Näkökulma: Koulun joulujuhlan korvannut Valon juhla osoitti, miten neutraalius ohittaa ihmisenä olemisen kokemuksen

Osallistuin peruskoulun lukukauden päättävään Valon juhlaan. Se oli katsomuksellisesti täysin neutraali tilaisuus, joka tänä vuonna korvasi perinteisen joulujuhlan. Myös tontut ja puheet oli karsittu pois. Tilaisuus koostui valoon liittyvistä tanssi- ja lauluesityksistä. Diskon soidessa heilutettiin taskulamppuja, jotka toivat valon pimeyteen. Yhdessä laulussa laulettiin:

”Valo pieni mulla on
Se kirkkaana loistaa saa

Loistaa saa, saa, saa
Loistaa saa”

Koulu itse perusteli ratkaisua vetoamalla muun muassa joulukiireisiin. En milloinkaan ole kiihkoillut suvivirsien tai joulukirkkojen puolesta, mutta tällä kertaa kontrasti esimerkiksi omiin koulumuistoihini oli aika kova. Tuolloin Reaganin ja Gorbatshovin valtakaudella esitettiin joulukuvaelmaa, jossa paimenilla oli yllään kylpytakit ja päässä astiankuivausliina. 1980-luku oli materialismin suurta juhlaa, mutta yhtenäiskulttuuri oli vielä voimissaan, eikä kukaan arvannut harmistua moisesta seimilarppaamisesta.

Kun Neuvostoliitto romahti, EU sai uusia jäsenhakemuksia itäblokin maista, joiden pikapikaa täytyi laatia kansalaisten perusoikeudet turvaava lainsäädäntö. Toisen maailmansodan raunioille rakennettu eurooppalainen yhteisö koki, että nyt alkaa uusi aikakausi. Siksi EU:n perusoikeuskirjakin heti alussa lausuu juhlavasti, että Euroopan Unioni ”perustuu ihmisarvon, vapauden, yhdenvertaisuuden ja yhteisvastuun jakamattomiin ja yleismaailmallisiin arvoihin”. Kun suuressa osassa maailmaa uskonnollisia vähemmistöjä vainotaan, tuntuu EU:n perusoikeuskirja ajankohtaiselta ja ylevältä.

Tuossa perus- ja ihmisoikeuksien hypetyksessä Suomikin vuonna 2003 laati uuden uskonnonvapauslain, joka korosti jokaisen oikeutta omaan uskontoon, kun vanha vuoden 1923 laki oli korostanut negatiivista vapautta olla kuulumatta mihinkään.

Nykyisin paine neutraaliuteen on niin kova, että yksikään rehtori ei vuoden kiireisimpinä aikoina halua kuluttavaa otsikkojulkisuutta omalle koululleen. Tänä syksynä näitä kohuja onkin riittänyt.

* * *

Nykyään monista ilmiöistä tulee henkisen sisällissodan taistelukenttiä. Puhutaan kulttuurisodista, joissa kamppaillaan kansakunnan arvoista ja identiteetistä. Joulukirkko on herkullinen aihe, koska siinä yhdistyy niin monta tunteeseen vetoavaa asiaa.

Toinen puoli sanoo, että monikulttuurisuuden ja tasapuolisuuden nimissä kouluista pitää siivota pois vähäisimmät uskonnollisiksi tulkittavat vivahteet. Toinen puoli taas haikailee vanhoja kunnon aikoja, jolloin Totuuden Henkeä pumpattiin joka aamu polkuharmonilla.

Näitä molempia näkökantoja voidaan ymmärtää.

Kun katsotaan länsimaalaisen demokratian aikajanaa, nähdään, että aina, kun valinnanvapaus ja suvaitsevuus ovat lisääntyneet, kirkko on joutunut luopumaan yhteiskunnallisesta vallastaan.

1500-luvun Euroopassa hallitsijat määräsivät, mitä uskontoa alamaisten tuli harjoittaa. Tuolloin uskottiin, että valtakuntaa kohdanneet onnettomuudet olivat rangaistuksia, joilla Jumala ojensi kaidalta tieltä poikennutta kansaa. 1600-luvun Ruotsissa kuninkaan vastustaminen tulkittiin Jumalan vastustamiseksi.

Meidän mittapuillamme tuon ajan maailma oli piinallisen suvaitsematon. Kun katsotaan länsimaalaisen demokratian aikajanaa, nähdään, että aina, kun valinnanvapaus ja suvaitsevuus ovat lisääntyneet, kirkko on joutunut luopumaan yhteiskunnallisesta vallastaan. Kristillisen uskon kannalta se on hyvä asia, koska nöyrän puusepän seuraajille vallanhimo sopii huonosti.

Jo nyt luterilaisuus on pääkaupunkiseudulla vähemmistöuskonto. Tulevaisuudessa mikään katsomus ei yksinään voi hallita julkista tilaa. Keskustelua tullaan käymään siitä, pitääkö julkinen tila siivota kokonaan neutraaliksi, vai voisiko suvaitsevuuskasvatus johtaa siihen, että kaikille annetaan tilaa sopivasti.

* * *

Palaan koulun järjestämään Valon juhlaan. Yhdessä lasten esittämässä laulussa laulettiin:

”Miten ihmeellinen onkaan kynttilä pieni
Miten paljon se aikaan saa
Valon antaessaan meille kynttilä pieni
Pimeyden pois karkoittaa”

Kun esityksestä oli tehty täysin katsomusneutraali turvallinen tila, siinä ei voitu sanoa enää mitään sielukasta ja merkityksellistä, koska edes uskonnoton humanismi ei ole katsomuksena neutraali. Jäljelle jäävät vain tyhjät kuoret, jotka itsessään eivät merkitse mitään. Aika harva ihminen on niin neutraali, että toivoo omaksi hautajaismusiikiksi sielutonta puhelinjonomusiikkia.

Toisessa ääripäässä on siis uskonnollinen totalitarismi, jossa kaikki yhteiskunnan toiminnot suoritetaan papillisten silmien herkeämättömässä valvonnassa. Toisessa ääripäässä vallitsee sieluton mutta totalitaristinen kylmyys, jonka neutraalissa tyhjänpäiväisyydessä kaikilla on yhtä paha olla, koska kaikkein pohjimmainen elämän mielekkyyden kaipuu jää käsittelemättä. Jos neutraaliuden nimissä ei koulun lukukauden päättävän juhlan hetkellä ole sallittua sanoa kuin latteuksia, on tilaisuus ajanhukkaa.

Eri uskonnoissa puhutaan valosta ja pimeydestä, ja siksi niin monissa lauluissa sytytellään kynttilöitä. Tuolla kuvastolla käsitellään ihmisenä olemisen syviä ristiriitaisuuksia, eksistentiaalista syyllisyyttä ja tarkoituksettomuutta mutta myös armahtavaisuutta, hyväksyntää ja tarkoituksellisuutta.

Munkkiniemen yhteiskoulun joulujuhla 1957 tai 1958. Kuva: Kari Hakli / Helsingin kaupunginmuseo.

Antiikissa valoon liitettiin myös kreikan sana Logos, joka tarkoittaa Järkeä. Esimerkiksi 200-luvulla eläneen pakanafilosofi Plotinoksen metafysiikassa sillä viitattiin jumalallisesta Yhdestä virtaavaan Järkeen, jonka avulla todellisuus hahmottuu mielekkäästi. Kirkkoisät pitivät tällaisia vertauskuvia hyvinä.

Yritän sanoa, että monet erityisesti uskonnolliset katsomukset ovat tuhansia vuosia vanhoja traditioita, jotka ovat syvällisesti muovanneet kulttuuriamme. Ilman niitä emme olisi tässä. Olemme purkaneet monia vanhentuneita rakenteita ja luoneet uutta, mutta olemme koko ajan samalla katsomusten jatkumolla. Sen kieltäminen on oikeastaan itsensä kieltämistä, koska neutraali onttous vain mitätöi inhimillisen kokemuksen.

Katsomuksellinen himoprässääminen ahdistaa minua yhtä paljon kuin ketä tahansa, mutta katsomuksellisuuden neuroottinen välttely on viesti siitä, että omassa tavassa hahmottaa todellisuus on jotakin väärää tai pahaa.

Katsomuksia ei pidä tuputtaa, eikä aivopesusta seuraa mitään hyvää. Sen sijaan asianmukainen tietoisuus katsomusten vaikutuksesta auttaa myös nauttimaan niistä juuri sen verran kuin tilanteeseen sopii. Katsomuksellinen himoprässääminen ahdistaa minua yhtä paljon kuin ketä tahansa, mutta katsomuksellisuuden neuroottinen välttely on viesti siitä, että jotakin vakaumusta kannattavan osallistujan tavassa hahmottaa todellisuus on jotakin epäilyttävää ja torjuttavaa, jopa väärää. Vaatimus neutraaliudesta itsessään on yllättävän raju kanta.

Omassa lapsuudessani peruskoulun joulujuhlaan kuului myös sketsejä ja pinnalista hauskanpitoa, kuten kuuluukin. Toivon, että hauskojen tonttuleikkien lisäksi nykyajan lapsille tarjotaan myös laadukasta barokkimusiikkia, eikä yksi värssy vanhaa jouluvirttäkään pahaa tee.

Reiluuden merkeissä on todettava, että koulu, jonka Valon juhlaan osallistuin, ilmoitti järjestävänsä halukkaille myös ihan oikean joulukirkon ja vielä erillisen joulukuvaelman. Hienoa, että sinne ei tarvitse osallistua kuninkaan pakottamana.