Sota-ajan kirjeissä piilotettiin vaikeat tunteet: ”Se koettiin miehiseksi velvollisuudeksi perhettä kohtaan”, sanoo tutkija

Suomessa aloitettiin vuonna 1975 kansalaiskeräys, jossa pyydettiin lähettämään sodan aikaisia kirjeitä talteen Tampereen yliopiston Kansanperinteen arkiston sota-ajan kirjekokoelmaan. Keräys on jatkunut lähes 50 vuotta, siihen on osallistunut yli 550 suomalaista, ja se käsittää yli 70 000 sotavuosina Suomessa kirjoitettua kirjettä.

Nämä kirjeet saivat olla rauhassa puoli vuosisataa ennen kuin niitä alkoi tutkia FT, tutkija Ilari Taskinen.

‒ Edellisen sukupolven historiantutkijoita kiinnosti sodan politiikka ja armeijoiden liikkeet, mutta itseäni kiinnostavat enemmän tavalliset ihmiset ja heidän sotakokemuksensa, hän sanoo.

Taskisen tutkimus julkaistiin juuri Terveiseni täältä jostakin – suomalaissotilaiden kirjeenvaihto talvi- ja jatkosodassa -kirjana (Gaudeamus, 2024).

Ruuhkaa kenttäpostissa

Ennen sotia suomalaiset lähettivät keskimäärin viisi kirjettä vuodessa, mutta kirjeitä alettiin kirjoittamaan ennen näkemättömällä innolla talvi- ja jatkosodan aikana. Erityisesti jatkosodan aikana kirjoittamisesta tuli sotilaille päivittäinen rutiini.

Armeijan kenttäposti kuljetti vuosien 1939–1944 välillä 1,14 miljardia kirjettä, korttia ja pakettia. Rintamalta kuljetettiin noin 400 000–500 000 lähetystä päivässä.

Postilla oli valtava vaikutus rintamayhteisön mielialoihin. Paitsi että se mahdollisti yhteydenpidon läheisiin, kirjeenvaihto oli myös yksi harvoista viihdykkeistä, joka toi vaihtelua yksitoikkoiseen rintamaelämään.

Monella ei ollut ennen sotia tarvetta kirjoittaa mitään, mutta sodan alettua oli pakko ottaa kynä käteen, jotta sai lähetettyä kuulumisia lapselle tai puolisolle tiedon, että on hengissä.
‒ Ilari Taskinen

Ihmisten heikko kirjoitustaito loi omat haasteensa. Kirjeet olivat täynnä kielioppivirheitä, puhekieltä ja murteita, ja sanajärjestys oli usein kömpelö. Huomiota herättivät erityisesti välimerkkien ja isojen kirjainten puuttuminen, koska sen takia kirjeet vaikuttivat muodottomilta sanalistoilta, joita oli hidasta lukea.

‒ Sodassa taisteli rinta rinnan monta sukupolvea. Kansakoulua käymätön, 1800-luvun puolella syntynyt vanhempi sukupolvi osasi juuri ja juuri kirjoittaa, kun taas 1920-luvun jälkeen syntyneillä, kansakoulua käyneiltä nuoremmilta se kävi jo vähän paremmin, Taskinen kertoo.

‒ Monella ei ollut ennen sotia tarvetta kirjoittaa mitään, mutta sodan alettua oli pakko ottaa kynä käteen, jotta sai lähetettyä kuulumisia lapselle tai puolisolle tiedon, että on hengissä.

‒ Talvisodassa uskonnollisuus oli osa koko kansaa yhdistävää tarinaa, suurta isänmaallista taistelua. Puheissa toistuivat Jumala, Mannerheim ja isänmaa, Ilari Taskinen kertoo. Kuva: Jonne Renvall.

Kirjeet kotirintamalle

Perhe oli sotilaiden kirjeenvaihdon tukipilari. Yli puolet arkistoiduista sotilaiden kirjeistä on suunnattu vaimolle.

‒ Kirjeet perheen jäsenille olivat arkisten kuulumisten vaihtoa. Harvemmin kirjoitettiin taisteluista tai dramaattisista hetkistä, vaan suurin osa kirjeistä kertoi sotilaiden päivistä, jotka olivat aika rauhallisia. Vartioitiin asemia, syötiin ja levättiin. Ja silloin kun taisteltiin, ei ehditty kirjoitella, Taskinen kertoo.

‒ Kirjeissä harvemmin kerrottiin tunteista ja peloista. Vaikeat tunteet haluttiin piilottaa, se koettiin miehiseksi velvollisuudeksi perhettä kohtaan, Taskinen sanoo.

Myös sotasensuuri vaikutti kirjeiden sisältöön. Armeija kannusti kirjoittamiseen mutta myös valvoi sitä. Sotilaiden ja siviilien lähetykset tarkastettiin sensuuritoimistoissa.

‒ Sensuroinnilla oli kaksi päämäärää. Ensinnäkin se varmisti, että kirjeissä ei paljastettu sotilasasioita, jotka olisivat hyödyttäneet vihollista kirjeiden päätyessä vääriin käsiin. Toinen tavoite oli vaikuttaa kirjeiden sävyyn: se ohjeisti sotilaita kirjoittamaan rohkaisevia kirjeitä kotijoukoille. Kirjeiden piti toimia hyvän moraalin ja mielialan ylläpitäjinä.

Seuranhakuilmoittelu alkoi

Kenttäposti yhdisti perheiden lisäksi myös toisissa joukoissa taisteleviin kavereihin, tyttöystäviin ja aivan uusiin tuttavuuksiin. Jatkosodan kirjekulttuuri kulminoitui uuteen sosiaaliseen ilmiöön, valtavaan suosioon nousseeseen seuranhakuilmoitteluun sanoma- ja aikakauslehdissä.

Kirjeiden kirjoittaminen kiinnosti erityisesti nuoria. Kirjeenvaihtokavereita eivät etsineet vain tyttöjä kaipaavat sotilaat, vaan ilmoituksia jättivät yhtä innokkaasti myös naiset. Sota-ajan kirjeenvaihtomarkkinat olivat valtavat, ja jatkosodan aikana sadat, elleivät tuhannet löysivät rakkauden paperilta.

Aiemmin puoliso löydettiin omasta tai naapurikylästä, mutta nyt kirjeet kulkivat pitkänkin matkan, joten puoliso saattoi löytyä toiselta puolelta Suomea.

Tarkkoja lukuja kirjeenvaihdon synnyttämistä seurustelusuhteista ja avioliitoista ei tiedetä, mutta varmaa on, että kirjeenvaihdolla oli nuorten seurustelulle sota-aikana suuri merkitys. Uusi ilmiö muutti myös seurustelutapoja. Aiemmin puoliso löydettiin omasta tai naapurikylästä, mutta nyt kirjeet kulkivat pitkänkin matkan, joten puoliso saattoi löytyä toiselta puolelta Suomea.

‒ Sanomalehdissä kirjoitettiin paljon siitä, mihin nuorten kirjeenvaihto johtaa, kun nuorten seurustelu ei ollutkaan enää yhteisön kontrollissa. Armeijan johdossakin sitä vähän vieroksuttiin, kun pelättiin sotilaiden taistelumoraalin laskua, Taskinen kertoo.

Sodan jälkeen ihmiset ryntäsivät joka tapauksessa naimisiin ja syntyivät suuret ikäluokat.

Sotilaat saivat lähettää kirjeitä ilmaiseksi kenttäpostilla. Kenttäpostia pinotaan Viipurin asemalla 1.10.1939.

Uskonnollisuus kirjeissä

Taskinen oli mukana tutkimusartikkelissa, jossa tarkasteltiin sota-ajan kirjeiden uskonnollisuutta.

‒ Tutkimuksessa huomattiin, että uskonnollisten sanojen määrä, esimerkiksi Jumala tai rukous, lisääntyi kirjeissä todella paljon taistelujen ollessa kuumimmillaan, siis talvisodassa, vuoden 1941 hyökkäysvaiheessa ja vuoden 1944 torjuntataisteluissa. Asemasodan aikana uskonnollinen sanasto taas väheni huomattavasti.

‒ Talvisodassa uskonnollisuus oli osa koko kansaa yhdistävää tarinaa, suurta isänmaallista taistelua. Puheissa toistuivat Jumala, Mannerheim ja isänmaa. Koettiin, että kristillinen Suomi puolustautui sodassa ateistista Neuvostoliittoa vastaan. Sanottiin: ”Meillä on Jumala ja Mannerheim, heillä ei mitään”, Taskinen kertoo.

Sodan ajan kirjeissä uskonnollisuus oli myös hyvin henkilökohtaista.

Talvisodassa uskonnollisuus oli enemmän yhteisöllistä, mutta siitä tuli yhä yksilöllisempää sotien kuluessa.
‒ Ilari Taskinen

‒ Vaikeina hetkinä haluttiin turvautua Jumalaan ja rukoukseen, ja kotiväki muistutti kirjeissään rukoilemisen tärkeydestä ja kertoivat, kuinka he olivat ristineet kätensä sotilaan puolesta.

‒ Talvisodassa uskonnollisuus oli enemmän yhteisöllistä, mutta siitä tuli yhä yksilöllisempää sotien kuluessa.

Kirjeet symboloivat ihmisten välistä yhteyttä. Ne ylläpitivät ihmissuhteita aikana, jolloin läheiset eivät voineet tavata kasvotusten.

‒ Nykyään voimme olla rakkaisiimme yhteydessä monta kertaa päivässä soittamalla, tekstiviesteillä tai WhatsAppilla. Siksi voimme vain kuvitella, millaista oli saada yksi kirje silloin tällöin elämän tärkeimmältä ihmiseltä, ja vielä merkkinä siitä, onko tämä elossa. Kuinka paljon suurempi arvo viesteillä silloin olikaan, Ilari Taskinen sanoo.