Teatteriarvio | Herkkä tulkinta vanhemman addiktion jäljistä lapsissa

Reko Lundánin perhehistoriikki 50-luvulta nykyhetkeen Aina joku eksyy on esitetty näyttämöllä useasti, eikä syyttä. Nyt näytelmään on tarttunut Tampereen Teatteri. Sen on ohjannut nuoren polven ohjaaja Jaakko Kiljunen lopputyönään Taideyliopiston Teatterikorkeakouluun.

Kuusikymppinen Hanna Rinne (Mari Turunen) toipuu sairaalassa aivoinfarktista. Hauras ja sekava Hanna käy läpi elämänsä vaiheita, ja samalla hänen lapsensa Aki (Kai Vaine) ja Liisa (Annuska Hannula) selvittelevät välejään äitiinsä, toisiinsa ja itseensä sairasvuoteen äärellä.

Äitinsä lapsena menettänyt Hanna (Ilona Karppelin) kokee olevansa kahleissa isänsä huushollissa ja karkaa vapauteen, mutta onkin pian nuori äiti. Hän ratkaisee tilanteen jälleen lähtemällä. Ja juomalla. Kilpailullinen, urheiluun ja alkoholiin addiktoituva, pitelemätön Hanna takertuu paremman elämän oljenkorsiin niin tiukasti, että on suoranaisen sokea todellisuudelle, alkoholismilleen. Kulman takana kun odottaa aina jokin vanha tuttu tai ihailija, joka avaisi oven menestykseen. Vasta jälkeenpäin sairasvuoteella Hanna havahtuu näkemään itsensä ja valintansa.

Hanna ja aikuiset lapset sairaalassa ovat esityksen sydän, jonka lyöntejä seurataan suurelta valkokankaalta. Kasvojen ilmeet ja uurteet näkyvät lähikuvissa paljaina.

Turusen ilmaisu on huikaisevaa. Ei mitään melodraamaa, vaan olemisen perustuksia vavahduttava pieni sana tai huokaus. Vaine ja Hannula tekevät herkkääkin herkemmät roolit kaksosina, jotka ovat valinneet eri keinot käsitellä äidin alkoholismia ja hylätyksi tulemista. He esittävät koskettavasti ja todenmakuisesti kaksosia myös lapsina, joiden vanhemmat eroavat ja joiden äiti tekee täyden irtioton perheestään, jotta saisi opiskella ja toteuttaa omaa potentiaaliaan. Vili Saarelan Ripa kasvaa rahaa pummaavasta rokkikukosta Puolustusvoimiin työllistyväksi yksinhuoltajaisäksi, joka kasvattaa lapsensa varuskunnassa.

Katriina Lilienkampf ja Matti Hakulinen vastaavat pätevästi muista rooleista, joita kummallekin riittää useita.

Näytelmässä Hannaa eri ikäisinä esittävät Ilona Karppelin (edessä) ja Mari Turunen.

Hanna ja aikuiset lapset sairaalassa ovat esityksen sydän, jonka lyöntejä seurataan suurelta valkokankaalta. Kasvojen ilmeet ja uurteet näkyvät lähikuvissa paljaina. Kipeä tämä hetki elokuvana peilautuu muistoihin, jotka tapahtuvat näyttämöllä livenä. Joskus ollaan läsnä yhtä aikaa sekä kuvana että lihana ja verenä. Tunneyhteys on vahva.

Tarinankerronta on taitavaa, aukot ovat yhtä tärkeitä, kuin se, mikä on tuotu näyttämölle.

Näyttämöllä on toisinaan melkoinen vauhti. Menneet tapahtumat liikkuvat eri aikatasoilla ja paikoissa, joihin näyttelijät tupsahtavat mukaan. Välillä on kuin katselisi koulunäytelmää, jossa on farssin rytmi – mutta draaman sisältö, ja mitä pidemmälle näytelmä etenee, sitä vakavampi.

Tapahtumat verkottuvat ylisukupolvisesti, näytelmän rakenne on silti ilmava. Tarinankerronta on taitavaa, aukot ovat yhtä tärkeitä, kuin se, mikä on tuotu näyttämölle. Esimerkiksi nuori Liisa kokee vielä tarvetta peitellä äidin tekoja isälle, mutta sitä ei kerrota, missä vaiheessa pettymys tihenee niin painavaksi, että tämä katkaisee välit äitiinsä.

Näytelmän nimi viittaa Hannan lapsuudenperheessä kiihkeästi harrastettuun suunnistukseen. Ainahan joku eksyy niin suunnistuksessa kuin elämässäkin. Näytelmä muistuttaa, että kohtaamalla itsensä ja palaamalla jollekin rastille voi lopulta löytää myös uuden suunnan.

Kaikesta koetusta ja sisimpään padotusta huolimatta Akista ja Liisasta välittyy voimaa ja tahtoa. Kun he jättävät näyttämölle osan henkisistä kuormistaan, saan katsojana ajatella, että parempaa on tulossa. ”Kyllä se elämä siitä vielä alkaa rullata.”

Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 5.2.2025. Käsikirjoitus Reko Lundán. Ohjaus Jaakko Kiljunen. Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen. Pukusuunnittelu Mari Pajula. Valo- ja videosuunnittelu Ville Tolvanen. Äänisuunnittelu Jouni Koskinen. Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala. Murteen koulutus Tiina Syrjä.