Sirpa Kähkönen ja lastenkaltaisten juhla-aika

Turvattomuus ja suojattomuus liittyvät Sirpa Kähkösen varhaisiin mielikuviin joulukertomuksesta, johon pienet koululaiset eläytyivät Kuopion kauniissa ja tunnelmallisessa tuomiokirkossa.

Jeesus-lapsi tuntui olevan avuttomassa asemassa ja yhteisön kannalta jotenkin ei-toivottukin, kun joutui syntymään talliin.

– Minua puhutteli lapsen syntymä. Itsekin lapsena oli helppo ajatella konkreettisesti enkeleitä, aaseja ja mitä tahansa itämaan tietäjiä.

Kähkönen harrasti pienenä mielikuvitusleikkejä ja luki alati. Osin se oli silkkaa iloa, osin siirtymistä pois suvun painolastien alta. Ympärillä aikuiset kantoivat traumoja ja taakkasiirtymiä. Sivukorvalla Sirpa kuunteli sotien haavoittamien sukulaisten salattuja viestejä vaikenemisen verhon takaa.

Lapset olivat Jeesuksen mielestä viisaita, ja siltä Sirpastakin tuntui.

– Tunnen yhä valtavaa sympatiaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka syntyivät sodan ja sen seurausten keskelle.

Sukujen, suomalaisen yhteiskunnan ja Euroopan henkistä perintöä taidokkaasti kirjoissaan kartoittava Kähkönen näyttää asettuvan aina vaistomaisesti pienempien ja heikompien puolelle. Nuo vähäiset ovat usein sitkeitä selviytyjiä.

– Lapsissa on ihmeellistä voimaa. Hyvinkin haavoitettuja ihmisiä voidaan auttaa eteenpäin. Jos lapsi saa suotuisat olot, hänellä on kyky korjata itseään ja mieleen tulleita vammoja.

– Muualta tulevat kauhistelevat usein Kallion kirjavaa meininkiä. Tämä on siitä hauska paikka, että täällä voi olla ja elää monella tavalla. Alueen asukkaat ajattelevat, että jossainhan kaikkien pitää olla.

Älä jäykisty aikuisena

Pikku-Sirpa piti kovasti pappien ja opettajien raamatullisista kertomuksista, joiden kautta arkeen avautui ihmeitä.

– Varsinkin Jeesuksen vertaukset viehättivät.

Eniten sykähdytti tarina, jossa Jeesus moitti aikuisia ja sanoi: Sallikaa lasten tulla minun tyköni! Lapset olivat Jeesuksen mielestä viisaita, ja siltä Sirpastakin tuntui. Hän tiesi jotain, mikä aikuisilta oli unohtunut.

Kähkönen kasvoi sekä sosialismista että kristinuskosta löytyvään ajatukseen, että tärkeää on tulevan hyvän tavoittelu ja itsensä uhraaminen.

– Lapsuuden arvon ja merkityksen korostaminen miellyttää minua edelleen. Aikuisille sanotaan suoraan, että meidän pitäisi tulla lasten kaltaisiksi. Ymmärrän, ettei ihminen saa jäykistyä.

Lapset kasvattavat vanhempiaan luovuuteen, mielen joustavuuteen ja jatkuvaan kehitykseen. Se hieno taito heillä on.

– Meillä ei ole oikeutta riistää lapsilta ja nuorilta iloa ja elämisen toivoa, joka heissä on niin syvällä. Haluan suojella itsessänikin lapsenkaltaisuutta ja uteliaisuutta.

Ulos porvarien kirkosta

Sirpa Kähkösen suvussa oli vasemmistoradikaaleja. Isoisä oli kommunisti, jonka veljet lähtivät rakentamaan Neuvostoliittoa.

Omastaan on oltava aina valmis jakamaan, isoisä opetti. Sillä jolla on, on velvollisuus auttaa sitä, jolla ei ole. Omastaan on oltava aina valmis jakamaan, isoisä opetti. Suvun kristillisen siiven naiset korostivat nöyryyttä ja vaatimattomuutta. Ei saa ylpistyä.

Kähkönen kasvoi sekä sosialismista että kristinuskosta löytyvään ajatukseen, että tärkeää on tulevan hyvän tavoittelu ja itsensä uhraaminen.

– Olen vahvasti näiden ajatusten läpitunkema.

Punaiset nousivat kapinaan laillista esivaltaa vastaan, mutta minuun sattuu vieläkin, kun ajattelen punaisten kohtaloita. Kirkko ei näistä lampaistaan välittänyt, vaan käänsi selkänsä.
– Sirpa Kähkönen

Omassa radikaalivaiheessaan 14-vuotias Sirpa erosi kirkosta.

– Minua kauhistutti tapa, jolla seksuaalivähemmistöistä puhuttiin, ja punaisten kohtelu sisällissodassa.

Valtaosa tuomituista, teloitetuista ja leireille kauheisiin oloihin kärsimään lähetetyistä punaisista oli kirkon jäseniä, joiden kovaan kohteluun kirkko ei ottanut juuri kantaa. Armoa ei löytynyt, vaan syrjintä jatkui pitkään sodan jälkeenkin. Punaorvot saivat kärsiä vanhempiensa vakaumuksen vuoksi.

– Punaiset nousivat kapinaan laillista esivaltaa vastaan, mutta minuun sattuu vieläkin, kun ajattelen punaisten kohtaloita. Kirkko ei näistä lampaistaan välittänyt, vaan käänsi selkänsä.

Oman taustansa takia Sirpa koki olevansa oppositiossa ”vallitsevaa totuutta ja porvarillista yhteiskuntaa kohtaan”.

– Intuitiivinen tapani katsoa maailmaa on olla sivustakatsoja ja hyljeksityn puolella oppositiossa.

Pelko pilkatuksi tulemisesta

Vasemmistoaate tarjosi maailmanselityksen: oikeudenmukaisuus maailmassa toteutuu, jos köyhille annetaan oikeutta.

Kun Kähkösen nuoruuden voimakas vasemmistoaalto loppui 1970-luvulla, Neuvostoliiton karun todellisuuden ymmärtäminen oli tiedostavalle 15-vuotiaalle ”intellektuaalisen kriisin paikka”.

– Minulla on ollut siitä lähtien pelko, että minkä tahansa uskon tunnustaminen tulee pilkatuksi myöhemmin. Tähän on liittynyt haluttomuus näyttää mitään väriä.

Yhteiskunnallisen velvollisuutensa vastuuntuntoinen Kähkönen on kuitenkin tahtonut täyttää, välillä yli voimiensa. Hän on toiminut muun muassa kirjailijoiden sananvapausjärjestön Suomen PENin puheenjohtajana ja Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajana vuosina 2018–2022.

– Olen halunnut käyttää tunnettuuttani yhteisten asioiden edistämiseen.

Sanataiteilija ruokkii kuvittelukykyään monenmoisella virikemateriaalilla ja arkistoilla, mutta tärkein työkalu on mielikuvituksen rajaton vapaus. – Luovuuden alueilla saan edelleen leikkiä, kirjailija Sirpa Kähkönen toteaa.

Kristinuskosta tuli tabu

Omasta henkilöhistoriasta nousevan kompleksisen kirkkosuhteen muuttuminen on ollut Sirpa Kähköselle pitkän prosessin tulos.

– Erilaisten epäilysten ja pelkojen käsittely on vienyt aikansa.

Hengellisestä kokemuksesta ja omakohtaisesta uskosta puhuminen on nykyajan tabu.

– Melkein mistä vain muusta voidaan puhua maallisissa piireissä. Mitä, sanoinko ”maallisissa”? En olisi uskonut, että sanon joskus tuollaisen sanan, kirjailija nauraa.

On aika vaikea asia, tietty tabun rikkominen ja rajan ylittäminen, että rohkenen tulla esiin ja puhua tavallaan tunnustuksellisesti tässä kristillisessä kontekstissa.
– Sirpa Kähkönen

Kulttuuripiireissä ollaan periaatteessa rohkeita keskustelemaan kaikesta, vaikkapa oman seksielämän yksityiskohdista. Kristillistä uskoa sen sijaan pidetään pitkälti yksityisasiana.

– On aika vaikea asia, tietty tabun rikkominen ja rajan ylittäminen, että rohkenen tulla esiin ja puhua tavallaan tunnustuksellisesti tässä kristillisessä kontekstissa.

Toisaalta kirjailija ei halua kuvailla kokemuksiaan tai kristinuskon merkitystä itselleen vain etäännytetyllä ja yleisellä tasolla.

– Olen oivaltanut tosi syvällisesti, että kaikkien taiteenalojen ytimessä on sanaton aines, jonka sisältöä yritetään tavoittaa.

Hengellistä kokemusta voi yrittää kuvailla sanoilla, mutta se ei onnistu helposti.

Iso kivi lähti vierimään

Kun kristinusko alkoi toden teolla kiinnostaa, Sirpa Kähkönen löysi tiensä luterilaiseen kirkkoon.

– Lähestyin ihmisiä, joihin luotin, ja kysyin, mitä pitäisi tehdä. Viesti oli, että kirkon ovi on auki. Astu vain siitä sisään. Epäröin silti pitkään.

Korona-aikana monet toiminnot pysähtyivät. Aktiivisella vaikuttajalla oli aikaa ajatella itseään. Elämänmuutokset, kriisit ja sairaudet antoivat kaikupohjaa Helsingin Kallioon muuttaneen sinkun pohdinnalle. Yli 35 vuotta kestänyt liitto oli päättynyt, ja aikuistunut tytär muuttanut pois kotoa.

Sirpa Kähkönen käy kirkossa säännöllisesti ajattelemassa kysymyksiä, kuten ”miksi olen maailmassa”.

– Iso kivi lähti vierimään. Se oli jo jonkin aikaa liikkunut, mutten tiennyt, mihin suuntaan. Ehkä siihen liittyi ”mikä on elämän tarkoitus” -tyyppinen kriisi. Mietin, mikä on kestävää.

Sirpa päätti käydä rippikoulun. Se toteutui puhelimitse pastori Lisa Enckellin kanssa. Pappi kysyi, mikä oli syynä liittyä kirkkoon.

– Ehkä hän ajatteli, että olen löytänyt kivan miehen ja haluan mennä kirkossa naimisiin.

Rippikoululainen vastasi, että syynä oli ”uskontuntemus”.

– Jotain sisälläni oli kypsynyt ja tarve kuulua johonkin kasvanut. Kirjailijan ammatissa joutuu joskus pullistelemaan kuin sammakko ja suurentelemaan itseään. Minulla oli tarve pienentyä ja asettua itseäni suuremman varaan.

Pelastuksellisilla kulmilla

Kallion kirkko kohoaa kaupunginosan ylle alueen maamerkkinä. Lähettyvillä on vapaiden suuntien ja herätysliikkeiden pyhättöjä ja Hurstin Apu.

– Tämä on pelastuksellinen kulmakunta. Kohta meillä ei taida olla muita instituutioita kuin kirkko, joka muistuttaa sosiaalisesta vastuuntunnosta: lähimmäisenrakkaudesta ja ihmisistä huolehtimisesta.

Sirpa Kähkönen käy kirkossa säännöllisesti ajattelemassa kysymyksiä, kuten ”miksi olen maailmassa”. Miten kehittää henkisesti itseään, miten toteuttaa käytännössä myötätuntoa joka päivä…

Messussa häntä viehättää se, että siellä saa olla vain ”yksi penkissä istuva hiljainen ja pieni osanen pitkää traditiota”.

– Jos minulla on riittävän sosiaalinen olo, saatan käydä juomassa kirkkokahvit ja vaihtaa muutaman sanan.

On yhtenäiskulttuurin jäänne ajatella, että yksin jouluna olevan ihmisen täytyisi olla onneton.
– Sirpa Kähkönen

Jos minulla on riittävän sosiaalinen olo, saatan käydä juomassa kirkkokahvit ja vaihtaa muutaman sanan.

Kirjailija on pohtinut kirkonpenkissä paljon myös armon olemusta.

– Ihminen tarvitsee armoa omassa vajavaisuudessaan, rikkonaisuudessaan ja kaikenlaisessa keskeneräisyydessään.

Hyväksytyksi tuleminen on iso asia. Äitinä hän oppi, että rakkaus ja armo ovat jotain paljon suurempaa kuin virheet ja epäonnistumiset.

– Äitinäkin olen ollut keskeneräinen, vaikka olen koettanut kasvaa. Ehkä eniten olen oppinut armosta tyttäreltäni. Hän on hyväksynyt minut niin vajavaisena kuin olen, ja antanut anteeksi.

– Kirjoittamallakin voi välittää arvojaan. Minulle kirjallisuus oli pelastava tekijä nuorena, kun kotona ei ollut helppoa olla.

Joulun ytimessä ilo ja rauha

Joulu on Sirpa Kähköselle levon aikaa. Yksinolo ei tuota vaikeuksia.

– On yhtenäiskulttuurin jäänne ajatella, että yksin jouluna olevan ihmisen täytyisi olla onneton. Joulu on samanlainen hieno mahdollisuus kauniiden asioiden kokemiseen meille kaikille.

Sirpa saattaa tavata ystäviään, mutta viihtyy myös tuntemattomien seurassa vaikkapa konsertissa. Aattona hän menee kello 23 Kallion kirkkoon jouluyön tilaisuuteen, jossa on urkumusiikkia ja yhteislaulua.

– Se on tosi kiva ja tunnelmallinen tapahtuma.

Keskeistä joulussani on toive yksinkertaisesta ja iloisesta lapsenkaltaisena olemisesta. Toivon, että oman ajatteluni ytimessä olisi ilo.
– Sirpa Kähkönen

Mitä Jumala halunnee jouluna itsestään kerrottavan?

Tavallisesti supliikiltaan suvereeni sanataiteilija vastaa, ettei oikein osaa kääntää sanoiksi abstraktilta ja etäiseltä tuntuvaan Jumala-käsitteeseen liittyviä ajatuksiaan.

– Uskomiseni toteutuu enemmän Jeesuksen kautta. Hänessä koen jotain sellaista, jonka kanssa pystyn joka päivä olemaan oma itseni ja turvallisella mielellä.

Sirpan jouluun eivät kuulu mutkikkaat pohdinnat vaan rauhan kokemus, jota on tarjolla myös kirkossa ja ehtoollisella.

– Keskeistä joulussani on toive yksinkertaisesta ja iloisesta lapsenkaltaisena olemisesta. Toivon, että oman ajatteluni ytimessä olisi ilo.

Kolhuiset sirkushevoset

Sirpa Kähkösen lähihistoriaan sijoittuvat teokset käsittelevät monesti köyhän kansan vakavia ja vaikeita, traagisiakin vaiheita. Hän on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana romaaneillaan Lakanasiivet (2007), Graniittimies (2014) ja Tankkien kesä (2016) sekä tietokirjalla Vihan ja rakkauden liekit (2010). Jälkimmäinen kertoo äidinisästä, joka vietti vuosia Tammisaaren pakkotyölaitoksessa.

Jos Kähkösen kirjoissa onkin usein lempeän surumielinen pohjavire, kirjailija on henkilönä myös hervottoman hauska. Hänen seurassaan saa totisesti nauraa.

Taiteilijana hän esittelee hulvattominta ja leikkisintä puoltaan käsikirjoittamassaan Brechtiä jokanaiselle -musiikkinäytelmässä. Taru Mäkelän ohjaus Teatteri Kapsäkissä ei saanut suotta viiden tähden arvosteluja.

Iäkkäät taiteilijat ovat usein kuin kolhuisia sirkushevosia.

Onko kritiikkien hellimällä ja lukijoiden rakastamalla taiteilijalla ollut myös ammatillisesti ahdistavia kausia?

Kirjailija räjähtää nauramaan.

Varhaisurani yksi vaikeus oli rakastavan huomion tarve. Hain jotain, mitä vaille olin jäänyt, tai mikä oli ollut merkityksellistä, niin kuin isovanhemmilta saamani ihailu ja huomio..
– Sirpa Kähkönen

– Joka kerta kun aloitan uuden kirjan ja teksti on järjettömän huonoa, minun pitää maata viikko sohvalla ja itkeä. Tunnen olevani maailman epäonnistunein kirjailija ja ihminen.

Vanhemmiten konkari on oppinut sietämään kirjoittamiseen liittyvää epävarmuutta ja päättämään, että tänäänkään en luovuta.

– Iäkkäät taiteilijat ovat usein kuin kolhuisia sirkushevosia, jotka ovat kokeneet ja kärsineet paljon. Monella on henkistä pahoinvointia, masennusta tai päihteiden väärinkäyttöä. Jos työn kestää rikki menemättä, joku voi viisastuakin.

Oletko viisastunut?

– Ainakin osaan lohduttaa itseäni ja elää kolhujeni kanssa.

Kirjailija suhtautuu työhönsä rauhallisemmin, kun ei ole enää niin suuresti hyväksyntää hakeva.

– Varhaisurani yksi vaikeus oli rakastavan huomion tarve. Hain jotain, mitä vaille olin jäänyt, tai mikä oli ollut merkityksellistä, niin kuin isovanhemmilta saamani ihailu ja huomio.

Taiteilijat ovat vaarassa ajautua tuhoisaan tyytymättömyyteen, koska mikään onnistuminen ei ole ikinä tarpeeksi. Aina voisi tehdä paremmin työnsä.

– Jos sitä miettii liikaa, henkinen hyvinvointi on vaarassa särkyä. On opittava elämään tyytymättömyyden ja puutteellisuuden tilassa.