Vainio | Nykyihminen ei enää tiedä, mihin moraali perustuu

Olin kerran kehkeyttämässä eräälle yhteisölle sen arvoja. Jälkeenpäin hävettää. Hävetti vähän jo silloinkin. Porukalla listasimme liudan latteuksia, enkä ole niistä kuullut sen koommin. Vaikka olin tuolloin vielä nuori (vaikkakaan en viaton), aistin, että tässä leikitään nyt vakavilla asioilla.

Arvot ja moraali ovat aika vaikea juttu. Jokainen niitä kokeillut sen tietää. Ei luista suksi. Lipsuu. Havujakin ladulla. Oikein pitäisi silti elää. Vai pitääkö? Miksi oikeastaan?

Laitan nyt nihkeän naturalistin hatun päähäni, ja sanon: moraali on yhteisöä koossa pitävä voima, joka hyödyttää sen selviytymistä. Moraalissa ei ole kyse oikeasta ja väärästä vaan subjektiivisesta hyvästä ja pahasta. Moraali- ja arvopuhe on keino esittää tiettyä roolia, jotta ihmiset luottaisivat puhujaan.

Eipä silti, kaikki eivät edelleenkään oikeasti tunnusta YK:n listaamia arvoja. Kun katsoo, millaisia maita YK:n ihmisoikeusneuvostossa on, kitkerä pala nousee kurkkuun.

Mutta tämähän on väärin. Eihän moraalissa voi olla kyse hyödystä? Näin ei ehkä pitäisi olla, mutta näin vain aika usein on. Moraalisuus maistuu makeammalta silloin, kun se ei vaadi meiltä mitään (tositilanteessa laitan rauhankyyhkyn profiilikuvaani) tai silloin, jos se antaa minulle keinon pönkittää jotenkin minun ja kavereitteni valtaa yli muiden. Ja yhdessä yössä laimea vakaumus (Nimmermehr!) muuttuu fanaattiseksi kiljunnaksi (Mehr!).

”Toivottavasti kukaan ei keksi kysyä, mihin tämä oikein perustuu.” Nämä sanat lausui eräs ajattelija, joka oli mukana rustaamassa YK:n ihmisoikeuksien julistusta. Konsensus saatiin kokoon pitkälti käytännöllisistä syistä. Perustus jäi valamatta vaikka tönö, tukeva kuin Hayao Miyazakin liikkuva linna, saatiinkin pystyyn.

Eipä silti, kaikki eivät edelleenkään oikeasti tunnusta YK:n listaamia arvoja. Kun katsoo, millaisia maita YK:n ihmisoikeusneuvostossa on, kitkerä pala nousee kurkkuun. Pelaamme koko ajan tulkinnallista peliä siitä, ketkä lopulta kuuluvat ihmisoikeuksien piiriin ja missä määrin.

Jälkikristillisen maailman viimeinen pysyvyyden tae on lopulta vain ostoslista. Sieltä voi ruksia jotain yli, ja joku voi yrittää sinne jotakin lisätä, jos asia sattuu tarpeeksi ärsyttämään tai miellyttämään. Kyseessä on ihmisten välinen sopimus. Tehty rikottavaksi.

Nihkeä naturalisti on minua satunnaisesti vaivaava kiusaaja, joka osaa argumentoida hyvin. Hänen serkkunsa on Friedrich Nietzsche, joka ei argumentoi, mutta kiroilee sitäkin kovemmin.

Nihkeä naturalisti nyökyttelee ja toteaa, että näinhän se on. Brittifilosofi John Gray on todennut, että ”moraali on yhtä pysyvää kuin hattumuoti”. Ihailen syvästi ateisti Grayn rehellisyyttä, joka ylittää monen kristityksi itseään kutsuvan älyllisen hyveellisyyden.

YK:n taustalla häärineet katoliset filosofit tietenkin ajattelivat, että ihmisoikeudet lepäävät Jumalan varassa. Vaikka Jumalaa ei suoraan mainittaisikaan, niin jo pelkästään luotuisuuden pohjalta kaikki käytännössä ohjautuvat samaan suuntaan. Haluaisin uskoa heitä, mutta uskoni on heikko.

Nihkeä naturalisti on minua satunnaisesti vaivaava kiusaaja, joka osaa argumentoida hyvin. Hänen serkkunsa on Friedrich Nietzsche, joka ei argumentoi, mutta kiroilee sitäkin kovemmin. Kerran hän totesi, että maailma on nähnyt vain yhden kristityn ja hänkin kuoli ristillä. Aika hienosti kiroiltu.

Kirjoittaja on dogmatiikan professori ja umpikiero savolainen.