanoo West.

Hänen näkemyksensä mukaan seurakunnissa on pystytty suojelemaan joitakin sellaisia saamelaisuuden osasia, jotka muilla elämänalueilla on tuhottu.

– Saamelaisten hengellisyys on herkkää ja sellainen osa meidän kulttuuriamme, jota haluamme suojella. Siihen liittyy monia sellaisia säikeitä ja kipuja, joiden vuoksi täytyy edetä huolellisesti ja hitaasti.

West on huomannut suhteensa sovintoon muuttuneen sinä aikana, kun hän on pitänyt taukoa väitöskirjansa kirjoittamisesta.

– Olen alkanut ajatella, että ehkä olemme hypänneet vähän liian varhain sovintovaiheeseen. Monet analyysit puhuvat sen puolesta, että Suomen valtion ja saamelaisten välisen sovinnon mahdollisuudet heikkenevät vuosi vuodelta.

”Kun eläimemme voivat näin huonosti, sovinnosta, väitöskirjani aiheesta, on turha puhua”, West kirjoittaa. Sovinto on hänen mielestään pohjimmiltaan lajienvälistä tasapainoa. Hän ei koe vihreän siirtymän hyödyttävän saamelaisia, joiden ympäristöfilosofiassa eläimillä on iso merkitys. Nykyvaltioiden rajat pilkkovat eläinten kulkureittejä ja heikentävät ekosysteemejä. Joidenkin arvioiden mukaan poro katoaa arktiselta alueelta kokonaan ilmastonmuutoksen seurauksena.

Vuonna 2021 Suomessa käynnistettiin Saamelaisten totuus- ja sovintokomissio. Sen positiivisimpana puolena West pitää saamelaista psykososiaalisen tuen yksikköä.

– Olemme pystyneet kertomaan omalla kielellämme luottamuksellisesti kipeistä asioista ja kokemuksista, ja meitä on kuunneltu. Meillä on paljon syviä traumoja, joiden seurausten, kuten riippuvuudet ja mielenterveysongelmat, kanssa eletään. Saamelaisyhteisöt ovat monin tavoin elinvoimaisia, mutta niissä on kauhean paljon surua menetetyistä elämistä ja mahdollisuuksista, hän kertoo.

Olen usein pohtinut, minkälaisia selviytymiskeinoja edeltäville sukupolville jäi.

Kun West palasi etelään vainajien jäänteiden uudelleen hautaamisen jälkeen, Helsingissä alkoivat painajaiset. Unissa West oli haudassa makaava vainaja, tutkija kaivamassa hautaa tai omainen, jonka läheisen hauta oli ryöstetty. Hän heräsi hikisenä ja oli uupunut hereillä ollessaan. Yhteisön ylisukupolviset käsittelemättömät traumat olivat aktivoituneet taakkasiirtymänä.

– Reagoin itse suruun ja hätään niin, että jäädyn ja passivoidun, vetäydyn syrjään. Eikä se ole surua omasta puolesta, vaan niiden puolesta, jotka joutuivat menemään asuntolakouluihin, joita kiellettiin puhumasta saamea, joiden uskomukset ja kulttuuri kiellettiin ja joihin kohdistettiin rasistisia rotubiologisia kokeita tieteen nimissä. Olen usein pohtinut, minkälaisia selviytymiskeinoja näille sukupolville jäi.

Teologi Helga Westin näkemyksen mukaan seurakunnissa on pystytty suojelemaan joitakin sellaisia saamelaisuuden osasia, jotka muilla elämänalueilla on tuhottu.

Saamelainen kosmos

Helga West kuvaa saamelaista ymmärrystä maailmankaikkeudesta sykliseksi.

– Nykyhetki peilaa aikaisempiin ja tuleviin sukupolviin. Saamelainen mieli liikkuu usein eri suuntiin, pyörii ja palaa. Aika ei ole lineaarista.

Myös Westin esseekokoelma on rakenteellisesti spiraalimainen. Alun symboliikka syvenee, kun loppua kohden esseiden aiheet muuttuvat yhä yksityisemmiksi. West peilaa esseissään kokemaansa hiljentämistä, mikä teki hänestä ”mykän nuken”.

Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa West pitää erityisen tuhoavana, sillä naiset ovat portti sukupolvien välissä. Tyttöjen ja naisten suojelemisesta hyötyvät myös vanhukset ja lapset.

Monet esiäideistä ovat olleet uhreja.

”Saamelainen tyttö elää monenlaisten katseiden alla. Vaikutusvaltaisin niistä on esivanhempien katse”, West kirjoittaa. Esivanhempien arvostamisen perustana on hänen mielestään hyvien asioiden suojeleminen, mutta jos yksipuolisesti ihannoi vahvan ja kaiken kestävän pohjoisen naisen arkkityyppiä, saattaa päätyä jatkamaan haitallista ketjua.

– Monet esiäideistä ovat olleet uhreja. Miehet ovat olleet rikottuja, naisten on täytynyt pärjätä ja huolehtia myös lapsista ja vanhuksista. Mitä ahtaammalle yhteisö sysätään, sitä karumpia ovat kohtalot. Mitä enemmän on pahoinvointia, sitä enemmän on väkivaltaa.

West kirjoittaa siitä, kuinka hänen ja poikien paluu isänsä eli áhččin huolella hoitamaan kotitaloon tuntui siltä, kuin hänen tiedostamattaan raahaamansa etnostressi ja epämääräinen paino olisi valahtanut eteisen lattialle. Kun muuttokuroma saapui, West nukkui kaksi kuukautta. Hän oli niin väsynyt.

Helga West kertoo, että saamelaisia vaivaa ylisukupolvinen tutkimusväsymys ja epäluulo tiedeyhteisöä kohtaan. West itse oli lapsi, kun häntä ensimmäisen kerran haastateltiin tutkimusta varten. Toukokuussa 2024 julkaistiin ”Saamelaisia koskevan tutkimuksen eettiset ohjeet Suomessa”-opas.

Onnenkokemuksia

Helga West haluaa puhua ilosta ja kiitollisuudesta. Hän haluaa nostaa kauniit asiat valoon.

– Minulla on ollut vaikka semmoinen onnenkokemus, että tajusin, kuinka kätevät nutukkaat ovat talvipakkasella. Niistä ei kuulu mitään ääntä, ne tuntuvat ergonomisesti ihanan pehmoisilta jalassa, kun ei paina eikä hierrä mistään. Se on onnellista, että meillä on semmoinenkin teknologia, kuin nutukas, joka on suunniteltu näihin oloihin.

– Tai onni siitä, että meidän kielemme on niin tarkka. On sanoja, jotka voi ymmärtää vain saameksi, ja joita ei voi suomentaa. Että voikin olla vain yksi sana, joka kuvaa kokonaista kokemusmaailmaa, West sädehtii.

Kotiinpaluu on saanut Westin pohtimaan globaalisti alkuperäiskansojen ja pakolaisten tilanteita, kuinka ei ole paikkaa, jonne palata.

– Monien alkuperäiskansojen maat on viety. Me saamelaiset voimme kuitenkin palata esivanhempien maille, sydänmaille, vaikka teknisesti valtio on ottanut ne omistukseensa.

Helsingissä West väsyi edustamaan saamelaista sen sijaan, että hän eläisi saamelaisena ilman toiseuttavia katseita.

– Nyt kotikylässä minun ei tarvitse miettiä kuka olen. Ensimmäinen fyysinen muutos kotiinpaluussa saamelaisten sydänmaille oli kielen vaihtuminen pohjoissaameksi. Palasin, koska halusin vain olla oma itseni.