Viljamaa | Parasta A-luokkaa

”Jaahas! Sieltähän astelee oikein A-luokan mies sisään”, kuului napakka, vähän innostunut lausahdus astuessani vuonna 2004 kutsuntalautakunnan eteen. Muistan hyvin lausahduksen, mutta myös sen, kuinka nopeasti hymy ja rentous sulivat upseerin kasvoilta hänen huomatessaan, että olin papereihin ilmoittanut hakeutuvani siviilipalvelukseen.

Toisin kuin monen muun pohjoisen ikätoverini kohdalla, ei suuntani ollutkaan Kainuun prikaati tai Jääkäriprikaati, vaan Meilahden seurakunta Helsingissä. Olin innoissani. Pääsisin kirkkoon töihin.

Siinä missä armeija kouluttaa puolustamaan maata asein, työ seurakunnassa opetti minulle toisenlaista rohkeutta: kykyä kohdata ihmisten hätää ja erilaiset kysymykset uskosta, elämästä ja tulevaisuudesta. Opin, että rauha rakentuu paitsi suurista kansainvälisistä ratkaisuista, myös siitä, miten kohtelemme toisiamme arjessa ja miten pidämme huolta omasta sisäisestä tasapainostamme.

Rauhan puolustaminen oli tuolloin minulle yhtä tärkeää kuin nytkin.

Yhä edelleen siviilipalvelukseen hakeutuvan on vakuutettava, että hänen vakaumuksensa estää asepalveluksen suorittamisen. Vakaumusta ei ole rauhanaikana tutkittu, mutta kohdallani se oli haluttomuus opetella tappamaan. Koska siitä mielestäni asepalveluksessa oli pohjimmiltaan kyse: kuinka otetaan toiselta ihmiseltä henki. Pidin sitä viidennen käskyn rikkomisena.

Muistan, kuinka siviilipalvelukseen hakeutuminen herätti tunteita paitsi itsessäni, myös ihmisissä ympärilläni. Henkilökohtainen vakaumukseni oli minulle selkeä. Rauhan puolustaminen oli tuolloin minulle yhtä tärkeää kuin nytkin. Tosin nyt ymmärrän paremmin rauhan monimuotoisuuden ja sen ylläpitämisen vaativuuden.

Suhtaudun lukioikäiseen itseeni myötätunnolla. En ollut ainoa, jonka mielestä Venäjän uhka ei näyttänyt yhtä suurelta kuin aikaisemmin. Sota ei pelottanut, terrorismi kylläkin. Nuorena koin, että sen aiheuttamiin uhkiin vastaisi paremmin hyvin koulutettu ja modernisti varusteltu palkka-armeija.

Luulen, että nyt tekisin toisenlaisen ratkaisun kuin aikanaan tein.

Luulen, että nyt tekisin toisenlaisen ratkaisun kuin aikanaan tein.

Nykytilanteessa kysymys vakaumuksesta ja palvelusmuodosta tuntuvat erityisen ajankohtaisilta. Moni nuori kamppailee samanlaisten pohdintojen parissa kuin itsekin aikoinani. Monelle nuorelle ratkaisu lienee täysin kirkas. Maanpuolustustahto on Suomessa todella korkealla tasolla. Rukoilen rohkeutta ja viisautta jokaiselle, joka kohtaa nämä valinnat ja etsii suuntaa omille eettisille ja hengellisille ratkaisuilleen.

Vaikka nyt tekisin valinnan palella palveluksessa jossain päin Kainuun korpimaita, ajatuksia rauhasta en kuitenkaan hylkää. Rauha ei ole vain sodan poissaoloa, vaan tarvitaan myös oikeudenmukaisuuden toteutumista. Tarvitaan kamppailua, niin yksilön sisäistä kuin yhteisöjen laajempaakin taistelua, pahan voimia ja omaa kurjaa luontoa vastaan. Jeesuksen seuraaminen tarjoaa mahtavat lähtökohdat eettisille valinnoille rauhan puolesta. Se on aktiivista työtä, kuten kristityn kasvu ja kilvoitus aina on. Tanskalaisen Marcus Lauesenin sanoin virrestä 590: ”Rauha ei saavu, jos emme me taivu Luojamme tahtoa noudattamaan.”

Kirjoittaja on pappi, jonka voi löytää niin kirkosta, kapakasta kuin keittiöstäkin.