Vuosi sotaa

Pian tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun Venäjän panssarivaunut ylittivät naapurivaltio Ukrainan rajat, ja sota tuli jälleen Eurooppaan. Taustalla olivat Ukrainan pyrkimykset suuntautua länteen Venäjän sijasta. Venäjä oli käyttänyt menestyksekkäästi hivuttamistrategiaa ja tunnuksettomia sotilaita kaapatessaan Krimin niemimaan vuonna 2014, ja Ukrainassa oli ollut Venäjän pitkälti masinoima sisällissota samasta vuodesta lähtien.

Ukrainan sotaa koskevat uutiset on pudotettu monessa mediatalossa pois näkyvimmiltä paikoilta, mikä on varmasti paikallaan. Sota kuormittaa psyykkisesti täällä Suomessakin. Se on kuitenkin koko ajan käynnissä ja todellisuutta. Tämän sodan myötä määritellään paljon siitä, miltä Euroopan tulevaisuus tulee näyttämään.

On kamala ajatella sitä mahdollisuutta, että Venäjä saavuttaisi kiistattoman voiton. Niin melko varmasti tapahtuisi, mikäli Ukraina ei saisi mittavaa tukea ulkomailta.

Mutta mitä tapahtuu, jos Venäjä kärsii kiistattoman tappion ja joutuu poistumaan kaikilta alueilta, jotka on vallannut ja joista osan on yksipuolisella ja laittomalla julistuksella liittänyt itseensä? Silloin jättimaan johdon on tunnustettava epäonnistuneensa. Se tietäisi tuon johdon vaihtamista, ja Venäjällä olisi jälleen mahdollisuus uudistua.

Todennäköisin vaihtoehto lienee, että konflikti jäätyy, kun Venäjän voima hiljalleen hiipuu. Sitä ennen nähdään varmasti vielä vahva yritys murtaa Ukrainan puolustus Donbassissa, mutta mikäli se saadaan torjuttua, pitkän asemasodan todennäköisyys kasvaa. Silloin lännen tulee kysyä itseltään: halutaanko Venäjä viedä polvilleen ja pakottaa se uudistumaan, vai onko moderneimman kaluston ja pitkänkantaman aseiden antaminen Ukrainalle tuossa vaiheessa liian suuri riski.

Sodassa on vain häviäjiä, mutta suurin riski kaikista olisi antaa Venäjän voittaa. Vaikka sotaa käydään nyt Venäjän ja Ukrainan välillä, Kiina katsoo tarkasti, mitä länsi tekee ja missä rajat kulkevat.

Teologina minusta on vastenmielistä, että uskonnollinen retoriikka on Venäjällä valjastettu tukemaan hyökkäyssotaa. Mistä voidaan löytää perusteet sille, että toisia saa surmata oman edun nimissä?

Samaa on tietenkin tehty läpi historian. Keski-Euroopassakin on surutta riistetty henkiä uskonsotien pyörteissä. Harvoin sodassa kuitenkaan oikeasti on kyse uskonnosta. Naruista vetelevät haluavat valtaa, ja uskonto toimii keinona, jolla massoja pyritään ohjailemaan. Tämän vuoksi onkin syytä pitää mielessä se, mistä kristinuskossa syvimmältään on kyse: yhteydestä ja rakkaudesta. Jos joku saarnaa tälle vastakkaista, hänen sanojaan on syytä vahvasti kyseenalaistaa.

On tärkeää, että me muistamme ukrainalaisia rukouksissamme ja autamme heitä materiaalisesti. On myös tärkeää muistaa venäläisiä rukouksissamme.

Samaan aikaan meillä on oikeus iloita siitä vapaudesta ja rauhasta, joka meillä on. Langennut maailma on sellainen: sota on aina jossakin käynnissä. Se on joskus ollut käynnissä myös täällä. Sen vuoksi nykyisestä rauhasta tulee iloita. Niin ukrainalaisetkin tekisivät.