Arto Köykkä: Hyvän kirjan tunnusmerkit

Olli Jalosen tuore romaani Stalker-vuodet tulee vaivaamaan päätäni kauan. Se on ensinnäkin pitkältä ajalta monipuolinen kuva suomalaisesta elämänmenosta. Toiseksi se käsittelee ikiaikaisia moraaliongelmia, kuten ilmiantamista ja epärehellisyyttä.

Kirjan päähenkilö saa tarkemmin määrittelemättömältä taholta tehtävän, joka muistuttaa edesmenneen DDR:n todellisuutta. Hänen työnään on kirjoittaa raportteja seitsemästä ihmisestä, jotka eivät ole ennemmin kuuluneet hänen ystäväpiiriinsä. Heistä viisi on hänen entisiä luokkatovereitaan ja kaksi on ventovieraita. Erityisesti hänen tulee kiinnittää huomiota seurattaviensa ajatuksiin.

Päähenkilön on keksittävä alkajaisiksi, miten hankkiutua tekemisiin raportoitavien kanssa. Tämä kaikki syö hänen aikaansa, ja lopulta hän seurustelee vain sellaisten ihmisten kanssa, joiden tarkkailu on määrätty hänen kontolleen.

Päähenkilön elämä on valheellista toisellakin tavoin, kun hän saa työpaikan Indonesian suurlähetystöstä. Hän saa tehtäväkseen kaunistella maailman neljänneksi väkirikkaimman maan ulkoista kuvaa. Hän vastailee Indonesiaa koskeviin uutisiin ja lehtikirjoituksiin ja ottaa tarvittaessa yhteyttä päätoimittajiin korjaillakseen heidän kriittisiä mielipiteitään. Rumia asioita on paljon, sillä Indonesia on Suharton vallassa oleva raaka diktatuuri.

Koko ajan päähenkilöä vaivaa kiinni jäämisen pelko. Rehellisyyshän on sikäli helppo elämäntapa, että totuus synkkaa aina toisen totuuden kanssa, kun taas valheita on vaikea sovitella aina yhteen. Huijari ei aina muista, mitä itse on tullut sanoneeksi.

Hyvän kirjan tunnusmerkkejä on kaksi: joko lukijalle avautuu elämästä uusi näkökulma tai sitten teos saa lukijan miettimään omaa elämää. Kaikkein parhaissa kirjoissa toteutuu kumpikin tunnusmerkki. Olli Jokisen Stalker-vuodet onnistuu molemmilla tavoin.

Olisikin outoa, että valheellisuuden suohon uponnut ihminen keskittyisi miettimään jumalisia.

Kirkko ja uskomisen maailma vain vilahtavat Jalosen kirjassa. Olisikin outoa, että valheellisuuden suohon uponnut ihminen keskittyisi miettimään jumalisia. Tosin hän kaipaa ajoittain mahdollisuutta elämänvalheensa purkamiseen.

Kirja tarjoaa kuitenkin ainesta myös hengellisen elämän pohtimiseen, onhan se eräänlainen Juudas-kertomus. Teloitettavat ja ristiinnaulittavat ovat vain toisella puolen maailmaa ja poissa silmistä. Edelleen lukijan sopii miettiä, mihin on päätynyt oman uskonsa puolusteluissa. Vaikeneeko omiensa vääryyksistä tai onko selittelemässä niitä aina parhain päin?

Vielä useampaa ihmistä voi koskea kysymys, onko oma usko vain hataria väitteitä, jotka lopulta eivät pysy pystyssä, jos vähänkin antaa vapauden tuulien puhaltaa. Tällöin voi nousta esiin kipeä lisäkysymys, uskonko lopulta ollenkaan. Onko kaikki vain itseään huijaavan ihmisen viritelmää?

Erityisen arvokkaana pidän sellaista kristillisen perinteen ajatusta, että usko on lopulta aina Jumalan työtä. Pohjimmiltaan se ei ole meidän uskoamme, saati minun uskoani. Se on vain sitä uskoa, jonka Jumala on lahjaksi antanut, kun on sen parhaaksi katsonut. Siitä ei voi ylpeillä, mutta siitä voi kädet ristissä kiittää.