Rikkinäisenäkin voi rakastaa ja olla rakastettu

Avioparityön kouluttajien Tuula Tynjän ja Kasper Valtakarin mukaan jokainen on itse vastuussa siitä, että saa suhteessa sen, mitä tarvitsee. Ensin tarpeet täytyy itse tunnistaa ja vasta sen jälkeen ne voi kertoa puolisolle. Kuulostaa ilmiselvältä ja yksinkertaiselta, mutta on yllättävän vaikeaa, he toteavat.

Vessapaperi on loppu. Tuula heittää takin harteilleen ja harppoo lähikauppaan Helsingin Ruskeasuolla. Voi harmi, luonnonystävän rullat ovat taas lopussa, on otettava jotain muuta, mutta mitä. Kello käy. Haastattelu on sovittu kymmeneksi, muutaman minuutin päähän.

Kahta vaille kymmenen Tuula heittää paperisäkin vessaan ja tervehtii kotiin sairastamaan jäänyttä Vadelmaa, 12, ja Viljaa, 15, jonka koulu alkaa tänään vasta yhdeltätoista.

Kasper on antautunut keittiön pöydän ääressä läppärilleen ja yrittää ehtiä hoitaa muutaman työasian. Hän opettaa ammattikorkeakoulu Haaga-Heliassa ohjelmointia, ja rutiinien seassa ruudulla pyörii kiehtovia visioita tekoälyn mahdollisuuksista.

– Mennäänkö olohuoneeseen, niin sun on helpompi irrottautua työasioista, Tuula ehdottaa.

Kasperille sopii. Hän vaikuttaa joustavalta mieheltä, vaikka kierroslukemat ovat korkealla. Hidastuuko kone koskaan?

– Olen aktiivinen monessa, työn lisäksi harrastan lentopalloa, kuorolaulua ja parisuhdetyötä. Kyllä pysähtyminen on vaikeaa, teen sitä varten meditaatioharjoituksia.

Jumalan syntyminen ihmiseksi kiehtoo Tuula Tynjää. Jeesuksen ihmisyydessä Jumala rakastaa ihmistä ihmisenä. Parisuhteessakin Jumala rakastaa ihmistä ihmisen kautta.

Terävä muru iholla

Johtuuko elämän ahtaminen noin täyteen ahdistuksesta, jota mies kenties yrittää pakoilla?

– Enemmän se on vaan sitä, että mulla on paljon energiaa, ideoita ja tekemisen riemua, Kasper vastaa.

Hän kuitenkin empii hiukan. Kollega on töissä juuri kysynyt, onko hän stressaantunut.

– Mulla on monta rautaa tulessa. Koitan olla ottamatta mitään hirveän vakavasti.

Sohvalle istahtanut Tuula kaivaa sukastaan kivenmurusen ja virnistää. Yleensä kiviä on kengässä, mutta nyt yksi oli löytänyt iholle asti. Tuula on pian neljä vuotta johtanut Kansan Raamattuseuran avioparityötä tavoitteenaan, että pariskunnat voisivat tunnistaa kengissä ja iholla hiertäviä kiviä. Ja saada apua niiden noukkimiseen pois.

Tänään hänellä on vapaapäivä. Kerrostalon toisen kerroksen ikkunasta näkyvä kallio ja omenapuu rauhoittavat häntä. Juuri rauhaa hän usein kaipaa, sillä mieltä kuormittaa toistuvasti kokemus, ettei hän jaksa eikä osaa. Se voi puskea pintaan jo siitä, ettei hän ehdi saada ruokaa ajoissa valmiiksi.

– Minulle tulee helposti tunne, etten ansaitse olla olemassa. Olemme tässä Kasperin kanssa erilaisia, Tuula kertoo.

Ratikalla ohi

Kasper huomauttaa, että kyllä huonoa omaatuntoa hänelläkin riittää, mutta hän suhtautuu siihen Tuulaa kevyemmin, niin kuin kaikkeen muuhunkin.

– Jos parisuhde olisi kaupunki, haluaisin olla joka päivä Linnanmäellä. Mitä sinä Tuula haluaisit? Kasper kysyy.

– Voisin istua kolmosen ratikassa, katsoa Linnanmäkeä ikkunasta ja nuokkua. Kaipaan arjen levollisuutta. Riittää, kun hoitaa työnsä, käy kaupassa ja pääsee illalla saunaan.

Joskus Kasperin otsalle rutistuu kulmakarvojen väliin ryppy. Toisinaan se syntyy siitä, että Tuula vajoaa itsesyytöksiin. Silloin Kasper muistuttaa itseään järkevästä käytöksestä ja koittaa pitää pään pinnalla. Jos hän antaa mennä, käyntiin pyörähtää tuttu kela: ”Ai sä oot taas… Mäkin oon taas…” Ja äkkiä kaikki tuntuu olevan pielessä.

– Haluaisin lohduttaa Tuulaa, mutta meidän rakkauden kielet on niin erilaisia. Mulle kosketus ja hellät sanat on tärkeitä, haluaisin ottaa kainaloon ja pussata, Kasper huokaa.

Meidän rakkauden kielet on niin erilaisia.

Tuula selittää miehelleen, miksi kosketus ei tunnu hyvältä, kun on paha olla. Hankalan tunteen täytyy ensin vähän tasaantua, ja se voi kestää.

Mutta läsnäolo, se tuntuu hänestä hyvältä. Ei kuitenkaan pidä olla liian innokas, Tuula opastaa.

– Ja jos haluat heti keskustella tai tuijotat, se aiheuttaa paineita.

– Minulle taas läsnäolo ilman kosketusta on vaikeaa. Varsinkin jos toinen itkee, se tuntuu lähes kidutukselta, jos en saa lohduttaa vaikka silittämällä, Kasper kertoo.

Tuula Tynjä ja Kasper Valtakari yrittävät katsoa suhteensa haasteita mahdollisuuksina muuttua. – Jos toinen olisi aina sellainen kuin toivon, meidän ei olisi pakko kasvaa.

Pelko voittaa järjen

Kun Tuula näkee Kasperin kulmakarvojen välissä rypyn, rintalastan alla alkaa sykkiä pelko. Järjellään hän ymmärtää, että ei ole mitään hätää, eikä Kasperin huoli ehkä ollenkaan liity häneen. Mutta turvattomuudentunteelle ei vain voi mitään. Se nousee jostakin lapsen mielen syvistä, turvaa vaille jääneistä kerroksista. Hätääntyneen tytön ajatukset valpastuvat: Mitä tein väärin, suututinko Kasperin, mikä on vialla?

Kun Kasper näki Tuula ensimmäisen kerran Keski-Suomalaisen osakunnan oleskelutilassa lukemassa suurta teologian tenttikirjaa, hätääntyneestä tytöstä ei näkynyt päällepäin mitään. Sen sijaan hän näki kauniin, iloisen ja eloisan naisen, joka lauloi hänen kanssaan osakunnan Metsoforte-kuorossa. Keskustelu pompahti heitä yllättäen yhdistävään elämänmuutokseen: he olivat molemmat juuri liittyneet kirkkoon.

Kasper oli eronnut kirkosta rippikoulun jälkeen, koska halusi olla moderni mies. Vähitellen kristinuskon vastustaminen alkoi tuntua huvittavalta ja tarpeettomalta.

Tuoreet kirkon jäsenet

Kasperin päätös palata kirkon helmaan syntyi Vapaa-ajattelijoiden traktaatista, jossa kehotettiin eroamaan kirkosta.

– Traktaatin ylimielinen ja vihainen sävy sai minut miettimään, kummalla puolella haluan seisoa. Tuntemani nöyrät papit vetivät puoleensa enemmän.

Tuula oli puolestaan kasvanut taistolaisessa perheessä, jossa kukaan ei kuulunut kirkkoon. Teini-iässä hän alkoi pohtia uskoa, hengellisyyttä ja elämän tarkoitusta.

– Kristityksi kääntyminen alkoi sivistysprojektista. Luin Raamatun, ja joku siinä kiehtoi ja veti puoleensa. Koin, että tässä traditiossa on jotakin, johon haluan kuulua. Menin rippikouluun, minut kastettiin ja aloin opiskella teologiaa.

Osakunnan kuoroharjoitusten alkamista odotti kaksi tuoretta kirkon jäsentä, jotka huomasivat viihtyvänsä toistensa seurassa. Tuula nautti Kasperin huomiosta, itsevarmuudesta ja voimakkaasta halusta mennä ja tehdä. Ne antoivat Tuulallekin rohkeutta kurottaa kohti haaveitaan. Kasper tunsi Tuulaa kohtaan vetovoimaa, selittämätöntä kuplintaa, jota on vaikea pukea sanoiksi.

Sielun paljaus pelottaa

Nuoripari huomasi kotiseurakuntansa Paavalin ilmoitustaululla mainoksen parisuhdeviikonlopusta. Seurakunta oli painanut hinnan alas, ja Parisuhdekeskus Katajan ohjaaja vaikutti lupaavalta. Siitä viikonlopusta alkoi yhteinen harrastus, joka on kestänyt tänne saakka ja josta on tullut Tuulalle myös työ.

Voimavarakeskeinen asenne tuntui molemmista hyvältä. Kasper työskenteli samaan aikaan psykoanalyysissä oman elämänhistoriansa parissa.

Yhdessä he opettelivat vahvistamaan sitä hyvää, mitä heidän suhteessaan oli. Samalla oli opeteltava tunnistamaan omia tarpeita ja puhumaan niistä.

– Jokainen on vastuussa omasta hyvinvoinnistaan, siitä, että saa mitä tarvitsee. Tämä alkaa omien tarpeiden tunnistamisesta, vasta sen jälkeen tarpeet voi kertoa puolisolleen, Tuula sanoo.

Kuulostaa ilmiselvältä ja yksinkertaiselta, mutta se on Tuulan ja Kasperin mielestä vaikeaa. Oman tarvitsevuuden ja heikkouden paljastaminen on aina riski. Eikä pelkoa ja häpeää ole usein helppo tunnustaa edes itselleen. Helpompaa olisi olla vain itsekseen, Tuula toteaa.

Helpompaa olisi olla vain itsekseen.

– Etkö tarvitsisi miestä edes seksiin? Kasper kysyy hämmästyneenä vaimoltaan.

Parisuhdetyötä tekevät Tuula Tynjä ja Kasper Valtakari eivät halua, että heidän avioliittonsa on jatkuva työmaa. – Parisuhteessa on oltava riittävästi armollisuutta keskeneräisyyttä kohtaan. Välillä on saatava levähtää.

Onnellinen loppu

Nyt on vaimon vuoro empiä.

– Tämä on meidän suhteen kompastuskivi, Kasper huokaa taas.

Keskustelu käy kuumottavaksi.

– Mies on mulle paljon enemmän kuin seksi.

– Voisiko seksi kuitenkin olla keskeinen osa parisuhdetta?

Kumpikin hyväksyy sen, että lopulta vain elokuvien viimeisissä kohtauksissa on puolisoita, jotka haluavat seksiä yhtä paljon, yhtä aikaa ja samalla tavalla.

Vain elokuvissa on puolisoita, jotka haluavat seksiä yhtä paljon, yhtä aikaa ja samalla tavalla.

Mitä sitten voisi tehdä, että kummallakin olisi tosielämässä riittävän hyvä olla?

– Niin, mihin voin lähteä mukaan sen takia, että haluan pitää huolta toisesta ja meidän yhteydestä? Tuula kysyy itseltään.

– Tuo oli kaunis ajatus, Kasper kiittää.

Eikö miehestä ole nöyryyttävää ottaa vastaan armopaloja?

– Ei todellakaan. Nöyryyttävää on ennemmin se, ettei saa.

Teinien kanssa kerrostalossa asuminen aiheuttaa omat haasteensa.

– Mua jännittää, kuuleeko lapset. Hotelliyöt voivat auttaa tässä, Kasper kertoo.

Tuula nauttii lauantai-illan saunavuoroista. Älylaitteet ja kiire jäävät asuntoon, lämpö ja alastomuus rentouttavat ja lähentävät.

Urheilu antaa ja ottaa

Puhe harppaa läheisyydestä takaisin seksiin. Kasper tunnustaa, että hän haluaisi enemmän, mutta kun ei saa, hän kanavoi seksuaalista energiaa urheiluun.

– Urheilu auttaa pitämään ajatukset kurissa, ettei tee mieli olla uskoton.

– Mutta sinä olet sitten urheilun takia paljon poissa kotoa, ja se taas aiheuttaa haasteita. Mikä on sopiva määrä poissaolemista? Tuula kysyy.

Kaikkia tarpeita ei mikään parisuhde pysty tyydyttämään, tämä on molemmille selvää. Silti on tarpeellista miettiä, kuinka paljon tarpeita kummankin on hyvä tuoda suhteeseen, että se pysyy erityisenä. ”Meidän jutut” ovat tärkeitä, ettei puolisoista tule pelkkiä kämppäkavereita.

Joskus etäisyys voi syntyä siitä, että lähellä oleminen näyttää itsestä puolia, joita ei haluakaan nähdä. Puoliso on peili, johon ei aina tee mieli katsoa. Miksi on niin vaikea hyväksyä itsensä puutteineen ja uskoa, että on virheitä tekevänäkin rakkauden arvoinen?

Puoliso on peili, johon ei aina tee mieli katsoa.

Puhe kulkee lapsuuteen, sinne, missä rakentuu kokemus turvasta, suhteista ja omasta arvosta.

– Monet meistä ovat lapsina kokeneet, etten riitä sellaisena kuin olen, Tuula sanoo.

Yhteiset jutut ovat tärkeitä, siten puolisoista ei tule pelkästään kämppäkavereita, Kasper Valtakari ja Tuula Tynjä toteavat.

Epätäydelliset vanhemmat

Sisäiseen maailmaan on saattanut juurtua kokemus, että rakkaus on ansaittava olemalla tietynlainen. Ehkä lapsen on täytynyt kannatella vanhempiaan, jotka ovat horjuneet jaksamisensa rajoilla. Puolisot tuovat liittoonsa koko eletyn elämänsä, vaikka eivät edes muistaisi tai haluaisi muistaa, millainen se on ollut.

– Kaikilla ihmisillä on epätäydelliset vanhemmat, Tuula loiventaa.

Kuinka paljon parisuhteessa on tarpeen viipyä puolisoiden lapsuudenkokemuksissa? Tuulan mielestä menneisyyden tutkiminen on jossakin elämänvaiheessa yleensä tarpeen, koska se auttaa oivaltamaan, miksi kumppanit niin usein päätyvät samaan rumaan riitaan tai kylmään ohikatsomiseen. Menneisyys tarjoaa ymmärrystä, joka parhaimmillaan käärii satutetut ja satuttajat armahduksen vilttiin.

– Parisuhde on loistava mahdollisuus tarjota toiselle ehdotonta hyväksyntää, jota hän on kenties jäänyt lapsena vaille. Kun Kasper hyväksyy minut silloin, kun häpeän ja olen epäonnistunut, minussa rakentuu kokemus hyväksytyksi tulemisesta ilman ansiota.

Parisuhde on loistava mahdollisuus tarjota toiselle ehdotonta hyväksyntää.

Tuula tietää omasta kokemuksestaan, että epäonnistumisen tunteen kanssa on vaikeaa olla avoin. On mukavampaa näyttää toiselle sellaista, mistä on ylpeä, kuin sitä, mikä hävettää.

– Jumalan armollinen katse auttaa avautumaan itselle ja toiselle. Ja kun saan kokea armollisuutta toiselta ihmiseltä, se vahvistaa kokemustani Jumalan rakkaudesta.

Lue lisää Kansan Raamattuseuran avioparityöstä.